Jouluna (Mendelin)

Jouluna. Kirjoittanut Irene Mendelin

Ne istuvat vanhukset suojassaan

– lumihiutalet ulkona lentää –

ne haastavat menneitä muistojaan,

sanat lempeät huulille entää,

ja katse on kaunis ja lämpöinen

kuin laskevan päivyen.

On joulu, ja vanhukset vartovat

kotiin lapsia hämyssä aaton.

He sytytti tulet jo kirkkahat,

nekin kutsuu luo emon ja taaton. –

Ja reki se luistaa ja kulkuset soi,

ja metsä se unelmoi. –

On vanhukset keskellä nuorien

ilohohteessa jouluisen illan,

ja hellyys ja rakkaus herttaisen

luopi sielusta sieluhun sillan,

ja kotoista riemua, rauhaa tuo

ja joulua mieliin luo.

Mut kuusonen kaunis se tuoksuaa

valoloistossa kunniaks Herran.

Se kertoopi ihmettä ihanaa,

kuinka taivahan ruhtinas kerran

maan jättäen loistavan, ylhäisen

tul’ avuksi ihmisten.

Ja onpa, kuin sydän se laajeten

maiden ylhäisten tajuisi kieltä,

ja onpa, kuin povehen ihmisen

seimen lapsosen tulisi mieltä,

mi auttaa ja lempii ja anteeks suo

ja riemua, rauhaa luo.

***

Ne tanssivat lapsoset ympäri kuusen,

niin heleinä äänet soi.

Ja laulu ja kuusen vilpoisa tuoksu

ja jalkojen pienten tanssi ja juoksu

ne joulua tarinoi.

Ja kirkkaina silmät ne hymyy ja loistaa,

kuin tähdet ne säteilee.

On murenet mailman outoja heille,

kentiesi kun elon ne ehtivät teille,

niin silmänsä sumenee.

Mut, lapsonen seimen, sa varjele ettei

myös sydän se sumeneis,

jos silmissä murheen kyynelet päilyis,

niin puhtaus tunnon suo että säilyis,

jos minnekä tiensä veis.

Ne laulavat lapsoset ympäri kuusen,

niin neleinä äänet soi.

Ja laulu ja kuusen vilpoisa tuoksu

ja jalkojen pienten tanssi ja juoksu

ne joulua tarinoi.

***

On jouluaamu ja kaikkialta

nyt valot välkkyy ja kimmeltää,

ei salon pieninkään mökki malta

nyt pitää soppea pimeää.

Jok’ ikkunasta nyt tulet tuikkii

ja talven hankehen heijastaa,

ne vilkkuu, välkkyy ja piiloon puikkii,

iloa joulun ne julistaa.

Ja Herran huone se kummullansa

kuin tähtiloistossa säteilee,

ja sinne, sinne nyt rientää kansa

ja maiset huolet ne hälvenee.

Edessä lemmen tuon suuren, syvän

kumartain rukoilla vain se voi,

se näkee hengessä Isän hyvän,

mi ainoon Poikansa sille soi.

Oi soikaa, soikaa, te pyhät kellot,

nyt joulun suloista sanomaa!

Ne nukkuu metsät ja maat ja pellot,

mut ihmismajoissa valvotaan.

Oi soikaa kauas ja korkealle,

kylihin soikaa ja takaloon!

Oi soikaa koidolle kulkijalle

ja vangin kolkkohon kammioon!

Oi soikaa kaikille kärsiville

iloista viestiä Jumalan!

Oi soikaa kurjille syntisille

tuloa taivaisen auttajan,

niin että sydänten sulaa kirsi,

sulaapi mielestä jäykkä jää,

ja harras, riemuisa kiitosvirsi

Jumalan kunniaks helkähtää.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.