Juhana Flemingin viimeinen päivä
| Juhana Flemingin viimeinen päivä Kirjoittanut Jalmari Finne |
Juhana Flemingin viimeinen päivä.
Vanhojen asiapaperien perustuksella kirjoittanut
Jalmari Finne.
Oli lauantaiaamu marraskuun 10 päivänä 1599. Vankihuoneessaan Turun linnassa oli Juhana Fleming, kuuluisan marski Klaus Flemingin poika, ja valmistautui kuolemaan. Hän oli kutsuttanut luokseen Turun kirkkoherran mestari Gregerin, rukoili tämän kanssa ja nautti Herran ehtoollisen. Mutta heti tämän jälkeen heräsi hänessä halu ponnistaa voimiaan vielä kerran, käyttää kaikki tuttavuudet avukseen ja, nuori kun oli, pyytää toisia vanhempia toimimaan hänen puolestaan. Hän olisi niin paljon tahtonut vielä järjestää elämässä ja tahtoi elää ainakin vielä muutaman päivän, sillä muutama päivä on paljon ja sinä aikana saattoi vielä pelastuskin tulla. Hän lähetti sen vuoksi heti kirkkoherran mentyä palvelijansa kreivi Mauritz Leijonhufvudin luo ja pyysi tätä saapumaan luokseen vankilaan. Edellisenä iltana oli Juhana lähettänyt hänelle kirjeen ja siinä pyytänyt kreiviä toimimaan hänen pelastuksekseen, mutta kreivi ei ollutkaan oikein halukas tällaiseen toimeen, koska hänellä oli omia mieskohtaisia syitä vihata Juhanaa. Palvelijan piti myöskin mennä Juhana Scheelen luo ja pyytää herransa nimessä, että koska hän ei voinut pelastaa hänen henkeään, niinkuin moneen kertaan oli luvannut ja vannonut, ainakin sen saisi aikaan, että pitäisi huolta hänen äidistään ja sisaruksistaan ja saisi mestauksen lykättäytymään maanantaihin asti, koska hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa hautajaisiaan.
Palvelija meni Scheelen luo. Tämä vastasi:
— Minä olisin kaikin tavoin halukas auttamaan häntä ja olisin valmis itse kärsimään jotain, jos sen kautta voisin pelastaa hänen henkensä. Mutta enhän minä ole mitään muuta kuin halpa sotilas ja palvelija, jolla ei ole herransa edessä suurtakaan vaikutusvaltaa. Sen minä täydellisesti vakuutan, ettei apuni ja lohdutukseni tule puuttumaan hänen äidiltään ja sisariltaan kaikessa siinä, mitä minä voin saada aikaan hänen kuolemansa jälkeen sekä teoilla että neuvoilla. Kun palvelija oli tämän tiedon tuonut Juhana Flemingille, saapui vähän sen jälkeen Kreivi Mauritz suuren joukon kera vankityrmään. Hän ryhtyi heti asiaan lausumalla:
— Rakas Juhana Fleming, vaikka minun ei pitäisi tuottaa teille murhetta nykyisessä tilassanne, niin koska asiani koskee sellaista seikkaa, josta en voi olla vaiti rakkaan veljeni kreivi Axelin puolesta, suonette lauseeni anteeksi.
— Ja mikä on tämä asia? kysyi Juhana Fleming.
— Olen kuullut, että olette tässä maassa levittänyt sellaisia huhuja ja väittänyt sitä varsinkin läsnäolevalle Arvid Eerikinpojalle, että veljeni olisi ryhtynyt salaisiin vehkeisiin kuninkaan kanssa armollista herraani ja ruhtinastani vastaan ja aikoi muutamien ratsumiesten lippukuntien kanssa, jotka hän jo oli puolelleen houkutellut, mennä kuninkaan luokse, jos Linköpingin taistelu olisi kestänyt vähän kauemmin. Jos se on totta, niin vaikka hän onkin oma veljeni, en häntä enää veljenäni pitäisi, vaan tulee minusta hänen pahin vihollisensa ja ankarin vainoojansa. Sen vuoksi minä pyydän, että tunnustatte selvän totuuden näiden vieraitten miesten läsnäollessa.
