Jouluaamuna

Jouluaamuna. Kirjoittanut Emil Lindahl

Pyhänhartain kumahduksin

kaikuu joulukellot,

«herran rauhaa, rauhaa, rauhaa,»

soittaa harput, sellot;

«ihmisille hyvätahto»,

sadat huulet toistaa,

Bethlehemin kunniaksi

tuhattulet loistaa.

On kuin takaa vuosisatain

astuis esiin aaveet,

katseisihin kajastaisi

joulutarun haaveet:

tallinseimi, messiaksen

halpa synnyinsija;

sotajoukot, enkelkuorot

täyttäis taivahia.

Tuhansissa kirkoissamme

taru kertaellaan,

aatoksista järjenvalon

tuikkeet sammutellaan,

kylvetähän ihmissieluun

siemen unhoituksen,

uskotellaan sopusointuun,

johtoon kaitselmuksen.

Uskotellaan unhoittamaan

elon tosi taisto,

kääritähän valheen kaapuun

köyhän luokka-vaisto,

se, mi saisi tietoiseksi

köyhän asemastaan,

ettei auta taivaan tarut

riistäjiä vastaan.

Sillä joulun jälkeen taasen

köyhä on vain orja,

kadonnut on valherauha,

sopusointu sorja;

hikihelmin saa hän raataa

päivät päästään työtä,

viettää aikaa ilotonta,

elämää kuin yötä.

– – –

Milloinkahan köyhillekin

jouluaamu koittaa,

jolloin harput kunniata

sorretuille soittaa;

silloin kenkään kumarra ei

Betlehemin yölle, –

kaikki juhlii ainoastaan

valolle ja työlle!

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.