Jumalien hämäryydessä
| Jumalien hämäryydessä. Japanilaisia katkelmia. Kirjoittanut Lafcadio Hearn |
| (Työmiehelle suomensi Orvokki.) |
– Tunnetteko yhtään jossia?
– Jossia?
– Niin, epäjumalain kuvia, japanilaisia epäjumalain kuvia – jossia?
– Kyllä vähän, vastasin minä, vaan en paljon.
– Hyvä, ehkä tahdotte tulla katsomaan kokoelmaani? Olen koonnut epäjumalain kuvia kolmekymmentä vuotta ja olen huomannut muutamia, joita todellakin kannattaa katsella. Mutta en myö niitä – ainoastaan englantilaiseen museoon.
Seurasin eriskummallisten esineitten myöjää kirjavan tavaravaraston läpi hänen puotiinsa ja kivitetyn pihan poikitse tavattoman suureen go-down’iin. Se oli pimeä niin kuin kaikki go-down’it; vaivoin voin eroittaa porraskäytävän, joka kohosi hämäryyteen. Hän pysähtyi portaiden luona.
– Kohta voitte nähdä paremmin, sanoi hän. Olen rakennuttanut tämän varastohuoneen erittäin niitä varten; mutta nyt on tuskin riittävän suuri varastohuone. Ne ovat ylikerrassa. Menkää suoraan eteenpäin, mutta olkaa varovainen – sillä portaat ovat huonot.
Nousin portaita ylös, tulin puolihämärään huoneeseen, ja katselin jumalia kasvoista kasvoihin.
Suuren huoneen hämäryydessä oli näky enemmän kuin haaveellinen, se oli aivan yksinkertaisen kummituksen kaltainen. Arhat, Budda ja Bodisattva kuvat – ja olennot jumalamaailmasta, joka on vielä vanhempi heitä – täyttivät koko hämärän kauppavaraston, ei hierarkkioiksi järjestettyinä kuten temppelissä, vaan siroteltuina niinkuin olisivat pysähtyneet äänettöminä säikähdyksestä. Monenlaisista päistä, särkyneitä sädekehistä ja rukoilevista tai uhkaavista käsistä – hohtava paljous pölyistä kultaa, jota paksujen muurien hämähäkin verkkojen verhoamat ilmareijät valaisivat – en eroittanut aluksi juuri mitään, mutta sen jälkeen aloin vähitellen tuntea erinäistä henkilöttä. Siinä oli Kwannon useana eri olentona; Jizo useine pitkine nimineen; Shaka, Yakushi, Amida, Buddat ja heidän opetuslapsensa. Ne olivat hyvin vanhat, eivätkä suinkaan kaikki olleet Japanista kotoisin tai ylimalkaan jostain tunnetusta paikasta ja ajalta; sillä oli esimerkkejä Koreasta, Kiinasta, Intiasta: aarteita, jotka oli tuotu meren poikki siihen aikaan, jolloin buddalainen lähetys kukoisti. Muutamat istuivat lotus’en kukilla, maallisen syntymisen lotuskukilla. Toiset ratsastivat tiikereillä, jalopeuroilla tai salaperäisillä hirviöillä, jotka erittävät salamaa tai kuolemaa. Yksi oli kolmepäinen ja monikätinen, ylpeä ja uhkaava, ja näytti melkein liikkuvan eteenpäin hämäryydessä, istuen kullatulla valtaistuimella, jota suuri elefanttijoukko kannatti. Eräs Fudo syöksyi esiin, asestettuna ja liekkien ympäröimänä, ja eräs Maya-Fujin ratsastaen taivaallisella riikinkukollaan. Tässä ajanlaskun hairahdusten sekoituksessa pistivät silmiin aseelliset daimyo’nit ja kiinalaiset kirjailijat näissä jumalallisissa muodoissa. Olipa siellä hirveän suuria, julmistuneita olentoja, jotka uhkasivat ukkosen nuolilla, ja joitten kädet ulottuivat kattoon. Dava-kuninkaat, jotka näkyivät esittävän tuulispään voimaa, Ni-O’nit, jotka olivat olleet kauan sitten hävinneiden temppelien sisäänkäytävien vartioina. Oli siellä myöskin komeita naisolentoja.
