Josef Julius Wecksell (runo)
Josef Julius Wecksell. Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,
- Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan
- Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi
- Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi
- Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,
- Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.
- Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain
- Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin,
- Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,
- Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.
- Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin
- Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.
- ***
- Tää tuho takatalven
- Sydäntä kirveltää,
- Kun kevään toivehista
- Niin monet häviää,
- Kun kuihtuu kukka kaunis,
- Mi suven sulo ois,
- Kun lehdon laulajista
- Niin monet kuolee pois.
- Mut takatalven tiedän,
- Mi vielä julmemp’ on;
- Ei ole luonnon halla
- Niin tyly, tunnoton.
- Se ihmissyömmen sortaa
- Suloisin toiveineen,
- Se ihmishengen syöksee
- Pois yöhön ikuiseen.
- Ma tiedän tarun vanhan
- Sydämmen keväästä;
- Se oli koittaessaan
- Niin kaunis, sätevä.
- Jos tarun kuulla tahdot,
- Ma kerron sulle sen;
- Mut niinkuin syksy-yöhyt
- Se synkk’ on, suruinen.
- ***
- Muusain lemmikkinä muinen
- Nuorukainen yleni;
- Taivaan tuli rinnassansa
- Kallis, pyhä liekehti.
- Luonnosta ja elämästä
- Lauloi laulut kauneimmat,
- Ihmishengen kaipausta
- Kertoi runot ihanat.
- Hän lauloi auringosta
- Ja kukkasista maan,
- Hän »Herran kasvitarhan»
- Kuvaili herttaisaan.
- Hän lemmen huolet lauloi
- Ja ilot nuoruuden,
- Ja kauneutta Suomen
- Ja sankar’-muistot sen.
- Hän tunnon tyyntä rauhaa
- Ylisti lauluissaan
- Ja sielun tuskat tuimat
- Kertoili kaihoisaan.
- Hän näytti, mist’ on apu
- Ja hoiva saatava,
- Kun mailman melskehissä
- On sydän murtua.
- ***
- Ja niin monet toiveet silloin
- Liittyi nuoreen laulajaan;
- Kunnia ja maine viittoi
- Häntä taiteen maailmaan.
- Täynn’ ol’ mieli miettehiä,
- Sydän lämmin, hehkuva;
- Kevätaika oli sillä
- Ja se versoi lauluja.
- Mahtavimmin kantelonsa
- Sävelet ne silloin soi,
- Kun hän draaman ikikauniin,
- Kun hän »Daniel Hjorth’in» loi.
- Sadat syömmet syttyi silloin,
- Syttyi toivoon ihanaan:
- Noin kun kevät runsas ompi,
- Mitä kesä tuottaakaan?
- Mut ei kesä koskaan tullut,
- Tuli takatalvi vaan,
- Syömmen nuoren, rikkaan hyyti
- Kolkoksi kuin erämaan.
- Pyhä tuli sammui silloin,
- Hengen valo katosi,
- Kevät kuoli – kukat kuihtui,
- Laulut ijäks vaikeni.
- Talon kolkon synkät suojat
- Kätki nuoren laulajan,
- Talo kolkko yhä vielä
- Kätkee ruumiin riutuvan.
- Laulunsa yl’ maamme kuulut
- Hälle ovat oudot vaan;
- Kuni varjo, vainaja hän
- Liikkuu vielä päällä maan.
- ***
- Tän tarun olen kuullut
- Keväästä sydämmen,
- Jon surmas takatalvi
- Jo sarastaissa sen.
- Siit’ on jo monta vuotta,
- Mut talvi kestää vaan –
- Ei aurinkoa löydy,
- Mi sais sen poistumaan.
Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.