Jumala ihmisten kaupungissa

Jumala ihmisten kaupungissa

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Lähellä selkeätä, suurta merta,
kun syntyi ensi koi, mi kultas sannan,
valahti vaahtoon punertavaan rannan
pisara mustan orkidean verta.
Niin oudon hurjaan, pyörryttävään huumaan
sun nuoren ruumiis siittäen ne suli.
Kaks kimmeltävää kolibria tuli.
sun palmulehtoon kantoi kosteen-kuumaan.
Siell’ leikki tuliperhot aarnioissa
ja öisin linnut ihmeelliset lauloi,
ja köynnös puita kukkivia kauloi,
soi tuulten huilut illoin viidakoissa.
Sa kasvoit, notkeaks kuin nuori palmu
Sait ihos kuultavilta hedelmiltä
ja silmäs loiston vuorten lähtehiltä,
suus paloi niinkuin puhkeava valmu.
Et nähnyt ihmistä, et ihmistöitä
näit Luonnon hurmaa, ikuisesti uutta.
Söit metsäin antia, joit jumaluutta,
värejä, tuoksuja ja tähtiöitä.
Nyt kuljet tomuisessa kaupungissa
ja ilahutat silmää kuolevaista.
Oot iki-ihme kaukaisista maista,
jumala nuori ihmiskaupungissa.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.