Ja kreivi viittasi aatelisherroihin, jotka olivat hänen matkassaan tulleet ja seisoivat oven suussa.
— Koska elinaikanne ei voi olla enää kovin pitkä, niin ajatelkaa sen vuoksi sielunne autuutta ja elkää viekö totuutta tai valhetta hautaan, vaan ilmaiskaa, mitä asiasta todella tiedätte.
Tyynenä oli Juhana Fleming tätä kuunnellut. Hän kumarsi hovitapoja noudattaen kohteliaasti kreiville ennen vastauksensa alkamista ja lausui:
— Jalosukuinen kreivi Mauritz Steninpoika, mitä tähän syytökseen tulee, niin on se väärä ja aivan valheellisesti minun syykseni pantu, niinkuin paljon muutakin. Arvid Eerikinpoika on täällä itse läsnä, hän voi todistaa mitä hän on kuullut. Mutta omasta puolestani vannon ja vakuutan, niin totta kuin toivon jumalan minulle olevan armollisen ja toivon sieluni tulevan autuaaksi, etten ole koskaan kuullut vielä vähemmin itse laatinut sellaista puhetta kreivi Axelista. Mutta tultuani tähän maahan kuulin kerran sen Lindorm Bonden suusta. Istuimme ruokapöydässä, minä, Arvid Eerikinpoika ja monta muuta, ja hän lausui sen pöydän yli meidän kuultemme. Kun tästä asiasta keskusteltiin, sanoin, etten ollut kuullut sellaista, mutta sen vain tiesin, että Linköpingin taistelun päätyttyä ja kun sovinto oli tehty, saapui kreivi Axel hänen kuninkaallisen majesteettinsa kammariin ja uudisti siellä uskollisuudenvalansa ja sitten he erosivat hyvinä ystävinä. Siinä minä pysyn ja sanon vieläkin, että niin tapahtui, enkä ole mitään tähän ennen enkä jälkeenpäin lisännyt.
Silloin kreivi Mauritz lausui:
— Vai niin? Lindorm Bonde on tässä maassa levitellyt muitakin valheita kuin mitä tämä on. Mutta mitä tulee siihen, että veljeni erosi suosiossa ja ystävyydessä hänen kuninkaallisesta majesteetistaan, niin samoin teimme me kaikkikin.
Juhana Fleming oli vaiti ja vaiti olivat kaikki toisetkin. Kuinka pieneltä tämä asia tuntuikaan sen rinnalla, mikä nuoren Juhanan mielessä nyt eli. Hän tahtoi saada varmuuden, ennen kaikkea muuta varmuuden siitä, saisiko hän elää vielä pari päivää.
— Ja mitä sanoo herttua? kysyi hän.
— Mitään apua ei ole hänen puoleltaan enää odotettavissa, vastasi kreivi.
Jälleen oli Juhana vaiti.
— Koska näen ja kuulen, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa anna vihansa lauhtua, vaan pysyy oikeudessaan, niin tahdon mielelläni mennä kuolemaan ja jätän asiani Jumalan kaikkivaltiaan huostaan, joka on oikea tuomari ja tuomitkoon tässä asiassa minun ja niiden välillä, jotka minut tuominneet ovat, niinkuin hänen jumalallinen majesteettinsa parhaaksi katsoo.
Hän kääntyi aatelisherrojen puoleen ja sanoi;
— En minä kuitenkaan millään tavoin tahdo teidän tuomiotanne laittaa, pyydän ainoastaan teitä, herra kreivi, anomaan hänen ruhtinaalliselta armoltaan sitä, josta te ja Joakim Scheele jo olette palvelijani kautta saaneet tiedon, että kuolinhetkeni siirrettäisiin maanantaihin asti. Minulla ei ole täällä vankilassa ollut edes niin paljoa omaisuutta, että olisin voinut ostaa itselleni ne laudat, jotka tarvitsen ruumiskirstuuni. Vasta eilisiltana myöhään sain sen pienen lippaan, jossa rahani olivat, hänen ruhtinaalliselta armoltaan takaisin ja nyt siis voin pitää huolta hautajaisistani.
