Josef Julius Wecksell (runo)

Josef Julius Wecksell.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,
Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan
Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi
Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi
Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,
Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.
Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain
Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin,
Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,
Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.
Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin
Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.
***
Tää tuho takatalven
Sydäntä kirveltää,
Kun kevään toivehista
Niin monet häviää,
Kun kuihtuu kukka kaunis,
Mi suven sulo ois,
Kun lehdon laulajista
Niin monet kuolee pois.
Mut takatalven tiedän,
Mi vielä julmemp’ on;
Ei ole luonnon halla
Niin tyly, tunnoton.
Se ihmissyömmen sortaa
Suloisin toiveineen,
Se ihmishengen syöksee
Pois yöhön ikuiseen.
Ma tiedän tarun vanhan
Sydämmen keväästä;
Se oli koittaessaan
Niin kaunis, sätevä.
Jos tarun kuulla tahdot,
Ma kerron sulle sen;
Mut niinkuin syksy-yöhyt
Se synkk’ on, suruinen.
***
Muusain lemmikkinä muinen
Nuorukainen yleni;
Taivaan tuli rinnassansa
Kallis, pyhä liekehti.
Luonnosta ja elämästä
Lauloi laulut kauneimmat,
Ihmishengen kaipausta
Kertoi runot ihanat.
Hän lauloi auringosta
Ja kukkasista maan,
Hän »Herran kasvitarhan»
Kuvaili herttaisaan.
Hän lemmen huolet lauloi
Ja ilot nuoruuden,
Ja kauneutta Suomen
Ja sankar’-muistot sen.
Hän tunnon tyyntä rauhaa
Ylisti lauluissaan
Ja sielun tuskat tuimat
Kertoili kaihoisaan.
Hän näytti, mist’ on apu
Ja hoiva saatava,
Kun mailman melskehissä
On sydän murtua.
***
Ja niin monet toiveet silloin
Liittyi nuoreen laulajaan;
Kunnia ja maine viittoi
Häntä taiteen maailmaan.
Täynn’ ol’ mieli miettehiä,
Sydän lämmin, hehkuva;
Kevätaika oli sillä
Ja se versoi lauluja.
Mahtavimmin kantelonsa
Sävelet ne silloin soi,
Kun hän draaman ikikauniin,
Kun hän »Daniel Hjorth’in» loi.
Sadat syömmet syttyi silloin,
Syttyi toivoon ihanaan:
Noin kun kevät runsas ompi,
Mitä kesä tuottaakaan?
Mut ei kesä koskaan tullut,
Tuli takatalvi vaan,
Syömmen nuoren, rikkaan hyyti
Kolkoksi kuin erämaan.
Pyhä tuli sammui silloin,
Hengen valo katosi,
Kevät kuoli – kukat kuihtui,
Laulut ijäks vaikeni.
Talon kolkon synkät suojat
Kätki nuoren laulajan,
Talo kolkko yhä vielä
Kätkee ruumiin riutuvan.
Laulunsa yl’ maamme kuulut
Hälle ovat oudot vaan;
Kuni varjo, vainaja hän
Liikkuu vielä päällä maan.
***
Tän tarun olen kuullut
Keväästä sydämmen,
Jon surmas takatalvi
Jo sarastaissa sen.
Siit’ on jo monta vuotta,
Mut talvi kestää vaan –
Ei aurinkoa löydy,
Mi sais sen poistumaan.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.