Johtajat

Johtajat Kirjoittanut Väinö Hupli

Ei sovi liiaksi yleistää,

mutta tosiasiaksi jää:

On johdossa moni aasinpää,

joka nenäänsä kauemmas ei nää,

monta sellaista ompi perämiestä,

jotka osaavat vain suutaan piestä,

on kihona myös moni liukas repo,

jolle kansa hyvä on vaalihepo.

Kukin koettaa täyttää omaa aittaa,

ei liika henkevyys tuota haittaa,

tuli oikealta tai vasemmalta,

sama ain’ on pyrkimys: raha ja valta.

He kärkeen kansojen, kaupunkien

ja yhtymäin, liikkeiden, kartellien

ovat kiivenneet voimasta rahan tai suvun

tai avulla puoluekarjansa luvun.

Ei myöskään nähdä niinkään harvoin,

että pelkin tittelein, oppiarvoin

– jos lisäks on arvokas edustustapa –

voi naudasta tulla tunnettu napa.

Voi joskus tehdä sen havainnon,

miten korkealle kavunnut on

joku pelkällä hävyttömyydellään:

joka paikkaan hän työntää itseään.

Sitä poikaa ei hevin kainostuta,

kun on mielisteltävä jota tai kuta

ja suositeltava omaa häntää.

Jos kykynsä liekin vähänläntää,

se asiata ei laisin pilaa:

ken tunkeutuu, hän löytää tilaa.

Ei uskoisi, jos ei nähnyt ois,

miten tarkkaan miehuus voi tippua pois,

miten akkamainen mies monikin on,

kun kiire on, kiire on aurinkohon.

Se ilmeneepi monella tapaa.

Esimerkiksi niin, että miehen sana

on aina huutokaupattavana;

uus lupaus heti kun suu on vapaa.

Miten toisiansa he keihästää,

se suorastaan on iljettävää:

he voivat olla ystävät hyvät,

tulee eduista riitaa, välit kylmentyvät,

heti kierompi toiselta oksaa sahaa.

Kun toinen viel’ aavista mitään ei pahaa,

– tää varsin yleistä on, niin pelkään –

hän ystäväänsä lyö puukolla selkään.

Ken edestäpäin lyö vastustajaansa,

hän pian pieksettynä liikkaa,

haa, se on persoonapolitiikkaa,

vain tyhmä niin ajaa asiaansa.

Kas, se on miesten rehellisyyttä,

kun toista vaanii kuin salakyttä,

kun takana lyö ja edessä suree,

kun edess’ on veli ja takana puree,

kun suu ei puhu, mitä hautoo säkki,

kun kutoo juonta kuin hämähäkki,

kun naama aina on arvokas, vakaa,

kun iskee kaukaa, mutkien takaa,

kun viemäritöissä toisia käyttää,

vain itse ohjaa ja tulta näyttää.

Nää konstit osaa vain suurimmat heistä,

mutta parastaan muutkin kyllä koittaa,

kukin kykynsä mukaan taittaa peistä,

joka kylmin on ja ovelin, voittaa.

Tuo hyvä on koulu: ken tällä tavoin

yli muiden on taistellen päässyt valtaan,

ei temmata tuolia hänen altaan,

tie ylöspäin on hänellä avoin.

Nekin hyväkkäät vallanhimo täyttää,

jotka eivät ees osaa valtaa käyttää.

Kellä voimaa on, siltä ottavat kannan.

Vaan heille tunnustuksen tään annan:

he useinkaan eivät itse huomaa,

että kantansa ompi toisten tuomaa.

Jos heille kuiskaat sen takakättä,

he eivät jätä sitä esittämättä,

näin monetkin asiat lutviutuvat,

kun niihin vain painaa oikeat kuvat.

Heitä jokainen narraa, ei pelkää kukaan,

he tanssivat joka pillin mukaan,

ain’ heiluvat joka tuulen myötä,

on myöntymys jokapäiväistä työtä,

yli kaiken heille on raha ja suku,

kuka kukin on, sen sanoo puku,

heti väistyvät aina voiman alta,

ken oikeassa on, sen määrää valta.

Heitä jokainen valtapaikoille laittaa,

sillä heistä ei ole kellekään haittaa.

Voi nokkansa eessä täyttää taskut.

Ja kansa kyntää ja maksaa laskut.

Vain yksi seikka on tärkeä muistaa,

jos tahtoo, että asiat luistaa:

he hyvin persot on imartelulle,

sitä heille jos suot, sen korvaa he sulle.

