Juhlaruno (Alpi)

Juhlaruno.
Satakunnan soitto- ja laulujuhlassa 17 ja 18 p. kesäk. 1904.
Kirjoittanut Eero Alpi

Aamu nousee. Öiset sumupilvet

Ilman avaruuksiin kauvas kulkee;

Siniauterehen helmaan herää

Kilvan kisaalyöden lähtein laineet;

Ulkoulapoiden suukot sulkee

Saarten rannat kukkashuulillensa;

Kimallellen kiiltää kastehelmet

Kumpuin kukilla ja lehvilöillä;

Aurinkokin astuu vuorten takaa

Juhlallisna, kirkaskiehtoisena,

Luoden säteitänsä säihkyviä

Maalle, unestansa heränneelle,

Veelle, kehdostansa kerjenneelle;

Kuuluu kuusikoista kuiske tuulen:

Ahavaisen kempi kevätlapsi,

Kesäpaisteen kulta kummityttö

Siellä hyrää huomensointujansa,

Henkii, kulkee kukkaiskumpuin yli,

Yli vetten, varjoisien vaarain.

Yhtyy vienoon virteen tuhat suuta:

Laululinnut, äsken etelästä

Pohjan palomaille ennättäneet,

Hurmarinnoin, suloin helkkykielin,

Untuvuoteiltansa heränneinä,

Aamuserenaadiansa soittaa

Luonnolle, mi kevätpäivään nousee.

Syvimmässä metsän siimeksessä,

Alla huojuvien honkapuiden,

Kuusten kupehella herää impi,

Valkotukkainen ja ruusuhuuli,

Hämeen maiden maire valtijatar,

Hämetär, ja nousee sammalilta.

Rientää partahalle läikkylähteen,

Peilaellen pellavansa sukii,

Hymyääpi kevätkukkasille,

Lausuu tervehdykset tuulellekin,

Kukahtelee kilpaa käen kanssa,

Kilvan kukkain kera karkeloipi. –

Tuuli poveansa hyväilevi,

Koivunlehdet leikkii kutriloilla.

Kulkee Hämetär se kankaat halki,

Halki Hämeen jylhät kuusimetsät,

Soutaa joet, kiertää saarten sarjat,

Salmet nousee, vierii virtaa pitkin,

Saapuu Hälläpyörän partahalle.

Kumartuuhe alas Hämeen neito,

Vaimi valkotukka kuohuin katsoo,

Kuuntelee ja tuntee ihmetystä.

On kuin vaahdot vaienneina kulkis,

On kuin kuohut hiljempänä kuohuis,

On kuin pyörteet pyöris innotoinna.

Ei, vaan ei, kas Hämetär jo nousee,

Nousee pelokkaana, sydän sykkää,

Ihmetyksin nousee poven pohjus.

Mi se ääni, joka kaukaa kuuluu,

Aaltoo, helkkyy, väliin värähtääpi,

Mi se sointu, jota kankaat kaikuu,

Jota vaieten nyt kuulee linnut? –

Hiljaa! Heikkenee ja heltyy tuuli,

Rannoillensa raukee raukat laineet.

Se on ääntä, säveltä se vasta,

Kaunoisinta sointuin soutamista,

Siin’ on hely niinkuin harpun kulta,

Sävy niinkuin tumman surulaulun;

Väliin vieno on kuin virren soitto,

Väliin väsyneenä kuohahtaapi.

Näin sen katkenneiset sanat kaikuu

”Länteen päivä painuu,

– – – – – – –

Kylmä on yön henki,

Kansa värjyy; –

Ääni äityisempi

Öinen ärjyy.

Yhä sumee sumu

Päälle viertää; –

Tuskaisempi humu

Kansaa kiertää.

Herra, pelastusta,

Kansa huolee!

Turhaa rukousta, –

Toivo kuolee”.

Rajusti lyö sydän Hämeen neidon,

Hiljaa poskipäille kyynel kiertää

Valioisen luonnon valvattimen.

Aavistus se ahtaa angervoista,

Sävelsoinnut nuo kun kuulla saapi.

”Kansani se on!” niin huutaa neito,

– Ääni värähtää ja silmät vettyy –

”Kansani se on!” niin toistaa koito,

”Kauno kansani, voi, Hämeen kansa!

Sen on ääni, joka kaukaa kaikuu,

Sen on laulu, joka lainehtivi!

Kansani, niin kallis, kallis mulle,

Se nyt suruansa soittelevi!

Mi se on, ja kuin sen käynyt lienee,

Ken on kansalleni surun saanut,

Ken on tuskat kalleimmalle tuonut?

Kevätlaineet Hämeen sinivetten,

Laskeukaa auvoin aaltoomasta!

Kukkasniityt Hämeen kultamailla,

Lakastukaa, kuihtukaa ja kuolkaa!