Tämä suora ja tyyni puhe ei ollut tekemättä vaikutustaan läsnäolijoihin, ja kreivi Mauritz lausui:
— Rakas Juhana Fleming, suren suuresti sitä, että te nuorella ijällänne olette tällaiseen tilaan joutunut, sillä olettehan minulle jokseenkin läheistä sukua. Mutta koska toisin ei voi olla kuin nyt on, niin toivon teille jumalalta suurta kärsivällisyyttä ja varmaa toivoa herraan Jeesukseen Kristukseen, vapahtajaanne. Ja mitä rukoukseenne tulee, niin mielelläni sen vien perille hänen ruhtinaalliselle armolleen.
Syvään ja juhlallisesti kumartaen toisilleen erosivat herrat. Juhana viittasi palvelijaansa seuraamaan kreiviä ja vankihuoneen ovi sulkeutui.
Lupauksensa mukaan meni kreivi Leijonhufvud heti Kaarle herttuan huoneeseen. Kun hän sieltä vähän ajan päästä palasi, sanoi hän palvelijalle:
— Minä puhuin hänen ruhtinaallisen armonsa kanssa, mutta en saanut mitään suosiollista vastausta, vaan ainoastaan sellaisia, jotka eivät olleet myöntäviä eivätkä kieltäviä, ja joita en voi siis herrallesi lähettää hänelle ilahdukseksi.
Palvelija riensi ilmoittamaan tämän herralleen, joka kuultuaan vastauksen sanoi:
— Silloin uskon itseni ainoastaan Herran huomaan ja kärsivällisesti odotan kohtaloani.
Ja tietäen, ettei mikään enää voinut hänen elämäänsä pitentää, hän kirjoitti testamenttinsa ja ojensi sen palvelijalle samalla pyytäen häntä viemään sen äidille ja pysymään tämän luona uskollisesti palveluksessa. Paljon häntä suretti se, että suku, kuuluisa Flemingin suku, nyt oli kuolemaisillaan, sillä olihan hän suvun viimeinen. Mutta olihan vielä jälellä marskin avioton poika, Olavi Klaunpoika, ja nyt hän testamentissaan pyysi, että Olavi, jos hän saa jäädä elämään, saa kantaa Flemingien vaakunaa ja siis jatkaa sukua.
Ja ajatellessaan kuolemaansa ja sitä tapaa, millä se hänen eteensä tulee, sanoi hän palvelijalleen:
— Mene kerta vielä kreivi Mauritzin luo ja sano, että viimeisen pyynnön teen vielä tässä maailmassa ja toivon, että hän niin toimittaa, ettei kuoltuani ruumiini tai vaatteitteni suhteen mitään ilvettä pidetä.
Palvelija läksi toimittamaan tätä herransa asiaa. Mutta olipa toinenkin jo tätä sitä ennen ajatellut, nimittäin kreivi Magnus Brahe, joka oli Juhanan läheistä sukua. Hän oli pyytänyt herttualta tätä samaa asiaa ja saanut suostumuksen. Kun siis kreivi Mauritz asiasta jo edeltäpäin tiesi, lähetti hän jousiampujan pyövelin luo ilmoittamaan, miten oli päätetty.
Tänä aikana vangit tuotiin linnan pihalle. Täällä Juhana näki kuusi ystäväänsä, joita sama kohtalo odotti kuin häntäkin. Suurta surua hänelle tuotti se, ettei näiden joukosta ollut päässyt vapaaksi hänen velipuolensa Olavi, niinkuin hän hartaasti oli toivonut.
Mutta jo järjestyi joukko jalan astumaan Turkua kohden. Ensimmäisenä kulki Juhana Fleming palvelija rinnallaan. Pitkä oli tie linnasta kaupunkiin ja hitaasti edistyi matka kuolemaantuomittujen astuessa sotilaitten keskellä.