Mutta heikon nimen jos heille ken antaa,

siitä ikuisesti he vihaa kantaa;

kun tilaisuus sattuu, he sitä käyttää,

jos tohdi ei purra, he hampaita näyttää

kuin portin suojasta pikkuinen piski:

jos kosto on pieni, on pieni myös riski.

Elon tuntee se, joka kulkee ja näkee.

Meitä kaikiksi on, monenlaista on väkee.

Eräs tyyppi on sangen huvittava.

Jos maailma tää on näyttämölava,

siinä jokaista osaa hän viedä koittaa,

joka piireistä ystäviä voittaa,

on jokainen hänen kanssaan tuttu,

ken vastaan vain tulee, heti luistaa juttu,

on puoluemies vain muodollisesti,

ei jalkaansa sovi puoluelesti,

ei tahdo hän taistella ketään vastaan,

yks pyrkimys hällä on ainoastaan:

ain’ haluaa olla hän näkyvissä,

sama kuinka, miten, milloin ja missä.

Hän tietysti antaa haastatteluja,

hänet nähdään alati komiteoissa,

ei mistään juhlasta hän ole poissa,

on tiensä miltei kuin kunniakuja.

Kuin kamferi käy hän joka vaivaan,

sopii kaljuunankuvaksi joka laivaan,

jos hänest’ ei hyötyäkään ole juuri,

ei vahinko myös ole suuren suuri,

sillä hän ei merkitse sitä, ei tätä,

mitään jälkeä elämään hän ei iätä.

Kuten oikein on, häntä ystävät kiittää,

sillä syömistä, juomista pöydässä riittää,

avoin kaikille on syvä eväsreppu,

sanan sanoin: hän on lupsakka heppu!

Miten komiteoissa työskennellään,

siitä täyttä kuvaa ei liene kellään,

joka äänestää ja verot maksaa.

Samat miehet niissä istua jaksaa.

He kykyään useinkaan paljon ei käytä,

mitään harrastusta he eivät näytä,

he saapuvat myöhään ja lähtevät pian,

he korjaavat pilkun tai pikkuvian,

jotta luultaisiin: siinä on tarkka mies!

Työn sihteeri tekee – sen jokainen ties –.

Jäsenistä on hänellä iloa vähän,

he tyytyvät tavallisesti tähän:

nimi alle siihen, mitä sihteeri laatii,

he mitään ei tee, mikä työtä vaatii,

he harkitsevat vain vakavasti!

Ani harvoin mietinnöt loppuun asti

he lukevat, usein vilkaistakaan

niit’ ehdi ei, mutta sanansa vakaan

ain’ ovat valmiit esittämähän –

kas, aateluus velvoittaa toki tähän.

Ei asiat lopu, ja viisaat maan

niin jatkavat viisasta istumistaan,

yhä märehtien vain puruksiaan.

He eivät luo, he hautovat vaan.

Ei unohtaa sovi myöskään noita

maankuuluja asiantuntijoita,

joilla on niin suuri nimi ja maine.

On talous heille mieliaine,

he puheillaan täyttävät lehtien sivut,

jos, sanovat, tehtäisiin neuvomme mukaan,

tässä maassa köyhä ei olisi kukaan,

sillä talouselämän kaikki kivut

ovat muiden kuin meidän tyhmyyden tulos.

He vain eivät muista, että suustaan ulos

jos jotakin tullut on vuosien mennen.

Mitä teroittivat he meille ennen,

siitä tänään enää he eivät puhu,

ja huomenna taas soi uudet levyt,

sanat painavat on, mutta ajatus kevyt.

He ovat kuin tunnettu rouva Huhu

ain tarjoovat viimeksi kuullut jutut:

on siinä puurot ja vellit ja hutut,

mitä huomaavat Financial Newssa,

se heti heilläkin on suussa,

mitä arvelee the Economisti,

sen kohta haastatteluunsa he pisti,

he puoskareista tekevät pilkkaa,

mutta taskustaan patenttilääkkeet vilkkaa.

Joku lausua voi: nuo sanat on kovat,

sillä asiat hyvin vaikeat ovat,

on taloustoiminta epävarmaa

ja tulevaisuus peräti harmaa.

Se on totta, mutta voi kysyä, miksi

he sitten pyrkivät ennustajiksi?

Mihin tahansa pula voi maailman viedä.

Ei puhua pidä, kun kerran ei tiedä.

