Juhani Ahon ”Helsinkiin.”

Juhani Ahon ”Helsinkiin.”
Toinen arvostelu.
Kirjoittanut Eino Sakari Yrjö-Koskinen


On syytä epäillä, käykö vanhaa sananlaskua ”puhuen asiat paranevat” täysin sovittaminen siihen kirjalliseen sotaan, jota nyt jo kaikissa sivistyneissä maissa käydään n. s. realistillista (oikeammin naturalistillista) kaunokirjallisuutta vastaan. Ajatteleville on kyllin selvinnyt, että kysymys ei enään ole eri ”mausta” tai erilaisesta käsityksestä siitä, mitä taiteella tulee ymmärtää; vaan että tässä on kaksi vastakkaista maailman-katsantoa, jotka keskenään vallasta kiistävät. Hyvin vähän aihetta on siihen toivoon, että selvimmätkään syyt voivat saada toisin ajattelevia muuttamaan mieltänsä asiassa, jossa eri kannat muodostuvat pääasiallisesti toisellaisten voimain vaikutuksesta kuin järkiperusteitten ja järjellisen ajattelemisen. Mutta jos onkin toivotonta työtä puhua sille, jonka silmiä on sokaissut kaikki se loka, mitä useimmat aikamme kaunokirjailijoista räiskyttävät ympärilleen, niin saattaa toiselta puolen löytyä niitä, joitten kanta ei vielä ole täysin ”vakaantunut” ja joihin siitä syystä aikanaan sanottu sana voi vaikuttaa. Velttoutta olisi, varsinkin niiden puolelta, joilla on jotain tekemistä nuorison kasvatuksen kanssa, ääneti kuunnella sitä ylistysvirttä, jota aikamme realistit (emme tarkoita ainoastaan kaunokirjailijoita) toisilleen virittävät. Kieltämätön tosiasia on, että kirjallinen kyky nykyään on sillä puolen; naturalismi on ajan kirjallinen suunta, ja jokainen, ken vähänkin kynään pystyy, tietysti suistuu virtaan. Sitä paitsi tulee myöntää, että suunnassa on koko joukko oikeutettua, varsinkin vastapainon senlaatuiset ihanteellisuudelle, joka kokonaan jättää tosiolot ja mieluimmin oleskelee pilvien takana. Vaan tämä kaikki ei oikeuta sitä, jota kirjallisuuden tonkiminen ihmis-elämän valoissa inhoittaa, iäti pysymään vaiti. Onpa päinvastoin oikein ja kohtuullista, että toiseltakin puolen suu puhutaan puhtaaksi, niinkuin realistitkin ovat omansa puhuneet, jos ei juuri puhtaaksi, niin kumminkin suoraksi ja sileäksi.

Liikaa työtä olisi tässä ruveta ylistelemään Juhani Ahon todella etevää kirjailijakykyä; niitä löytyy yltäkyllin, jotka kehumisesta pitävät huolta, ja on sitä mielestämme liiaksi soitettu kaikellaisissa laastari-arvosteluissa, joilla päivälehtien on tapana sulkea nousevia neroja yleisön suosioon. Mutta kirjailijalta lienee oikeus vaatia muutakin kuin kykyä. Kyky itsessään ei ole muuta kuin luonnon laina, jonka arvo kokonaan riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Paljo kykyä epäilemättä löytyy niittenkin joukossa, jotka meidän päivinämme dynamiitilla, revolverilla ja väkipuukolla tahtovat maailmaa parantaa. Kysymme senvuoksi: minkä arvoinen se kirjailija on, olkoonpa kuinka kyvykäs hyvänsä, jonka hengen tuotteissa ei löydy minkäänlaista ajatusten ja mielen ylevyyttä, ja joka mieluimmin tunkeilee kaikkialla, missä siveellisesti mädänneet olot tai yksityiset ihmiset levittävät ympärilleen katalaa löyhkäänsä. Kirjailijan jos kenenkään korkea tehtävä on olla kansansa opettajana, opettaa sitäkin ylevästi ajattelemaan ja nostamaan silmänsä ihmisyyden ihanteisiin. Mutta mitä voi opettaa kansallensa se, jonka oma henki ei jaksa kohota lokaa korkeammalle!