Ja Juhana Fleming puheli näin palvelijalleen:
— Sinua minä käsken kertomaan kuolemastani äidilleni ja sisarelleni ja pyydä varsinkin äitiäni, että hän surussaan tyyntyy, sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena, ja käyn tätä tietäni aivan kuin mies, joka päivätyön tehtyään väsyneenä kiiruhtaa lepoon. Ja minä uskon, ettei kuolema tule olemaan minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan maallisten vaivojeni loppu ja kerran ikuisesti ilokseni päättyy, ja siellä toivon vihdoin kohtaavani äitini, kun hän tästä murheen laaksosta lähtee.
Hän otti sormuksen sormestaan ja lausui:
— Mitään muuta erikoista lahjaa ei minulla ole hänelle antaa kuin tämä sormus. Pyydä häntä sitä käyttämään muistona minusta ja lausu hänelle, että jätin hänet herran kaikkivaltiaan huomaan, joka suuressa surussaan on hänelle lohdutusta antava.
Jota lähemmäksi kaupunkia päästiin ja kun kaupunkia kiertävän aitauksen portista tultiin sisään, sitä suurempi joukko oli kansaa kokoontunut Linnankadulle. Missä Juhana tuttavan näki, tälle hän ystävällisesti lausui muutaman sanan, ja jos hän sellaisen kohtaisi, jota hän mahdollisesti joskus oli loukannut, siltä hän tekoaan pyysi anteeksi. Ja kun joukko näki tämän nuorukaisen kulkevan tyynenä ja rauhallisena kuolemaansa kohden, ei se voinut liikutustaan pidättää, vaan pitkin matkaa kuului itkua ja nyyhkytystä.
Sillä kohtaa, missä Linnankatu nykyään tekee pienen kulmauksen, muutama askel nykyisen Brahekadun kulmasta kivisiltaa kohden, kääntyi silloin katu talojen välistä rantaa kohden. Tässä, siis jonkun matkaa nykyisen sillan alapuolella, oli senaikuinen puusilta, joka vei joen yli raatihuoneentorille. Rannasta päin tullen oli torin varrella, sen oikealla puolella neljä taloa. Lähinnä rantaa oli rikkaan Schaefer suvun omistama kartano, kapea kuja erotti sen n. s:sta Pyhän Ursulan talosta, jonka vieressä oli komea Kankaisten kartano; kuja erotti tämän taas Brinkkalan talosta, ja jälleen kuja torin päässä olevasta raatihuoneesta. Torin toisella puolella oli myöskin useita komeita kartanoita siinä kohtaa, missä nykyään alkaa puistikko, jonka takana sitten on kirkko.
Tultuaan torille riisui Juhana Fleming kaapunsa ja otti hatun päästään ja antoi ne palvelijalleen. Tämän tehtyään hän rohkeasti astui siihen piiriin, jonka sotilaat olivat muodostaneet keskelle toria. Juhana kääntyi joka taholle ja toivotti tuttavilleen sekä niille monille naisille ja rouville, jotka läheisten talojen ikkunoista katselivat, hyvää yötä. Muutamille hän viittoi kädelläänkin. Sitten hän puhui näin:
— Te jalot ja ylhäissukuiset herrat, jalot ja ylhäissukuiset naiset, samoin myöskin te rehelliset miehekkäät sotilaat, aateliset ja aatelittomat, kirkonmiehet ja oppineet, niin monta kuin teitä täällä läsnä on, teille tahdon ystävällisesti antaa tiedoksi, että siihen kuolemaani, jonka kohta kärsiä saan, olen henkisessä suhteessa syyllinen syntisen sieluni tähden, ja jumalalle tunnustan olevani suuri ja julkea syntinen ja olen tämän kuolemani hyvin ansainnut ja vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos Jumala minua rankaisisi vanhurskaan tuomionsa jälkeen. Mutta toivon ja lujasti luotan, että Jumalani on minulle oleva armollinen ja että hän tämän kuolemani kautta, jonka hän on minulle tuottanut syntieni rangaistukseksi, avaa minulle oven taivaalliseen iloon ja iankaikkiseen elämään. Mutta maailmallisen mitan mukaan katsottuna tiedän olevani syytön Jumalan ja kaiken maailman edessä, eikä tähän minun kuolemaani ole mitään muuta syytä kuin se halu ja pyrkimys, jolla herttua on suuttumuksen ja vihan vaikutuksesta tahtonut hävittää sukuni, mikä nyt hänen ruhtinaallisen armonsa tahdon täyttymisen kautta tapahtuukin.
