Jyväskylästä (18.2.1876)
| Jyväskylästä. Kirjoittanut Minna Canth |
– Jyväskylästä 10 p. Helmikuuta. ”Jyväskyläläiset ovat leutoja suomalaisia” kuulin hiljakkoin muutamilla haaroilla väitettävän. Tuo soimaus mieltäni karvastutti, sillä tiesinpä sen olevan aivan väärän. Kansallisuuden, suomen kielen, kansan valistuksen, uskonnon ja kristillisen siveyden sortajaa ei toki Keski-Suomessa löydy niin ainoatakaan, – ainakaan ei kukaan rohkene senlaisia mielipiteitä ilmituoda. Sen-tähden elämme ja olemme täällä rauhallisessa hiljaisuudessa, ikäänkun tyyneessä lahdelmassa, jonne tuulen puuskat mereltä ainoastaan silloin tällöin tuovat leiskuvia aaltoja. Mutta voimainsa takaa kokevat Jyväskyläläisetki soutaa tuota siintävää salamaa kohden, jossa nuori Suomi täydelleen on vapautettu niistä kahleista, mitkä vuosisatojen vieritessä sen kehdossaan vangittuna pidättivät. Kansallis-tunto on vireästi eleellä miehissä, – vähitellen se näkyy heräävän naistenki sydämissä. Todisteeksi siihen tahdon ainoastaan mainita, että kaupungin nuoret neidet ovat ymmärtäneet velvollisuudekseen oppia käyttämään äidinkieltä sekä puheessa että kirjallisesti, jossa tarkoituksessa he keskuudessaan ovat perustaneet suomalaisia luku-yhtiöitä. Ja ihanastipa todella soikin sulo Suomen kieli nuoren naisen purppura-huulilta. Lapset taas useimmissa perheissä puhuvat joko ainoastaan äidinkieltä, tai ainakin puhtaammin ja selvemmin sitä kuin ruotsia. Näin on Suomi vähitellen muuttuva perheiden puhekieleksi, ja ell’ei nykyinen suku-polvi sitä oppisikaan aivan vapaasti ja sujuvasti käyttämään, niin varmaanki lapsemme ja lastemme lapset aina suuremmalla edistyksellä työtämme jatkavat. Mutta näiden toiveiden perille päästäksemme on tuiki tärkeätä, että naisetki yleisemmin oppivat ymmärtämään ja rakastamaan kansallisia pyrintöjä, että he katsovat ”fennomanian” harrastuksia syvemmältä kannalta eivätkä uskottele sen olevan pelkkää yksipuolista, tyhjänpäiväistä puolue-riitaa. Eikä siinä kyllin, että he ymmärtävät ja myöntävät suomalaisuuden oikeuksin, heidän tulee myöskin hylätä tuo vanhassa riippuminen ja totutun tavan valta, jolla, ehkä tosin tietämättänsä, kumminki tuntuvasti vastustavat suomalaisuuden rientoja. Heidän tulee antaa lämpimän sydämensä kokonaan tälle isänmaalliselle harrastukselle, ei peljästyä vaivoja ja hankaluuksia, vaan innolla oppia ja harjaantua äidinkielen käyttämisessä, ja siten kukin kohdallansa vaikuttaa Suomen edistymiseen. Miten voisivat he nousevan sukupolven ensimäisinä kasvattajina istuttaa nuorten sydämiin rakkautta Suomeen ja Suomen kansaan, jos he itse halveksivat tätä maata ja yhä edelleen tahtovat sen kansasta pysyä vieraantuneina. Eikä tuo merkillinen ruotsikiihkoisuus maassamme kumminkaan perinpohjin ole muuta kun Suomea ja Suomen kansan halveksimista.
