Joulu-aamu

Joulu-aamu. Kirjoittanut Ernst Lampén

Oli joulu-aamu, tuo pyhä, juhlallinen joulu-aamu. Koko taivaan kansi oli täynnä tuikkivia, kauniita tähtiä. – Tähdet ovat taivaan joulu-kynttilöitä, enkelien ilo-soihtoja. Mutta enkeleillä on aina ilo, taivaassa on ikuinen joulu.

Nyt oli maassa, oli ihmisillä joulu. – Pappilassa oli tulet joka ikkunassa, ja jo tuolla kaukana selällä tullessaan voi kirkkoväki nähdä nuo tuikkivat valot tuolta pappilan ikkunoista. Ja kaikkialta, pienimmänkin mökin ikkunasta loisti tuli, ilotuli, jota lapset kilvan ihailivat, ja jota he koko vuoden olivat odottaneet. He tiesivät mikä tuli se oli, he tiesivät, että jouluaamuna oli syntynyt maailman Vapahtaja ja että ihmiset Hänen kunniaksensa sytyttivät ilotulia. – Ihana joulu!

Mutta mäellä, tuolla kalmiston keskellä, seisoi kirkko. Kirkkaasti soivat kellot talvi-aamuna pimeässä, mutta kirkon ikkunoista loisti monen sadan kynttilän valo, kirkas, kaunis valo.

Kulkuset helisivät, aisa-kellot soivat – ihmiset riensivät kirkkoon, sillä nythän oli joulu-aamu. – Kirkko oli täpö-täynnä rahvasta; ihana juhlavirsi kaikui vienosti siellä. Henki höyrysi kaikkialla tuossa kylmässä kirkossa – kaikki veisasivat Hänen kunniatansa, joka oli tullut pelastamaan kaikkia ihmisiä, tuleviakin, vielä syntymättömiä sukupolvia. – Mutta kauniisti loistivat kynttilät alttarilla ja kirkon puisissa kruunuissa.

Tuolla ovensuun-penkissä istui eräs köyhä vaimo poikineen. Kummastelevin silmin katsoi poika tuota kynttilöiden loistoa, joka kirkkaasti valaisi sitä nurkkaakin, missä hän istui. Ei hän koskaan ennen ollut nähnyt niin kaunista, niin ylen kaunista. Yhä tarkemmin hän katsoi ympärillensä, yhä kirkkaammin loistivat hänen silmänsä. Hän ajatteli enkelien iloa, taivaan ikuista joulu-iloa, josta mummonsa oli hänelle niin usein kertonut, ja hänen pikku sydämmensä sykki ilosta ja ihastuksesta. – Mutta äitinsä rukoili, hän rukoili Jumalalta onnea ja armoa pienelle pojallensa, hän rukoili hänelle pitkää ikää. ”Jumala suokoon sinulle vuosia, niin monta, kuin kynttilät tuolla alttarin reunalla”. Ja vienosti hymyillen silitteli hän poikansa hivuksia; tuo pikku poikanen oli hänen ainoa ilonsa, hänen vanhuutensa tuki ja turva. ”Jumala antakoon hänelle hyvän sydämmen ja suokoon hänelle pitkää ikää”. Niin hän rukoili, ja se rukous kohosi varmaan taivaasen, sillä se oli hellän äidin hurskas rukous.

– – – – – – – – – – – – –
– – – – – – – – – – – – –

Monet talvet olivat tuiskunneet, monet kesät kukkineet. Tuo pieni poikanen oli nyt vanha mies. Pitkät vuodet olivat sataneet lunta hänen hiuksillensa, olivat seppelöineet hänen päälakensa hopea-kukilla, tuolla seppeleellä, jonka ainoastaan paljon kärsinyt, monta vaaraa kokenut voi saada. Niin, hän oli nyt vanha mies, hän oli pitäjään suntio – Äitinsä oli jo kauvan levännyt nurmen alla tuolla kirkko-tarhassa; useammat muutkin hänen aikuisistansa olivat jo Tuonen tuvilla. Jumala oli hänelle suonut monta, monta vuotta, Jumala oli kuullut tuon hellän rukouksen, joka joulu-aamuna kohosi äidin lempivästä sydämmestä. Nykyinen sukupolvi ei tiennyt mitään hänen nuoruudestansa, se oli aina nähnyt hänen vanhana. Mutta ihmiset kunnioittivat häntä suuresti, he pitivät häntä oppineena ja paljon kokeneena miehenä, ja hän olikin pitäjään suntio. Tuskin löytyi ketäkään, jota ei hän olisi opettanut sunnuntai- ja rippikoulussa. – Hän asui tuolla pienessä tuvassa kirkon takana, hän oli siinä asunut ”aina”, sanoivat kyläläiset.