Heti astui silloin esiin herttuan tallimestari Anders Niilonpoika, jonka toimeksi oli tullut rangaistuksen toimeenpaneminen. Hän vastasi tähän sanoen:
— Te, Juhana Fleming, ette ole syytön, vaan koska olette vehkeillyt armollisen ruhtinaani ja herrani henkeä ja hyvinvointia vastaan, niin onkin se kääntynyt omaan itseenne omaksi turmioksenne.
Juhana astui häntä kohden ja sanoi:
— Milloin minua on kuulusteltu ja milloin minua on s[y]ytetty? Kuka sellaista voi minusta todistaa ja milloin minut on laillisesti tuomittu? Sillä mitään tuomiotani en ole kuullut, olen vaan kuullut Arvid Eerikinpojan ja hänen apulaistensa lukevan erään kohdan, että muka olisin kantanut petollista kilpeä isänmaatani vastaan. Mutta muuta oikeudenkäyntiä ei ole minun suhteeni pantu toimeen.
Silloin alkoi kuulua joukosta mutinaa. Jopa hän erotti kiivaita ääniä, herttuan puoluelaisten nimittäin, jotka vaativat, että hän olisi vietävä pois ja kuulusteltava niiden sanojen vuoksi, jotka hän oli herttuasta lausunut. Kun hän tiesi, että tällaista kuulustelua pidettäisiin kidutuksen yhteydessä, lausui hän:
— Minä olen jalkaisin tänne tullut, mutta uudelleen en astu takaisin täältä. Koska kerran olen kuolemaan tuomittu ja siihen valmistunut, niin tahdon iloisena kuolla ja uskon asiani jumalan liuostaan, joka oikeamielisyydessään tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat tuominneet.
— Silloin on parasta, että annatte jumalan tuomion tapahtua, lausui tallimestari.
Juhana Fleming sanoi kääntyen kansan puoleen:
— Ja sitten pyydän teitä, te rehelliset miehet, ettette soimaa ja panettele minua kuolemani jälkeen, vaan annatte anteeksi, jos jotakuta olen loukannut. Minä puolestani annan mielelläni anteeksi kaikille niille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet.
Silloin kuului ääniä, jotka vakuuttivat ettei kellään ollut mitään vihamielisyyttä häntä kohtaan.
Juhana kääntyi hiukan syrjään, riisui takkinsa ja sanoi pyövelille:
— Tee se, mitä sinulle toimeksi on annettu, mutta elä käy käsiksi vaatteisiini, vaan anna palvelijani pitää ne.
Tämän jälkeen hän ojensi pyövelille yksitoista unkarilaista kultarahaa, polvistui matolle, joka torille oli levitetty, katsahti hiukan taakseen, ja kun hän huomasi pyövelin olevan valmiina, kääntyi hän nopeasti takaisin, sulki silmänsä ja kalpa katkaisi hänen kaulansa.
Olavi Klaunpoika tahtoi tulla mestatuksi heti velipuolensa jälkeen, mutta tallimestari esti häntä siitä sanoen, että ylhäisempien täytyy ensin saada vuoronsa.
Vasta viides oli järjestyksessä Olavi. Jo toiset ennen kuolemaansa syytivät herjauksia herttuaa kohtaan, mutta Olavi huusi kiihkoissaan:
— Jumala vaatii vielä hänen käsistään nuoren Juhana Flemingin viattoman veren, ankarasti rangaisten tässä ja tulevassa maailmassa.
Juhanan ruumis haudattiin muutama päivä sen jälkeen yhdessä pään kanssa, mutta toisten aatelisherrojen päät pistettiin raatihuoneen muurin yläpuolelle peitsien päähän.