Juhlaruno Kuopion Työväenyhdistyksen 15-vuotisjuhlassa
| Juhlaruno Kuopion Työväenyhdistyksen 15-vuotisjuhlassa. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
I. muokkaa
- On inehmoinen luoma luonnotarten
- hän muren murtunut on kaikkeudesta,
- siks’ kuihtuvaksi elämänsä käypi,
- kun temmataan hän alkulähtelltänsä
- ja luontojuuriltansa irroitetaan.
- On inehmoinen luoma luonnotarten
- hän lehvä ihmiskunnan onpi puussa,
- mi oksallansa eloon puhkeaapi
- mut tuulen tempomana mullaks’ maatuu.
- Siksi kuullos ihminen sä luonnon ääntä,
- mi puhuu sydämesi syvyydessä
- ja metsän puissa, taivaan linnuissa:
- se yhteisyyden ylevä on ääni.
- Kas yhtähälle vetten laineet vyörii,
- ja sisaruksin aallot vaeltaapi.
- On toinen hyöky vaahtoisampi toista
- ja toinen tummempi on välkynnältään,
- mut’ sama kaikilla on määrä, suunta
- ja samaa kutsua ne noudattaapi.
- Näin meren aaltoset ne kautta aikain
- käy kiertokulkuaan ja kalvossansa
- ain taivaan tulosia kuvastaapi.
- Ja katso lintuja, kun sankoin parvin
- ne palaa etelästä Pohjan puoleen,
- ne kuinka neuvokkaasti ilmaa halkoo
- ja toinen toisellensa suojaa suovat.
- Tai katso muurahaista päivin pitkin
- se kuinka väsymättä uurastaapi
- ja kerää yhteisehen kokoon kortta.
- Tai silmäellös metsäkössä puita
- ne kuinka sopivasti karvojansa
- päin korkeutta kohottavat tuolla,
- ja vaihteluissa vuodenaikain, säiden
- ne toinen toisellensa suojaa suovat.
- Tai katso kukkasia kumpuloilla
- ne kuinka kallistuvat valon puoleen
- ja silmin sädehtivin, säihlyväisin
- sull’ elon onnesta vain haasteleepi.
- Sä painu luontohon oi ihmislapsi
- ja katsees metsihin ja maihin tähtää.
- Kas lahtein niemien kun rannat kaartuu
- ja kulkee kaunihisti vetten vyöhyt.
- Kas kuinka heloitellen koivahaiset
- ne haakson liepehellä tyynnä huojuu.
- Ja katso, rusoittaissa taivon rannan,
- kun kukkuloilla varjot vaihteleepi,
- kuink’ armas, verraton on luonnon sulo.
- Sä painu luontohon ja laulun kuulet,
- maa, meri, metsä, taivaskin nyt soittaa
- ja jättikantelosta kajahtaa.
- Niin – mieltä viehätellen luonnon kannel
- näin elon tarkotusta tulkitseepi:
- ”On elo elämää ei kuihtumusta
- siks’ eloon uhkuvaan on kaikkein kaipuu.
- Mut’ elon ehtona on yhteishyöty
- se pohja kaikelle on kasvannalle”.
- Noin soittelee tuo kaikkeuden kannel
- veen kuohuissa ja tuulen huminassa.
- On sanat koruttomat, aate tuttu,
- mut kummasti se mieltä koskettaapo
- ja kenpä sävelen sen kerran kuuli,
- häll’ elämän se halki korviin soipi.
- Tuo soitto soi, ja kumma sill’ on taika,
- se tunkee syvälle jo sielun pohjiin.
- Se yhä soi, ja pysähtyypi monta
- tän’ elon matkamiestä kulussansa
- ja säveleitä kuulemahan käypi
- Ja ihminen nyt tuntee, kuinka hällä
- uus syttyy sykähtely rinnassansa
- ja soitto sydämestä pulpahtaapi.
- Hän luonnon laulun ihanaisen kuulee
- ja siihen juhlamielin sulaa, yhtyy.....
- On laulu voimaton, mi hiljaa sammuu
- eik’ innostusta jaksa työhön valaa.
- Mut laulu kuolematon, pyhä, kaunis
- se teon tähkäitä nostattaapi. – –
- Tää laulu kuole ei vaan taiallansa
- jo nostaa kutsuhunsa ihmiskunnan.
- Niin herää ihminen ja onnellensa
- luo yhteis-onnen kestäväisen pohjan.
- Ja niinkuin lehvä oksallansa varttuu,
- niin yleneepi yksilö maan päällä
- ja uhkuvaks’ käy onnen ojapelto.
- Siis soita sopusoinnin suurta taikaa,
- luo onnen unten ruusuisata vastais-aikaa.
- Soi luonnon harppu, kaikkeuden kannel!
II. muokkaa
- Tulet taivaalla syttyy ja kuolee
- ajan vaihteessa ainiaan.
- Maan lapsien tuskaan ja huoleen
- ne heittävät loistettaan.
- Myös ihmisrinnassa siellä
- moni tähtönen aatteiden
- se puhkes’ mut elämän tiellä
- jo himmeni loiste sen.
- Mut yksi on aatteista parhain
- tuo hehkuva, sammumaton.
- Ah ihminen myöhään ja varhaan
- se rintaasi tuikkakohon.
- Pyhä aate se kärsiväin yöhön,
- suo unelmat ruusuiset.
- Läpi puutteen se kutsuvi työhön
- ylös raatajat tuhannet.
- Vait, tunnussana se raikuu
- ja ”veljeys”-huudot soi.
- Tuo ääni se kasvaa, paisuu
- kuka kuuro nyt olla voi?
Lähde: Työmies 19.8.1904.