Jumalien tanhu

Jumalien tanhu Kirjoittanut Gustaf Fröding

Mikä jumalat ylhät nyt intohon saikaan,

nuo vanhukset viisaat kun riemujen taikaan

taas maailman lois, kuten antiikin aikaan;

miks tanhuun he seppelin, soitteluin helein

käy juhlivin elein

valokentillä Elysion?

Kovin kauvan jo synkkinä, kurtussa kulmat

kadotusta he uhkas ja toi kurit julmat

olinpaikoille inhemon;

kovin usein »se synti on», kuultihin kauhuin,

ja soi, »sinun ei pidä» pitkäisen pauhuin,

jyryäänenä tuomion.

Ikihalut ei kuolleet, ei miel’teon voima,

iät tehtihin tenää:»En tahdo, en voi ma», –

tahdo ma kieltäymyskäskyä kuulla»,

soi tuskaiset huudot, ja hurjalla suulla

yöst’ Orkuksen räikkyi kirous ja soima,

mi järkytti Elysion.

Joka oksalla heelmät kielletyt hohti,

ne vietellen, käskyjä rikkomaan johti,

iho julkean hehkeä kutsuvi kohti,

ujon veikeä viehtävi luo!

Jää mieheksi mies, jää naiseksi nainen,

he syleilyn kiihkoja hehkuen halaa,

he lempii, he palaa,

ja riehakkamainen

on aistien uhma tuo.

Rikos rikoksen toi, lisäs syntejä sieluin,

suvut syöstiin ja kansat pohjahan nieluin

ikituskihin Orkuksen.

Ja jumalat, jott’eivät viettelis laista,

ambroosiaa enää he itse ei maista,

myös nektarimaljoja ei.

Meren kuilujen kätköön auvot jo taivon

ja nuortumusjuoman rotkohon kaivon

Jyrisyttäjän viittaus vei.

Ikäkaudet ne vieri, ja karttuivat vaivat,

ja tuskia taivaiset ravinnoks saivat,

toi juomat vanhuutta vaan.

He raihnaina kulkivat, hoippuen sauvoin,

ja nuoruuden janoon ja nälkähän auvoin

he nääntyivät murheissaan.

Ja kuumeen ja ruttojen puuskat ne puhkui

yli maiden, jotk’ eloa, intoa uhkui,

kevätauringon hohteessa heilimöi;

rutot riehui, ja kuumeet ne kenttiä laasi,

monen kuolemattoman kaasi

mätähaavat, ja lyöttymät löi.

Yhä auringon lämpö se heikkeni aina,

elinnesteet ne ehtyi ja luomisen laina

joka siittävän hiukkasen;

ilomailla Elysion valo jo vaipui,

kaikk’ kauneus, lempi ja vapaus haipui

maan majain ja taivahien.

Käy jumalat tanhuun, he piirinsä sulkee,

ylevästi he tanhuu, ja juhlien kulkee

pääss’ seppelet köynnösten.

Kas parrat ne hulmuu, harmajat, taajat,

kas viitat ne liehuu, valkoiset, laajat,

soi humisten harput, ja kitarat helää,

kielet ne värjyy, kielet ne elää,

kun he astuvat tanhuillen.

Ja on viehkeän armaat

jumalattaret harmaat,

kun rinnan he tanhuu, ja hymyin he kantaa

jo kultaiset maljakot luo;

he kristallipikarit kaikille antaa, –

kukin nuortumusjuomaa juo!

Noin jumalat ylhät, riemuin ja soitoin,

ne arvoisin elein ja katsehin loitoin

kävi juhlaan, min lohduksi luotujen koitoin

syvin miettein jo päättivät nuo.

Ilon ihmeissä luodut viettävät häitään,

jumalta nyökkää suopeina päitään

ja armonsa kaikille suo.

Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.