Viehättävä sulo heidän notkeissa jäsenissään, jotka olivat lotusmaljakkojen ympäröimät, ja notkeissa sormissaan, jotka laskivat hyvän lain käskyjen määrän, olivat muodostetut ihanteiden mukaan, jotka luultavasti – kauan sitten unohdettuina aikakausina – olivat jonkun intialaisen tanssijattaren mielenkilvotuksesta syntyneet. Ja lukemattomat muut vähempi-arvoiset olennot seisoivat sivulle ladottuina pitkin kiviseiniä: piruja, joiden silmät paloivat pimeässä kuin mustain kissojen, ja puoleksi ihmisten, puoleksi lintujen näköisiä olentoja, joilla oli kotkan siivet ja nokat – Japanin kansan mielikuvituksen Tengu’ja.
– Hyväkö? kysyi esineitten myöjä, samalla tyytyväisesti nauraen minun vilpittömälle kummastukselleni.
– Se on eriskummallinen kokoelma, vastasin minä.
Hän taputti minua olkapäälle ja huudahti voitokkaalla äänellä korvaani:
– On maksanut minulle viisikymmentä tuhatta dollaria!
Mutta kuvat puhuivat itse paljonko enemmän oli maksettu kauan sitten unohdetuista ankarista rasituksista, huolimatta taiteellisen työn alhaisesta arvosta idässä. Ne puhuivat myöskin minulle niistä miljoonista toivioretkeilijöistä, joiden pyhän huoneensa porraskäytävän, niistä maan poveen kätketyistä äideistä, joilla oli tapana ripustaa pieniä lasten vaatteita heidän alttareilleen, niistä syntyneistä lapsista, jotka olivat oppineet mutisemaan heille rukouksia, niistä lukemattomista suruista ja toivomuksista, jotka oli heille uskottu. Vuosisatojen palvelemisen muisto oli seurannut heitä maanpakolaisuuteen; ohut, suloinen savun tuoksu levisi tomuisen paikan yli.
– Minkä nimen antaisitte tälle kuvalle? kysyi tavarain myöjä. Minulle on sanottu, että se on paras kaikista.
Hän osoitti naisen muotoista olentoa, joka lepäsi kolminkertaisella kullatulla lotus’ella – Avalokitesvara: hän, ”joka katsoo alaspäin”, taipuvainen rukousten äänelle... Myrskyä ja vihaa kuohuu hänen nimestään. Hänen nimensä tukahuttaa tulen. Daimonit katoovat hänen nimensä kuullessaan. Hänen nimensä voimalla voi seistä vaikka avaruudessa; niinkuin itse päivänpaiste... Hänen jäsentensä sulo ja hänen arka hymyilynsä polveutui intialaisen paratiisin uneksimisesta.
– Se on Kwannon, vastasin minä, ja kaunis se onkin.
– Minä pyydän siitä myös hyvän hinnan, vakuuttaen sitä nopsalla silmäniskulla. Se on maksanut minulle paljon! Tavallisesti ostan kuitenkin näitä tavaroita aivan halvalla. Niitä voidaan luonnollisesti myydä ainoastaan salaisesti, joka on minulle edullista. Te näette tuon jossain tuolla nurkassa – tuon suuren, mustan miehen tuolla? Kenen sen luulette olevan?
– Emmei-Jizo, vastasin minä – Jizo, joka suo ihmisille pitkän ijän. Sen täytyy olla hyvin vanhan.
– Ja katsokaas tässä! sanoi hän, tarttuen taasen käsivarteeni. Se mies, joka möi minulle tämän kuvan, heitettiin vankeuteen kaupan tähden.
Samalla purskahti hän sydämelliseen nauruun – oliko se hänen oman kavaluutensa tähden tai sen ikuisen typeryyden tähden, joka vastoin lakia möi hänelle kuvan, sitä en voinut päättää.
– Jälestäpäin toivoivat he saavansa sen takaisin, lisäsi hän, ja tarjosivat minulle enemmän kuin mitä olin siitä maksanut. Mutta minäpä ymmärsin juonen. En tosin tiedä Jossien vaikutusvaltaa, mutta sen tiedän minkä arvoisia ne ovat. Ei ole koko maassa toista tälle epäjumalankuvalle vertoja vetävää. Brittiläinen Museo ottaisi sen mielellään.
– Koska aijotte tarjota kokoelmaanne Brittiläiseen Museoon? uskalsin kysyä.
– Niin, minulla on ollut aikomus ensin asettaa ne näytteille, vastasi hän. Lontoossa taitaisi olla hyödyllistä näytellä niitä. Lontoolaiset eivät ole koskaan nähneet mitään sen kaltaista. Sitäpaitsi auttavat kirkon miehet tällaista näyttelyä, jos ymmärtää oikein käyttäytyä heidän kanssaan – sillä se koskee lähetystointa. ”Pakanallisia epäjumalain kuvia Japanista!”... Mitä ajattelette tästä olennosta?
