Joulukuusi (Topelius)

Joulukuusi. Kirjoittanut Zacharias Topelius

Tuo tumma vuorten valtija

mun oli isänäni,

ja kankaan kaunis kanerva

armaana äitinäni.

Vaahtoisa virta – veikkonen

ja sisko – taivaan tähtönen

puut metsän – ystäväni.

Ja kainalossa korpimaan

mä kasvoin korkeaksi,

ja metsälampi laineissaan

loi kuvan kauniimmaksi.

Mun tuikki tähti latvassain

ja kuuhut paistoi oksallain,

kun lepäs tyynnä lahti.

Mä olin korven kaunistus

ja uljuus metsämailla,

ei haitannunna ahtaus,

en ystäviä vailla:

mun lauloi peippo latvassain,

söi oravainen oksallain,

kun oli rauha mailla.

Niin talvipäivän puhteella

sai poika juurelleni,

hän iski minuun katseensa,

löi kirveen kuoreheni:

mä kaaduin nuorna mättäällen,

mä kaaduin riemuks toisillen,

siks kaaduin mielelläni.

Mä herrastaloon vietihin –

se mulle outo retki.

Siell’ käärittihin silkkihin,

sain kultakukkasetkin.

Nyt olin metsän morsian,

sain kynttilöitä latvahan.

Nyt oli juhlahetki.

Ja joulu-illan iloihin

mä saatettihin sitten.

Oi, kuinka siellä riemuittiin,

soi sävel laulajitten!

Mä silloin muistin peippoain,

ja korpimaista kotiain –

ah, luulen että itkin.

Vain hetken kesti tepastus

ja leikki juurellani,

tuon lapsilauman riemastus

vei huolen rinnastani.

Mä ulos sitten heitettiin,

pois silkit, kukat karsittiin,

ja kullat oksiltani.

Pois, pois on kaikki ystävän,

oi, nyt on kaikki toisin.

Jos juurelleni metsähän

mä jälleen päästä voisin!

Mä kaaduin nuorna mättäällen,

mä kaaduin riemuks toisillen.

Ken kyynelhelmen soisi? –

Ei, lapsikullat, riemuitkaa:

sain teille hengen antaa.

En saanut suurta kunniaa,

en valtikkata kantaa.

En saanut kasvaa pilvihin,

vaan sainhan kaikki kuitenkin

mä teille uhriks antaa.

Ei löydy riemun vertaa sen,

mi mieleen heijastuupi,

kun kaikki uhraa toisillen,

vaan itse unhottuupi.

Tää riemu onkin taivainen,

vaan lapset Luojan ylhäisen

ne siihen valmistuupi.

1898.

Suomennos.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.