Joululle kotiin
| Joululle kotiin. (Joululehdestä). Kirjoittanut Vilkku Joukahainen |
Joululle kotiin! – Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja kavion kapsetta. Kaikilla tuntui olevan tavaton kiire, joka teki elämän kadulla entistään vapaammaksi. Tuon tuostakin kuului iloisia huudahduksia, jotka yhdessä muun melun kanssa tunkeutuivat tiepuolessa olevien korviin.
Sairashuoneen n:ro 13:ssa, aivan katujen kulmauksessa, oli heikko sairas. Hän makasi vuoteellaan aivan hiljaa ja huokasi raskaasti.
Mutta kun kadulta tunkeutui tavallista kovemmin tuo: joululle kotiin! niin sairas raotti silmiään ja alkoi vaikeroida. – Hoitajatar saapui.
– Mitä tahdot, Elli? sanoi hän ja laski hyväillen kätensä tytön vaaleille kiharoille.
– En mitään. – Tahtoisin vaan päästä jouluksi kotiin. Eikö isää jo kuulu? kysyi pieni sairas ja loi hoitajaansa katseen, niin kirkkaan ja läpitunkevan, että tämä säälistä kääntyi toisaalle sanoessaan:
– Rauhoitu, Elliseni! Parin päivän perästä olet terve ja silloin saapuu isä. Sitte pääset sinä kotiin.
– Niin. – Isä tulee ja me ajamme Ruskolla ulos kaupungista aina alas jäälle. Se on tavattoman hauskaa! Kulkuset soivat hevosen kaulassa, tähdet tuikkivat ja lumi narisee somasti jalaksen alle. Ja – entäs kun rappusilla seisoo äiti vastassa ja veikot ja siskot! Kuulkaa, tuleeko se aika hyvin pian, että minä pääsen?
– Tuleehan se... Mutta rauhoitu nyt – sinä väsyt liiaksi ja et sitte ehdikään jouluksi tulla terveeksi, sanoi hoitajatar ja painoi sairaan, joka oli noussut istualle, hellästi takaisin sänkyyn.
– Rukoile, lapseni, sanoi hän ja poistui toiseen huoneeseen. Pieni sairas pani kätensä ristiin ja rukoili ilosta säihkyvin silmin: ”Isä meidän, joka olet taivaissa”. – Rukouksen loppuun lisäsi hän lapsellisesti: ”Rakas Isä, suo minun päästä joululle kotiin!”
Sitte hän painoi silmänsä umpeen ja ruusut, joita kuume tuotti hänen poskilleen, saivat niin selittämättömän loisteen talvisen aamuauringon heijastaessa uudinten takaa...
Sairashuoneen edessä seisoi hevonen rekineen. Sisältä kannettiin siihen lapsen kirstu.
Nuo pari päivää olivat kuluneet. Isä oli tullut ja nyt oli Elli – kotimatkalla.
Rusko juoksi kaupungista alas jäälle. Ilma oli niin tavattoman kirkas ja lumi narisi niin somasti jalaksen alla. Mutta kulkusia ei ollut Ruston kaulassa ja ei myöskään ollut Elliä, jota olisi sille huutanut: ”Kovemmin, Rusko, saat leipää!”
Rappusilla olivat vastassa äiti ja siskot – niinkuin Elli oli odottanutkin.
Mutta, miksi itkee äiti? Miks’ei hän riennä nostamaan Elliä reestä, niinkuin ennenkin kotiin tullessa?
Kyllä hän rientää, mutta horjuvin askelin. Hän nostaa reestä valkoisen kirstun ja vie sen sisään. Siellä hän suutelee Ellin jähmettyneitä poskia ja nyyhkii, itkee, niinkuin ainoastaan voi äiti itkeä.
Jouluaattona olivat hautajaiset. Kukkien ympäröimänä lepäsi Elli valkoisessa kirstussa. Kun äiti ja siskot seisoivat viimeisen kerran avonaisen kirstun ääressä, näytti siltä kuin myrttiseppele Ellin otsalla olisi säteillyt. Isä sulki kirstun ja verkalleen alkoi Rusko kuljettaa sitä hautausmaata kohti.
Hautauskellojen kaiku vastasi jalaksen narinaan ja juhlallisella kunnioituksella paljasti jokainen vastaantulija päänsä saattojoukon kohdalla.
Siunatessaan hautaa lausui pappi: Onnellinen se, joka saa viettää Vapahtajan syntymäjuhlaa oman katon alla, omaistensa keskuudessa, mutta onnellisempi on se, joka saa ikuisessa Isän kodissa yhtyä enkelten ylistyslauluun ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!” – Sentähden pyrkikäämme joululle kotiin!
Kun hauta oli luotu umpeen ja sukulaiset alkoivat poistua sen ympäriltä, seisoi äiti vielä hetken katsellen kylmää, elotonta kumpua, joka peitti Ellin ja tuntui siltä, kuin tuulonen olisi kuiskannut hänelle tervehdyksen henkien mailta.
– Onnellista joulua, lapseni! lausui hän ja läksi astumaan siskojen kanssa.
Lähde: Kokkola 24.12.1898.