Jumala ihmisten kaupungissa

Jumala ihmisten kaupungissa Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Lähellä selkeätä, suurta merta,

kun syntyi ensi koi, mi kultas sannan,

valahti vaahtoon punertavaan rannan

pisara mustan orkidean verta.

Niin oudon hurjaan, pyörryttävään huumaan

sun nuoren ruumiis siittäen ne suli.

Kaks kimmeltävää kolibria tuli.

sun palmulehtoon kantoi kosteen-kuumaan.

Siell’ leikki tuliperhot aarnioissa

ja öisin linnut ihmeelliset lauloi,

ja köynnös puita kukkivia kauloi,

soi tuulten huilut illoin viidakoissa.

Sa kasvoit, notkeaks kuin nuori palmu

Sait ihos kuultavilta hedelmiltä

ja silmäs loiston vuorten lähtehiltä,

suus paloi niinkuin puhkeava valmu.

Et nähnyt ihmistä, et ihmistöitä

näit Luonnon hurmaa, ikuisesti uutta.

Söit metsäin antia, joit jumaluutta,

värejä, tuoksuja ja tähtiöitä.

Nyt kuljet tomuisessa kaupungissa

ja ilahutat silmää kuolevaista.

Oot iki-ihme kaukaisista maista,

jumala nuori ihmiskaupungissa.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.