Joulukirkossa
Joulukirkossa. Kirjoittanut Esaias Tegnér |
Suom. Aarni Kouta. |
- Jo sammuneet on tulet alttarin!
- Ne olivat sen valon heijastusta,
- min taivas antoi, yö kun oli musta,
- se ainut säteensä loi kuiluihin.
- Tuskasta meidät päästää vain tuo valo,
- mi Betlehemin yllä säteili:
- halvassa seimessä, ah syttyi palo,
- mi Luoja oli, ihminen myös jalo,
- tien kotiin kaikille se näyttävi.
- Ja viisaat miehet mailta kaukaisilta,
- Idästä, Ganges-virran rantamilta
- sen seimen ääreen kullat, helmet toi,
- se seimi sovituksen meille soi.
- Vain lapsi! Mutta rauhan ihanilta
- hän saapui mailta, miss’ ei miekat lyö,
- ei vuoda veri, hänen harteitansa
- painosti maailmoiden synninyö, –
- hän ukkosen ja myrskyn voimallansa
- vaimensi; alkoi valkeuden työ.
- Ja autuus, jonka muinoin vaihtoi vaivaan
- ens ihmispari aluss’ aikojen,
- takaisin meille suotiin jällehen.
- Uudelleen laadittihin lait taivaan,
- uudelleen taivaat meille aukeni,
- joiss’ usko, toivo, rakkaus, vallitsi,
- ja veljessopu. – Valtaa kuoleman
- inehmot näyttäneet ei kammoovan,
- kun rauhan ruhtinas sai ikävöity,
- tuo orjantappuroilla seppelöity. –
- Ja tammi taittui, kaislat kaatuivat
- taas noustakseen: näin kaikki raakuus taipui,
- ja Rooman kotkain valta maahan vaipui,
- näin välkkyi kyyhkyn siiven hopeat. –
- Ah neitsyt, puhtahampi päivän tuojaa,
- povessaan kantoi maailmoiden Luojaa.
- Korvessa pedot kylpi hurmeessa,
- mut esiin astui Judan leijona.
- Ylhäällä Isä kiersi tähtitarhaa,
- mut maailmassa poika yksin harhaa.
- Katuivat kansat, syämet taipuivat,
- valtoihin rakkauden vaipuivat.
Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.