Kuin ainakin mies sanoi Montagu Norman:

»Olen koettanut avoinna pitää korvan,

olen tarttunut joka pelastusnuoraan,

mutta mitään en tiedä, jos sanon suoraan.»

Kun kuvaa kärkijoukosta laatii,

eräs piirre oman lukunsa vaatii:

On tuskin nähty kaunista naista

niin pinnallisen turhamaista

kuin mitä miehinen mies voi olla,

jos hän on kuulu ja samalla nolla.

Erikoisesti näin on asianlaita,

jos pinnalle nousseen tie oli kaita;

kun sellainen pääsee herrassakkiin,

jo aamusta päivin hän pukeutuu frakkiin.

Mut turhamaisuutta vastaan seistä

ei jaksa parhaimmatkaan heistä,

he eivät vain sitä alati näytä,

se vaikkakin sisintänsä jäytää.

Ovat itseään täynnä he pohjaltaan,

kuin diivat arkoja arvostaan.

Voit kuulla, jos korvasi ei ole kovat,

miten tyytyväiset he kykyynsä ovat.

Jos pikkuisen kehut kuin kyytipoikaa,

miten viihtyisästi äänensä soikaan!

Much pleasure in accepting the kind invitation:

mitään muuta harrastusta ma heiss’ en

niin kiihkeää nähnyt kuin ylhäinen seura,

siitä taisteli kukin kuin jalopeura:

der gütige Einladung Folge zu leisten.

Mut hienon hienoista kutsuista näist’ en

ma voinut paljonkaan hienoa löytää.

He istuivat ympäri päivällispöytää

ja keskustelunsa ei koskenut koskaan

juuri muuta kuin tyhjää, joutavaa roskaa,

usein eivät ees taida toistensa kieltä

– on siinäkin seurustelussa mieltä! –

väliin taas ei naisesi suutansa avaa.

Koko homma on peräti naurettavaa,

se tosin on teennäisen vapaata, mutta

vailla kaikkea älyn rikkautta,

jota huipuilla luulisi kohtaavansa,

kuten uskoo yksinkertainen kansa.

Joku faari jos kunniamerkkejä jakaa,

he hengen pienuuden kylttejä noita,

arvonimiä, lätkiä, prenikoita

kuin sielunsa autuutta ajavat takaa,

he niitä kantavat pöyhistellen

kuin näkisit eessäsi minkäkin Pellen.

Kuka saanut niitä on sylin täyden,

hän liikkuu juhlallisesti käyden,

juuri Ovanbomaalta saapui uusi,

mies välkehtii kuin joulukuusi.

Kuka ilman jäi – suun vääräks se veti –,

hän oppositioon siirtyy heti,

ken moista vois tukea hallitusta,

jok’ kyvylle ei anna tunnustusta.

Ah, olipa harmaapää tai nuori,

kaikki kaikessa aina on ulkokuori.

Vaan, kuten voi nähdä nousukkailla,

moni ulkoistakin on käytöstä vailla.

Siks frakin läpi usein huomata voipi,

miten vilkkaa kirjava narrin koipi.

Tosisivistys koruton, henkevä, vapaa,

sitä ani harvoin huipuilla tapaa,

sukupuuttoon lie kuollut jo aateluus sielun:

käy hillitön tanssi läpi turhuuden nielun.

Sen tyypin monikin tuntenee,

joka aina ja kaikessa valhettelee.

Hän juoksee, hän hyppää, hän hyörii, hän häärää,

hälle kelpaa kaikki, mikään ei ole väärää,

protsentteja aina on vaanimassa,

hyvin nokkaansa haisee yhteinen kassa,

hänen markkansa poikii eikä suotta,

ei hänellä ole huonoa vuotta.

Hädin tapaus tapahtua ehti:

jo kertoo sen kuin sanomalehti,

nenän nuuskivan työntää joka loukkoon,

mitä kertoo, omaansa ain’ panee joukkoon,

hän vihjeitä kylvää ja juoruja kantaa,

häväistyksille, kuiskeille siivet antaa,

itää päässä juonet ovelat, kierot

kuin nurkan takana liassa lierot.

Mitään hämmennystä ei koskaan näy,

kuin vedetty kello kielensä käy,

kuin houkutuslinnulla ääni soi,

ain huulillansa on sula voi.

On Lasselle bruuri ja Pekalle veli,

hänen suksensa luistaa keli kuin keli,

ei koskaan tiedä, hänet mistä löytää,

aina sentään yläpäästä pöytää.

