Julius Krohnin haudalla (1912)

Julius Krohnin haudalla. † 18 28/8 88. Kirjoittanut Antti Mäkinen

I.

Myrskyisellä kevätsäällä nousi

Kukka maasta verin huuhdotusta,

Nousi ruusu kaunis valkolehti:

Terä täynnä taivon puhtautta,

Sielun suloutta silmä kirkas;

Lehtilöihin hienon hienoisihin

Kirjoitettun’ oli kieli kaunis –

Satumailma salattuna kieleen –

Ja sen helpehissä kiilsi kaste

Taivahasta, veres luomaneste,

Innostuksen tuima tuliahjo.

– Siten puhjennunna kukka armas,

Rajutuulten tuudittaman’ ollen,

Ujost’ aukeneepi auringolle,

Valon, elon ikikantajalle.

Silloin – katsos! kuni Memnon-patsas

Aurinkoisen ensi sätehestä

Helähtääpi ilo-soitantohon,

Sydämmestä ani hehkuvasta,

Niinpä ihmeruusun kieli aukes,

Sanat sulivat sen sulosuussa!

II.

Kansa kuuli ihastellen

Kuuli äidinkieltä,

Kuinka tunne tulkitsevi

Suomalaisen mieltä.

Ihanasti värähteli

Kansan laaja povi –

Kansanlapsell’ aukeneepi

Sivistyksen ovi.

Niinkuin nousee kevätsäällä

Kukkaa kaikellaista,

Niin nyt nousee kansassamme

Orast’ ihanaista.

III.

Silloin – kesken toimiansa –

Kuni kautta loihdun –

Sortui, jätti kädestänsä

Valistuksen soihdun.

Viel’ ei lehti kellastunut

Syksyn satehissa,

Viel’ ei kukka kuihtunut, kun

On jo katehissa.

Niinkuin taittui tuores tammi,

Myrskyn ruhtaisema,

Niin se murtui elämäsi,

Kuollon katkaisema.

Surren seisoo Suomi haudallas,

Niinkuin omaa lasta surren äiti,

Niinkuin veljeä ja ystävää,

Niinkuin isää itkee koko kansa,

Kaivatessa Julius Krohniansa.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.