Juhannus Karjalassa

Juhannus Karjalassa. Kirjoittanut Olli Wuorinen

Siivottu on tupanen,

Hausk’ on se ja hupanen,

Tuoreet lehdet laattialle,

Penkille ja niiden alle

Levitetty on,

Milläpä nyt pyllyileepi,

Myllyileepi,

Lapsi huoleton.

Vaikk’ei olekaan nyt lauantai,

Huomenna on sentään pyhä kai,

Koska perhe saunast’ tultuansa

Loisteleepi valko-paidoillansa;

Myöskin äsken kaukaa tuuli tiedon toi

Juhlasta, kun ilta-kello soi.

Mikä juhla? – Senpä ihan

Varmaan virkkavat nuo pihan

Kaunistukset, metsän tytöt nuoret,

Koivut tuoreet.

Päivä-kulta, radan pitkän juostuaan,

Luotehesen väistyy vitkaan hidastellen,

Ikään kuin ei mailleen mennä raahdiskaan,

Katselis vaan pohjolata ihastellen;

Sulo kasvonsa nyt punastuu,

Kun hän vuorten taaksi laskeuu. –

Emäntäpä käypi pöytään

Kantamaan

Parahinta mitä löytää

Aitastaan:

Munavoita,

Piirakoita,

Myöskään eivät

Pyhäleivät

Eikä maitokulta puutu,

Sitten kelpo keittokalat,

Nehän vast’ on herkkupalat,

Suu ei suinkaan niihin suutu!

Perhe iltaisen on syönyt,

Levoll’ ei tok’ kenkään käy;

Kello kymmenen on lyönyt,

Yöt’ ei kuulu eikä näy.

Sydäntä jos ompi kellä

Suloisuutta nauttimaan,

Varmaan viel’ on liikkehellä,

Väsymyst’ ei muistakaan.

Kiire, kas, on tullut kyllä

Koko kylän väellen:

Nuoret, puhdas puku yllä,

Rientää kokkomäellen;

Yks ja toinen ikämies

Peräst’ astuu tupakoiden,

Muistutellen kukaties,

Miten hekin lailla noiden

”Hupakoiden”

Muinoin kukkulalle riens,

Vaan nyt alkaa

Vuodet jäykistellä jalkaa.

Mäellä nyt katsellaan

Ensin tokko

Missä muiden kokko

Lyö jo leimuaan.

Kas, nyt pojat tulen virittävät,

Hirmu elementti ryhtyy

Raivokkaasti syömähän!

Tyttöset ne laulaa lirittävät,

Käsitysten nuoret yhtyy

Leikkiä nyt lyömähän!

Kun jo tervakset ja havut

Räiskyy parhaillaan,

Pilvilöinä mustat savut

Pääsee leijumaan,

Punaisna kuin keitto-ravut

Kaikk’ on toimessaan –

Pyssy paukahtaa!

Järkähtääpi maa!

Naiset aikahtaa!

Vuoret raikahtaa!

Pensaan taakse peittynyttä

Huomattu ei ollenkaan;

Sieltä nousee Matti-kyttä,

Leikkihin se temmaistaan.

Hilpeätä elämää

Vilskuu yössä rauhaisessa,

Vallatonta rähinää

Tok’ ei kuulu seuruessa.

Likellä ja etähällä

Kokkotulet leimuilee, –

Milloin sydän riemuitsee,

Joll’ ei ajalla juur tällä?

Puut jo hiiltyy, väheneepi

Liekki verraton;

Puoli-yökin läheneepi,

Rastas vaiti on;

Vanhat, keski-ikäisetki

Muistaa, ett’ on lähdönhetki

Mennä unta ottamaan, –

Nuoret tuot’ ei muistakaan.

Vähittäin myös tyttöin mielet

Vaipuu lemmen unelmiin,

Laulele ei enää kielet,

Aikoihinpa tuleviin

Silmättävä ois,

Jos vaan suinkin vois!

Vahingoita ei se ketään,

Keinoilla kun lävistetään

Salaisuuden seiniä:

Siis nyt sara-heiniä

Rinteheltä katkaistaan,

Solmiskellaan niiden päitä –

Selvällehen ratkaistaan,

Ken saa kohta viettää häitä!

Vielä monet muutkin temput,

Itsekseen,

Laativat nuo tyttö-hemput

Lystikseen.

Pojat, silmäellen heitä,

Kohentavat kekäleitä,

Päästelevät kilvan noita

Kokkasanan vekamoita,

Jotka kirpoo Karjalaisen suusta,

Niinkuin kypset hedelmäiset puusta.

Riemust’ ah kuin pojan silmä välkähtää,

Tyttö hänen puheelleen kun hymyää!

Rastas on jo kotvan aikaa

Laskenunna lauluaan,

Käen kukunnoita kaikaa

Kaikkialla vaan;

Alkaapa myös rintehellä

Leppäkerttu liritellä;

Jopa kuhankeittäjäki

Havahtuu:

Nytpä vasta nuori väki

Kukkulalta palauu!

Kas! jo koillisesta tuolta,

Lehtovaaran takapuolta,

Loistaa silmä auringon;

Hänpä sätehillään noille

Ruohon kastepisaroille

Suopi aamu-suutelon. –

Pitäs hiukan uinahtaa,

Ett’ei kirkoss’ uni saa

Silmiäni kiini painaa;

Siispä riennän tupaseen,

Tuohon hauskaan, hupaseen, –

Unetar, oi lepo lainaa!

Lähde: Wuorinen, Olli 1875: Sepitelmiä: runon-kokeita. Jyväskylä.