Aamutuuli, hengi hetken enää,

Kulje pois ja kuole kaukomailla!

Kuusikummut, elkäät viherröitkö,

Latvat laskekaatte maata kohden!

Pikkulinnut, kullat helkkykielet,

Laatkaa lauluistanne, laatkaa, laatkaa!

Sillä mennyttä on Hämeen riemut,

Tummentunut Suomen selkee taivas.”

Äkkiä taas silloin laulu kuuluu:

”Vaan se on kehno, ken itkee vainen,

Raukka on se, joka lannistuu,

Pää siis pystyhyn, suomalainen,

Pystyssäpäin sydän vahvistuu!

Ällös sä sortuos, laulun kansa,

Vaikka on hallat sun harteilla,

Toivo on sillä, ken aamuansa

Vuottain aina on valveilla!

Heräjä siis, sinä sureva Suomi,

Työhön ja toimehen, toimintaan,

Puhtaaksi puhkeos niinkuni tuomi,

Keväällä kukkia kun se saa!

Kansa kun kunnossa kasvaa ja karttuu,

Valistus valtaan ja voimaan käy,

Silloin sen elämä elpyy ja varttuu,

Silloin ei usvia koskaan näy!

Kauvan on Karjalan kantele soinut,

Kauvan on kantele Suomen muun,

Oisiko Hämeen kantele voinut

Joutona joutua unhohtuun?

Ei, sen kieli on kirkas yhä,

Kirkaspa siinä helkkykin on,

Kaiku on kantava, sointu on pyhä,

Pangollakin se on ruostumaton!

Hellästi helkytä soitinta kansa,

Sovuin soittaos murehet pois,

Ei pidä sortua suruissansa,

Toivottomuusko hyödyksi ois!

Usko kun on, ja luottamus vainen,

Hallojen kesken kun kannel soi,

Silloin on korvessa huutavainen:

Suomi se elää ja elää voi!”

Näin se kuului kuohukkaana laulu

Äsken vielä surun tummentama.

Kummastuksin kuunteleepi neito,

Hämeen valkotukka valtijatar.

Herkee kyyneleissä kylpemästä

Tytön sinisilmät säihkyväiset.

Sydän värähtää vain kerran vielä,

Sitten ihmetykseen toituu tuska.

Kohahtaapi silloin Hällän voima.

On kuin elompana entistänsä

Riehuis vaahdot paatten partahilla,

On kuin kuohuis kuumempana koski,

On kuin vaahdot valkeempia oisi.

Siihen hento herää. Ymmärtävi,

Käsittävi kansan laulun laadun.

Liekkiin silloin hältä rinta syttyy,

Puhkee puna poskipäille neidon.

Silmät välkehtii ja povi palaa,

Kun hän jälleen sanat riemuin saapi:

”Kevätlaineet Hämeen sinivetten,

Nouskaa, nouskaa, riemuin loiskukaatte,

Kukkasniityt Hämeen kultamailla,

Tuhatvärein kukkimahan käykää!

Aamutuuli, herää henkiin jälleen,

Syleile ja suutele mun maatain!

Kuusikummut, viher kullakkaampi

Latvoillanne lainehtikoon taasen!

Kilvan pikkulinnut laulakaatte,

Laulun mahti taas saa valtaan käydä!

Sillä laulain, soittain Hämeen kansa,

Samoin niinkuin muukin suuri Suomi,

Murheet upottakoon unhohduksiin!

Meillekin jäi Väinön perikannel,

Meilläkin siis oikeus on laulaa!

Humu kanteleen saa kauvas käydä,

Niinkuin kaiku kasken kaadannasta:

Viel’ on noidut suussa Suomen kansan,

Vielä lempiluotteet piilee täällä,

Syntysanat jäljellä on yhä!”

Siihen koski kuohahtavi syvään,

Siihen vastaa ärjyt Hälläpyörän,

Neito laulaa, kansa soittoon saapi:

”Puhalla, puhalla puhuri suuri,

Hävitä, raasta ja raivoa vaan,

Syvään on juurtunut katajan juuri,

Ei sitä myrskyt ne irralle saa!

Katso, jo kaukana loimuva valo

Taivaanrantoa kuutamoi,

Voimasta välkkyvi huomenen palo,

Kaukana kaartavi aamun koi!

Tuhanten järvien aaltoset läikkyy

Yhtä laulua, yhtä vain,

Säteet paistavan päivän väikkyy

Yhtä nimeä, – tunnet kai!

Kerran sun, Suomeni, päiväsi koittaa,

Kerran sun aamusi auertaa,

Valon voima kun taistaa ja voittaa,

Silloin voittavi myös tämä maa!”

Lähde: Alpi, Eero 1904: Kajastuksia: runoja. Alfred Lagerbom, Hamina.