Jumala ja minä

Jumala ja minä. Kirjoittanut Katri Vala

Olen koko päivän katsonut kirjoja,

kahta suurta kirjaa

kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista.

Olen aivan hengästynyt niiden kauneudesta.

Ja kun kohotin pääni,

katsoit sinä, Jumala,

olkapääni yli kirjoihin.

Ja äkkiä minä rakastin sinua.

»Olit kai hyvin nuori», sanoin,

»kun loit nämä?

Etkö iloinnut, kun ne säteillen kuin jalokivet

ja tummunut kulta

pyrähtivät taitavista sormistasi?

Miten paljon hyödytöntä ja kaunista olet luonut.

Sitten loit ihmisen,

ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhmää,

yhteiskuntia ja sotalaitoksia.

Oi, olemme niin väsyneet niihin!

Olisitpa sinä vielä nuori!

Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset

ja salaperäisenä ja säteillen tulisit luokseni

ja tarttuisit käteeni

kuin suuri veli hyvin pienen sisaren käteen

ja veisit minut katsomaan tekojasi.

Silmäni tulisivat suuriksi hämmästyksestä,

ja sinä olisit hiukan ylpeä.»

Katselen yhä kirjojani,

ja sinä, Jumala, katsot kauas

ja hymyilet surullisesti.

Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?

Lähde: Vala, Katri 1925: Sininen ovi: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.