Juhlaruno (1890)

Juhlaruno lausuttu Tampereen Työväenyhdistyksen talon vihkiäisjuhlassa Syyskuun 21 p. 1890. Kirjoittanut anonyymi

Oi, ihmislapsi, kurja

sun lienee kohtalos,

työstäsi parhaimmasta

niin pieni palkintos, –

kun pantiin ohdakkeita

maa sulle kasvamaan,

hiessä otsan siitä

sä leipäs ottamaan.

Ja jäikö elos tielle

tähtöstä yhtäkään

sun huoltes synkkiin öihin

valoa virittään,

kun paratiisin portit

ne sulta suljettiin,

raskaana hartioilla

työn taakka laskettiin?

Kun ies yhä painaa

sun mieltäs maahan vaan,

jaksatko katsettasi

kohottaa laisinkaan?

– Tää päivä tähän vastaa,

näin kuuluu vastaus:

työ, työ se ihmislasten

on suurin siunaus!

Jaksatko katsettasi

kohottaa laisinkaan? –

Tää kansantalo meille

näin käypi vastaamaan:

– ei tyydy ihmishenki

maan multiin yksistään,

kun luotiin jalompihin

se määriin pyrkimään.

Ja kuulkaa, kuinka meille

nää seinät saarnaavat:

pois velttous ja vilppi

ja turhat toiminnat!

Kas, tosi työ ja tarmo

ja hengen valistus,

ne ovat kansain suurin

ja parhain kaunistus!

Ja näiden seinäin suojaan

me käymme oppimaan

kotoisen lämmön lahjaa

riemuiten nauttimaan.

Kentiesi työnkin taakkaa

keventää täällä vois,

ja virvoituksen lähteet

varalle mielten ois.

Jos Korkein sitten siunaa

nää riennot vakaimmat

ja vaivan vainiosta

suo sadot runsahat,

oi, ehkä meistä silloin

työkansa kasvaa sais,

ni tuntein tehtävänsä

elohon uskaltais!

Lähde: Tampereen Sanomat 24.9.1890.