Tarkastin pientä, kullattua alastoman lapsen kuvaa, joka seisoi siinä, osoittaen toisella kädellään ylöspäin ja toinen alaspäin suunnattuna, – se kuvasi äsken syntynyttä Buddaa. Valosta säkenöiden astui hän avaruuteen, niinkuin aurinko silloin kun se nousee idässä... Suorana seisten otti hän seitsemän epävakaista askelta, ja hänen jalkojensa jälkiin jäi seitsemän palavaa tähteä. Ja hän puhui selvästi, sanoen: ”Tämä syntyminen on buddalainen. Minä en synny enää uudestaan. Ainoastaan tämän viimeisen kerran synnyn vapahtaakseni kaikki ne, jotka ovat maan päällä ja taivaassa”.
– Se on niinkutsuttu Tonjo-Shaka, sanoin minä. Se näkyy olevan pronssista.
– Pronssia se onkin, sanoi hän ja naputteli kuvaa rystöillään antaakseen metallin kaikua. Ainoastaan pronssi on sen hinnan arvoinen, minkä maksoin siitä.
Tarkastelin niitä neljää Deva-kuvaa, joiden päät melkein koskivat kattoon, ja ajattelin kertomusta niiden synnystä, josta puhutaan Mahovaggassa. Eräänä ihanana yönä meni neljä suurta kuningasta Pyhään Lehtoon, täyttäen koko paikan valolla; kohteliaasti tervehdittyään Siunattua asettuivat he neljään eri riviin veljeni tulipatsaiden tavoin.
– Kuinka voitte ollenkaan saada näitä suuria kuvia portaita ylös? kysyin minä.
– Oi, me hissaamme ne ylös! Me olemme tehneet luukun. Suurin vaiva oli saada ne tuoduksi junalla tänne. Se oli ensimäinen rautatiematka, mikä koskaan on tehty... Matta katsokaa näitä: ne tulevat olemaan näyttelyn ihmeet!
Seurasin hänen osoitustaan ja näin kaksi pientä puukuvaa, noin kolmen jalan korkuisia.
– Miksi luulette, että se tulevat herättämään sellaista huomiota? kysyin aivan viattomasti.
– Ettekö näe, mitä me kuvaavat? Ne muistuttavat mieleen ajan seurauksia: Japanilaisia piruja, jotka polkevat ristiä!
Ne olivat aivan yksinkertaisesti pieniä temppelin vartioita, mutta niiden jalat lepäsivät kirjaimen muotoisella alustalla.
– Onko kukaan sanonut teille, että nämä ovat piruja, jotka polkevat ristiä? uskalsin kysyä.
– Mitäpä ne muuten tekisivät? vastasi hän vältellen. Tarkastakaa ristiä niiden jalkojen alla!
– Mutta eiväthän ne ole piruja, niskottelin minä, ja nämä ristit ovat aivan yksinkertaisesti asetetut niiden jalkain alle pitääkseen niitä tasapainossa.
Hän ei vastannut mitään, mutta näytti niin pettyneeltä, että säälin häntä. Pirut, jotka polkevat ristiä, olisivat aivan varmaan ummistaneet silmänsä, jos heistä olisi heidän läsnä ollessaan keskusteltu.
– Tämä on merkillisempi, sanoin samalla osoittaen kaunista ryhmää, – Maya Budda lapsen kanssa, joka oli pyhimystarujen mukainen, seisoi hänen vieressään. Tuskallisesti syntyi Bodisattva hänestä. Se tapahtui kahdeksantena päivänä neljättä kuuta.
– Se on myöskin pronssista, huomautti hän. Pronssit ovat harvinaisia. Meillä oli ennen tapana ostaa ja myydä niitä vanhana metallina. Toivosin, että olisin itse pitänyt muutamia niistä. Teidän olisi pitänyt nähdä niitä pronssikaluja, joita siihen aikaan tuotiin temppeleistä, – kelloja, maljoja ja jossia. Silloin koetimme myös saada ostaa Daibutsun Kamakurassaa.
– Vanhana pronssina? kysyin minä.
– Niin. Me laskimme metallin painon ja muodostimme kaavat ostoa varten. Ensin tarjosimme kolmekymmentä tuhatta. Me olisimme ansainneet jokseenkin paljon siinä, sillä työhön menee joukko kultaa ja hopeata. Papit olisivat niitä myöneet, mutta kansa ei antanut.
