Jumalattareni

Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe


Kelle kuolemattomista
kiitos nyt korkein?
Kiistelemättä
saakoon sen taivahan
outo tytär,
tuo aina uusi,
tuo ijäti liikkuva
Taaton helmalaps,
Fantasia.
Näät hälle Yli-isä
salli kaikki
oikut omansa,
jotka muuten
hän itse pitää,
ja häntä huvittaa
huppana tuo.
Käyköön hän seppelepäänä,
lilja kädessään,
kukkaniituilla,
kesälintujen käskijänä,
ja juokoon kastetta kukkain
janoon keveään
mehiläishuulin.
Taikka hän juoskoon
hajalla hapsin,
silmä synkkänä
tuulen tupia,
tunturihuippuja,
väri-välkkyen
niinkuin aamu ja ehtoo,
alati vaihtuen
kuin kuolevaiselle
vaihtuvat katsehet kuun.
Kiittäkäämme
kaikki Isää,
vanhaa, ylhää,
mi moisen kauniin,
kuihtumattoman
kuolevaiselle
antanut puolison on.
Näät meihin yksin
tuon immen liitti
hän taivas-sitein,
ja käski häntä
ilossa, murheessa
uskollisna,
pyhänä pysymään.
Kaikki muut
sukukunnat kurjat
lapsirakkaan,
eloisan maan
käyvät, kaitsevat
tummin riemuin,
himmein tuskin
äärtä elämän
hetkellisen,
pakkotarpeen
ikeen painamina.
Mutta meille
hän antoi armaimman,
hemmotellun
tyttärensä!
Tuota lempikää
kuin lemmittyä!
vaimon arvo
talossa antakaa!
Ja älköön vanha
anoppiviisaus
herkkä-henkeä
haavoittako!
Myös tunnen hänen siskonsa,
vanhemman, hiljaisen,
ylevän ystävättäreni.
Ah, että vasta
elon valkeuden kanssa
hän eroisi minusta,
tuo jalo jaksaja,
lohduttaja, Toivo!


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.