Nämät mietteet allekirjoittaneessa on herättänyt Juhani Ahon viimeksi ilmestynyt teos. Aamulehden viime keskiviikon numerossa on kirjan sisällys lyhyesti kerrottuna, jonka vuoksi ei tarvitse muuta kuin lisätä se, mitä lehti ei ole huomannut. Siitäkin esityksestä jo kuitenkin saattaa nähdä, ett’ei kirjailijaa ole elähyttänyt mikään niistä ihmisluonteen puolista, jotka meitä korottavat eläviä korkeammalle. Emme tiedä, lieneekö herra Aho siitä ajasta, jolloin oivallisen ”Markkinamiehensä” julkaisi, ja jo kehittynyt niiden kannalle, jotka kieltävät tällaisia löytyvänkään. Mutta yhdentekevää; ei asia siitäkään parane, koska tuo kanta kaikessa tapauksessa on siveellisen rappion ja samalla typeryyden. Vaan kertomuksessa nuoren ylioppilaan matkasta pääkaupunkiin on muuta kuin pelkkää korkeamman näkökannan puutetta. Pääpontena, näet, ei ole, kuten Aamulehti sanoo, kahdesti sattunut päihtymys, vaan aivan toisenlainen viehätin: Savonlinnasta Helsinkiin asti, ja laivan ravintolaneitsyestä aina Tarkk’ampuja-kadulle n:o 14, jonne päähenkilö lopuksi häviää, tuulahtaa kirjan melkein joka sivulta lukijata vastaan kuuma, haureellinen leyhkä, joka kääri kaikki himolliseen ilmakehäänsä. Enempää emme sano; emme myöskään kehoita ketään kirjaa lukemaan; mutta ne, jotka sen ovat lukeneet, tietävät, etteivät sanamme asiaa vääristele. Tänlaatuista lukemista katsotaan ansainneeksi sitä kiitosta, ”että se useampaankin kertaan luettuna synnyttää nautintoa.” Todella, vaikea on sanoa kummalla on ”arempi luonto”, silläkö, joka kehtaa julkaista moisen hengentuotteen, vai sillä, joka punastumatta kehuu sitä hyväksi.

Mutta se on todellista, sanotaan. Niin voi tapahtua, lisää joku kainompi sopertaen. Niin, semmoista voi tapahtua ja tapahtuu usein. Mutta onko sitten ihan mahdotonta käsittää, että löytyy seikkoja, jotka ovat sitä laatua, ett’ei mikään järjellinen syy oikeuta niitä kirjallisuudessa levittelemään, – varsinkaan kaunokirjallisuudessa, jonka tuotteita kaikki, nuoret vieläpä lapsetkin lukevat ja ymmärtävät. Tuota vanhaa lausetta: ”realistit tahtovat parantaa maailmaa, näyttämällä sille sen huonot puolet”, voinee tuskin kukaan kohtujärkinen pitää täytenä totena. Pahe, maalattuna kaikessa alastomuudessaan ja lisäksi sillä järkähtämättömällä kylmäkiskoisuudella, joka naturalistisille kirjailijoille on omituinen, ei saata synnyttää muuta kuin pahetta; tämän sekä ajatus että kokemus sanovat yhtä todeksi, kuin että päinvastoin jalojen piirteiden kuvaaminen ihmisluonnosta esimerkin voimalla vaikuttavat hyvää. Eikö ”Helsinkiin” kirjan kirjoittaja, tahtoessaan ylioppilas-elämää todellisesti kuvata, voinut saada eteensä toisenlaisia muistoja, kuin tuollaista juoppo- ja porttoelämää? Ja eikö hän ylioppilas-toveriensa joukossa muistanut ainoatakaan, joka olisi sopinut malliksi toisenlaiselle päähenkilöt, kuin Antti Ljungberg, – päähenkilöt, jolla olisi ollut edes jotain siveellistä vastustusvoimaa huonon seuran viettelyksiä vastaan. Mutta tarpeetonta on kysyä. Eihän semmosessa olisi ollut mitään viehätystä!

Emme lainkaan epäile, että herra Aho, suuren kirjailian itsetunnolla, ylönkatsoo sitä pientä epäsointua, jota yksi ja toinen ääni joskus saa aikaan ihailijoitten kuorossa. ”Kirjoitan näin siitä syystä, että minua haluttaa näin kirjoittaa”, saattaa herra Aho Almqvistin kanssa sanoa. – Aivan oikein, hänellä on täysi valta kirjoittaa mitä haluttaa, ja varmaa on myöskin, ett’ei lukijoita eikä siis kustantajaakaan ole puuttuva. Mutta niinpä on arvostelijallakin täysi valta sanoa mielipiteensä. Ja allekirjoittaneen ajatus on: että ”Helsinkiin” on huono eikä hyvä kirja, joka kaikkien muodollisten ja muiden etujensa ohessa todistaa sisällistä tyhjyyttä; ja tarjota tällaista teosta isänmaallensa on huonoutta.

E[ino]. S[akari]. Y[rjö].-K[oskinen].


Lähde: Aamulehti 19.1.1890.