Naisista puhuessani juohtuu mieleeni ”yksinkertaisuuden-yhtiö”, joka viime kansakoulu-kokouksen aikana täällä perustettiin. Yksinkertaisuuden-yhtiö, niinkuin tiedetään, tarkoittaa ylellisyyden vastustamista vaatteissa ja elämäntavoissa. Yhtiö, näetten, harrastaa sitä mielipidettä, ett’ei naisen arvo ole loistavassa muoti-puvussa, eikä miehen sampanja-pullossa. Tähän saakka ei vielä ole kun noin 60 naista halunnut jäseniksi yhtiöön. Siihen nähden ei nämä pyrinnöt vielä ole suuren suurta myötätuntoisuutta saavuttaneet, ja kun lisäksi tämä harvalukuinen yhtiö usein saa tuta pilkkaa, ylenkatsetta, jopa moitettaki, luulisi yksinkertaisuuden harrastuksen pianki tyhjiin raukeavan. Niin luulisi – puusta katsoen. Mutta vaikka tyhjä säkki ei kauan pystyssä pysykään, ei täysinäinen niinkään helposti kumoon kaadu, jos kohta voimat, jotka sitä tukevat, ovatki heikot. Ja missä pienetki voimat imevät ravintoa totuuden kuivamattomasta lähteestä, siinä ne eivät myöskään kesken masennu. Aina kristin-opistamme lukien ovat kaikki hyvät ja hyödylliset toimet saaneet monituisia vastuksia kärsiä, mutta, ehkä tosin usein on pimeältäki näyttänyt, ei vielä konsanaan ole valhe totuutta voittanut. Siihen perustamme toivon yksinkertaisuuden pyrintöjen edistymisestä tulevaisuudessa. Nyt ainoastaan koetellaan, miten syvästi tai pintapuolisesti yhtiön jäsenet ovat asiansa käsittäneet, onko se heille tärkeämpi ja kauniimpi omaa kunniaansa, tahi peljästyvätkö hankaluuksia ja hylkäävätkö aloitetut harrastuksensa vapauttaakseen oman itsensä pilkan ja soimauksen alta. Mutta jättäkäämme jo naiset tällä kertaa rauhaan ja käykäämme ihmiskunnan toistaki sukupuolta hieman vaivaamaan.
Kaupunkimme hallitus oli tämän vuoden alusta kieltänyt viinan vähittäin myymisen, niinmuodoin voittaakseen tuota tuliveden tulvaa, joka varsinki niillä seuduilla puhkuili hävitystä ympärilleen. Näin oli jonkimmoinen sulku-portti saatu toimeen ja toivoimmepa siitä olevan suuren hyödyn paikkakunnalle. Tämä toivo toteutuiki täydellisesti, sillä suunnattomasti vähemmän on tänä vuonna näkynyt juopuneita kaupungissamme, kuin mitä viimeisinä vuosina oli tavallista. Tosin muutamat väittävät rahan vähyydenki osaksi tätä vaikuttavan, mutta, jos niinki olisi, ei surun aihetta ole kuitenkaan. Emmekö mielellämme olisi köyhiä, kunnes opimme rikkauksia oikeen hallitsemaan? Näin on siis paljon voitettu, mutta lepoon ei siltä auta vaipuminen, sillä viina on kavala vihollinen. Se on sekä kavala että väkevä, – sitä eivät pidätä huonot tynnyrit eivätkä hennot salpaus-neuvot. Tuskin oli saatu sulku-portti eteen, ennenkuin viekkaasti tiesi sen kiertää: muutti vaan värinsä ruskeaksi, kirkkautensa sameaksi ja nimensä rommiksi, kadottamatta kuitenkaan myrkyllisyyttään, ja tulvaa nyt eteenpäin esteettömästi miten ennenkin. Tässä saamme nyt seisoa suut auki (hämmästyksestä tietysti eikä sentähden että sitä maistaa mielisimme) ja kädet ristissä, ihmetellä pahuuden valtaa ja aprikoida mitkä tuumat avuksemme taas joutuisivat. Ukot kyllä ensi aluksi pahoin irvistävät suutaan ja pudistavat päätään tuolle uudelle värjätyllä ja samealle nesteelle, mutta ken voi ta’ata, ettei se paremman puutteessa vielä käy miellyttäväksikin. Hintavuus ei ainakaan estettä tee, sillä muutamissa puodeissa myydään sitä aina 1 m. 15 penniin puolen tuopin putellilta. Tosin laki säätää vissin väkiviina-osuuden rommille, mikä sen ehkä tekisi hintavammaksi, mutta kun kaupunkiimme ei tietääkseni vielä omaa rommi-mittaria, on asianomaisten virkamiesten mahdotoin valvoa lain täyttämistä tässä kohden. Usealta kauppiaalta olen kysynyt, kuinka väkevätä laillisesti kaupitun rommin oikeastaan tulee olla, ja vastaus on aina ollut, ett’eivät sitä niin aivan tarkoin tiedäkään. Ihmeellisen toimeliaita, älykkäitä ja käytännöllisiä miehiä ovat kuitenki nuo viinan kauppiaat ja polttajat. Mitä se heitä haittasi, jos viinan vähittäin myyminen kiellettiin, hiukan väri-ainetta vaan, ja oivallinen viina muuttui oivalliseksi rommiksi. Saapa nähdä voivatko viinan vastustajat nerossa ja väsymättömyydessä heille vertoja vetää!
Wilja.