– Se on yksi maailman kummallisuuksista, sanoin minä. Olisitteko todella sulattanut niitä?
– Tietysti. Miksi ei? Mitä niillä muuten olisi tehnyt?.... Tuo näyttää Neitsyt Marialta, eikö niin?
Hän osoitti kultaista naisen kuvaa, jossa nainen painoi lasta rintaansa vastaan.
– Niin, vastasin minä, mutta se on Kishibajin, jumalatar, joka rakastaa pieniä lapsia.
– Kansa puhuu epäjumalien palvelemisista, jatkoi hän miettien, roomalaiskatolilaisissa kirkoissa olen nähnyt kuvia, jotka muistuttavat useita näistä. Minusta näyttää, että koko maailmassa on vallan sama uskonto.
– Siinä olette varmasti oikeassa, vastasin minä.
– Niin Buddan historia muistuttaa tarinaa Kristuksesta, eikö totta?
– Suuressa määrin, vastasin myöntäen.
– Mutta Buddaa ei ristiinnaulittu.
En vastannut, vaan ajattelin Raamatun sanoja ”koko maailmassa ei ole edes sinapin siemenen pään suuruista alaa, jossa hän ei olisi uhrannut ruumistaan elävien olentojen puolesta.”
Ymmärsin pian, että tämä oli täydellisesti totta. Sillä syvemmän buddalaisuuden Jumala ei ole Gautama, tai edes mikään Tathägetoista, vaan aivan yksinkertaisesti ihmisessä oleva Jumala. Me olemme kaikki koteloita, jotka ympäröimme äärettömyyttä: jokaisella meistä on Buddan sielu ja miljoonat muodostavat kaikkiaan vain yhden. Koko ihmiskunta, joka aikakausien kuluessa uneksii harhaluuloissa, on ehkä vastatuleva Budda. Kun itsekkyys on loppunut, tulee opettajan hymyilyn vielä kerran kaunistaa maailmaa. Jokainen jalo uhraus saattaa hänen ylösnousemisensa ajan lähemmäksi; ja kuka voi uskoa – jos ajattelee niitä lukemattomia vuosisatoja, joina ihmiskunta on elänyt, – että maan päällä olisi vielä jäljellä ainoatakaan paikkaa, jossa ei iloinen elämä tullut uhratuksi rakkaudesta tai velvollisuudesta.
Tunsin taas tavarainmyyjän käden olallani.
– Kaiketi niitä kannattaa joka tapauksessa näytellä Brittiläisessä Museossa – vai miten? huudahti hän iloisesti.
– Toivon niin. Sitä ne todellakin ansaitsevat.
Nyt kuvailin itsekseni niiden olevan suljettuina johonkin suureen saliin tässä kuolleitten jumalien mahtavassa ”nekropolissa”, viheriänkeltaisen kaasun ympäröiminä, jakaen huoneen unohdettujen egyptiläisten ja babylonilaisten jumalain kanssa ja eroitettuina pois Lontoon elämästä. Ehkä auttaakseen uutta Alma Todemaa maalauksessa kuvaamaan kadonneen sivistyksen kauneutta, ehkä auttaakseen kuvitusta englantilais-buddalaisessa sanakirjassa, ehkä innostuttaakseen tulevaisuuden hovirunoilijaa tällaiseen hämmästyttävään vertaukseen, niinkuin Tennysonin kuva ”the oilead and curled Assyrian bull”. Aivan varmaan niitä ei säilytetty turhan tähden. Ajatteliain tulee sovinnollisena ja itsekkäänä aikana uudelleen opettaa meitä karttamaan niitä.
Jokaisen kuva, jonka ihmisusko on luonut, pysyy kuorena, joka ympäröi iankaikkisesti jumalallista totuutta; ja ehkä omistaa myös kuori itse jumalallisen voiman. Tuon hiljaisen kirkkauden, tuon kärsimyksistä vapaan lempeyden näitten Budda-kuvien kasvoilla tulee ehkä lahjoittaa vanha länsimaisille sieluille, jotka ovat uskontunnustusten rasittamia, ja jotka ehkä odottavat, että tulee uusi opettaja, julistaakseen: ”Minä rakastan alhaista niinkuin ylhäistä, epäsiveellistä niinkuin siveellistä, turmeltunutta niinkuin turmeltumatonta, niitä, joiden mielipiteet ovat eri suuntiin käypiä ja vääriä, kuin niitä, joiden usko on hyvä ja tosi!”