Oli joulu-aamu. Tuolta suntion mökistä loisti kirkkaasti tuli. Siellä istui vanha suntio, pöydän ääressä, laulaen aamuvirttänsä. Kirkkaasti kajahti ukon vapiseva ääni pienessä tuvassa, kyynel kiilahti vanhuksen silmissä. Nyt oli joulu-aamu, tuo pyhä aamu, jolloin sydän sykkii kaikkein povessa. Tuo vanha seinäkello, jonka hän oli saanut äidiltänsä periä, se oli vanhuudesta pysähtynyt, se lepäsi nyt vaivoistaan. Kissa, vanhuksen ainoa asuinkumppali, venyttelihe uunilla saadaksensa makeat aamu-unet poistumaan silmistänsä. Mutta kauniisti loistivat nuo molemmat kynttilät, jotka suntio juhlan kunniaksi oli sytyttänyt pöydälle palamaan. – Kotvasen päästä meni hän ulos tähtikirkkaasen yöhön – hän meni kirkkoon. Tultuansa sinne nousi hän tikapuilla, alottaen kynttilöiden sytyttämistä. Ja kohta olikin kirkko täynnä tuikkivia kynttilöitä. – Mutta kummalliset tunteet valtasi nyt vanhan suntion. Hän oli usein sytyttänyt kynttilät joulu-aamuna, mutta ei koskaan ollut hänen vanha sydämmensä niin sykkinyt – ilostako vai surusta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän istuutui alttarin reunukselle, katsoen noita tuikkivia liekkejä. Koko hänen elämänsä vaelsi silloin silmiensä ohitse. Hän näki, kuinka hän istui äitinsä vieressä tuolla perimmäisessä penkissä. Hän muisti vielä, millä tunteilla hän oli katsonut noita kynttilöitä, hän oli silloin luullut joka kynttilän merkitsevän iloa, riemua, hän ei silloin tuntenut suruja, karvaita kyyneleitä. Hän kuuli vielä äitinsä hiljaisen rukouksen, kuuli vielä oman sydämmensä ihastuneita väreitä. Niin, kaiken tämän näki ja kuuli hän. Muisto piirsi taika-sauvallansa nuo kuvat niin kauniisti, että vanhus näki ne aivan elävänä silmiensä edessä. Hän kuuli mummonsa kertoilevan hänelle tarinoita taivaan enkeleistä, taivaallisesta rakkaudesta. Selvästi ja kauniisti kaikui korvissansa äitinsä kehtolaulu:

Nuku, nuku nurmilintu,

Väsy, väsy, västäräkki.

Ja sitten näki hän, kuinka hän laskeutui polvillensa alttarin eteen – se oli hänen ensimmäinen ehtoolliskäyntinsä, ja tuolla vastapäätä oli eräs nuori tyttö polvillansa, se oli hänen kultansa, jonka kuolema aikaiseen korjasi. Ja kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Ja kaikki nuo pitkät vuodet, ne vaelsivat hänen silmiensä ohitse, ja hänen sydämmensä tunsi kaiken sen ilon ja surun, jonka ne olivat tuoneet mukanansa. Siinä oli paljon iloista, paljon suloista, joka saattoi vienon hymyn hänen huulillensa, ja siinä oli paljon suruja. Siinä kiilui moni kyynel, johon kuvastui moni katkera hetki, moni rauennut toivo, moni sammunut unelma. – Ja hän kuuli taas äitinsä hiljaisen rukouksen, hänen sydämmensä sykki taas, niinkuin monta vuotta sitten, istuessansa piennä poikana äitinsä vieressä tuolla perimmäisessä penkissä, hänen sydämmensä oli täynnä lapsen uskoa, viatonta rakkautta. Hänen silmänsä loistivat, rintansa aaltoeli kiihkeästi – hän huoahti raskaasti. Oli ikäänkuin kieli olisi katkennut. – Vanha suntio lepäsi siinä niin rauhallisena. Henkensä oli nyt tuolla ylhällä tähtitarhojen takana. Hän alotteli siellä tuota ikuista joulunviettoa enkelien parissa.

Mutta kirkon kellot alkoivat soida. Kirkkoon tulvaili väkeä; he löysivät siellä vanhan suntion alttarin luota. ”Vanhus oli siihen nukahtanut”, sanoivat he, pyyhkien kyyneleet silmistänsä.

Kirkkaasti tuikkivat tähdet taivaalla. Pimeä oli alhaalla, maassa, mutta tuolla ylhäällä oli kaikki kirkasta, kaikki rauhaa. Ja siellä oli vanha suntio. Hän oli Jumalan tykönä.

Eero L– [Ernst Lampén]

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.