Juomarin valitus *).
(Suomentaminen Fredmanin Lauseista N:o 23).
Kirjoittanut Carl Michael Bellman


*) Lauletaan kuin: ”Ack du min moder, säg hvem dig sände” &. Tämä laulu, onki kaikista Bellmanin lauluin-laitoksista, meijän mielestämme, kauniin, syvä-luontoisin ja synkkä-sanaisin. Kuvataan muka, hänessä, juoppo-lallin surkuteltavata ja meitä hirmuttavaa mielen-luontoa, koska hään, selväpeässä, turmelustansa katuvainen, kiroilen syntymisensä, päivittelöö tätä onnetointa elämän laitoa, mutta kuitenkin haluttaa häntä heti taas, hillihtemätäk, entiset himonsa, kunnekka hään viinalta vähittäin virvoitettu, siihen jo unouttaa surunsa ja mieli-murheensak, ja jälleen toas, juovuksissaan, humala-riemuillaan rehettelöö.

Äitini kulta! kuka sun soatti
     Vuoteelle isäni?
Siinäkös siitten yksissä jo moattiin?
     Voipa poloini!
          Halaisit vanhan;
          Vaivani kannan
               Sinun tahtoisi;
          Koskas sa huiskit,
          Leikit ja kuiskit,
               Virkist’ vereni.
          Maht’ piteä ilekseis
          Neitsykäisyyteis!
Kutti, sun vuotees ja sänkyis-värkki,
     Kussa sun neitsyys jätti!
Kutti, sun silmäis ja sun piikuus-merkki,
     Jonka isäin petti!
          Kutti, kuin kantoi
          Kihlat, ja antoi
               Suostumuksensa!
          Kutti, kuin läksit
          Sänkyyn, ja – täksi
               Vuoksi – haluilla!
          Vai liekös saunassa,
          Minun synty-moa?
Uskollisuutta en kahok miks’kään,
     Kuttipa vanhempain!
Tässäpä, pitkällään, nyt makeon yksin,
     Hyvän levon sain!
          Kenkäin nätti,
          Riepu ja rätti,
               Paita mustana;
          Huivi ja takki,
          Karvatoin lakki
               On mun turvana!
          Mun ruumis syyhytteä;
          Nostappas mun peä!
Kylmät on käteini, ja seäret laihat,
     Puisteloo kaikki luut;
Vaipuuvat moahan, eikä mitään taijak,
     Kahoppas nuo muut’!
          Silmäini, veikot,
          Ovat jo heikot,
               Huonot kaikki tyyn’;
          Eikä mun kaula,
          Jaksakkaan laulaa –
               Mikäs siihen syy?
          Liekös viinaa viel’?
          Tekisi mun miel’.
Janottaa minuu – joisin kuin härkä,
     Vaikkapa mitä voan;
Olenki juoppo – vaikk’en viinan märkeä
     Olek soanutkaan.
          Köyhä jos kohti,
          Ryyppeä tok’ tohtii;
               Kulkku, kultaini
          Kaikissa retkiss’,
          Kuoleman hetkiss’
               Kastan suutani;
          Ja, vaikka kuolen nuon –
          Vieläik siitten juon.
Luukut jo peäitä’än, avaavat oven,
     Sänkyt jo heitetään;
Tähtipä koilta painetaan moan poveen,
     Pilviin peitetään.
          Päivä jo paistaa,
          Tornit ne loistaa,
               Ilma kaunis lie –
          Missä mun housut?
          Tässäpä rousit,
               Jotka krouviin vie.
          Enkös siis’ viinaa soa?
          Kuolen janosta.
No, niin mä tahon karaista mielein!
     Horjua sinneppäin;
Nytpämä voijan kulkkuini ja kielein,
     Kaikki jäsenein’.
          Hurraapa huuta!
          Nyt ei ouk muuta!
               – Koatak laskuun, hoi!
          Nytpä mä voinnun.
          Luonnun ja toinnun,
               Enkä pelkeäk noi....
          Tuo tänn’ viinaisi!
          Kiitos kultaini. –
Moattuais, kiitän! Kostelen niitä,
     Jotkapa häissä joi;
Kätkyni tekiääki hyvin kiitän!
     Siihen hirren toi.
          Voimaisi kiitän,
          Tekojais siilten,
               Vanha isäni!
          Jospa me taisimm’
          Tavata, saisimm’
               Ryyppeä viikonkin
          Tottapa juovuksiin –
          Joutuisit moar’ niin.


Lähde: Suomi 1.5.1847.