Tosityöhön jos tarvis, hän sotkee ja hosuu,

vain vahingossa työ paikalleen osuu.

Mitä tahansa puhuu, siin’ jokin on nuoli

ja valhetta vähintään toinen puoli,

pari kertaa tunnissa vakaumus muuttuu.

Kykymies, eiks juu? Vain moraali puuttuu.

Häntä jokainen viisas kernaasti kartti,

mutta hounista mies on mainion smartti.

Hän joukossa joskus selvä roisto,

hänt’ ympäröi ylellisyys ja loisto,

ovat päivänsä yhtä ainoaa juhlaa,

kukin kilvan hälle luottoa tuhlaa,

kaikki silmät katsovat häntä kohti

ja onneton se, joka epäillä tohti.

Se suorastaan on uskomatonta,

miten nimi ja asema pettää monta.

Hän yläpuolla on arvostelun.

Miten kansa lurjuksen näkis, kun

maan parhaat pöydässänsä ryyppi.

Ketä veljeksi sanoi maljan juoden,

tämä sillä kerskuupi ympäri vuoden.

Hän asiallinen on, arvokas tyyppi,

miten puhuukaan hän vakuuttavasti,

yli astu ei koskaan sopivan rajan. –

Tää sama asu suurhuiputtajan

on tunnettu maailman alusta asti,

mutta yhä täydestä käy tuo puku.

Voi, narrien lauma on ihmissuku!

Tosin välistä nähdään tapaus tuttu,

mätää ylitse vuotava skandaalijuttu.

Kas, menestys helposti sokaisee

ja mahdottomuuksiin houkuttelee,

luo suunnitelmat suuruudenhullut,

täten varomattomaks mies on tullut.

Mutta kuka ei tätä virhettä tee,

vaan kylmän päänsä säilyttää,

hän kunnian perikuvaksi jää

ja lopulta itsekin uskoa alkaa:

ei silmässään ole raiskaa, ei malkaa.

Mut myöskin pienemmät pyydystäjät

ovat saalista koonneet kauniit läjät.

Usein itsensä tällainen kalamies

jonkin aatteen purtehen nostaa ties,

hän kerskuupi periaatteillaan,

aina vakaumus ompi huulillaan,

mutta sisältä palkkarenki on vaan;

hän tekee, kun hyvästi maksetaan,

hänet rahalla, edulla ostaa saa,

voi vaikka renkaassa taluttaa.

Joku tuskin pääsi ens’ kynnyksen yli,

kun etuja kärkkyy jo ahnas syli,

siit’ alkaen niitä pyydystää, häärää

joka rapussa ilman rajaa ja määrää,

mistä tahansa rahaa tai mainetta sataa,

siellä koettaa hän olla hyvää pataa.

Ja sekin on nähty: jos takapuoleen

potkaiset häntä, pian kättäs hän nuolee

kun heität taas luun – sillä häpeämättä

hän suutelee jokaista antavaa kättä.

Ei kannata jatkaa kuvausta,

se suurestikaan ei siitä muutu,

sillä – valopilkkuja joskaan ei puutu –

yleiskuva sentään aina on musta.

Mitä alaa tahansa tarkasteli,

on kaikkialla tuo sama peli:

ulkokuoresta ollaan hyvin tarkat,

mutta taskuhun kyllä kelpaa markat.

Pääasia on, että afäärit luistaa.

Sydän, sielu – kukapa niitä muistaa.

Kuka kysyy, mikä on mielenlaatu,

millä keinoin omaisuus on saatu?

Kuka koskaan konnaa työstään esti,

kun kaikki vain käy laillisesti?

Jos taaksesi määräävät piirit hankit,

erittäinkin suuret liikkeet ja pankit,

ylikäydä voit monet esteet ja rajat,

mitä pyyteitä milloinkin vain ajat.

Monen tahran rikkaus puhtaaksi pesi,

monen saaliin antoi samea vesi.

Kun täytettävä on hallitustuoli,

on jokaisen ryhmän huutavin huoli,

miten ryhmäpyyteille saatais hyöty:

paras mies on ensiksi laudalta lyöty,

ei sanota: oikean tien tuo takaa,

vaan: tää meidän on mies, hän meille jakaa.

Mitä edellä tekevät korkeat piirit,

sitä perästä pienet apinoivat

joka suuntaan heiluin kuin tuuliviirit,

mistä penninkin vain siepata voivat.

He kärkkyvät, vaanivat, politikoivat,

kellä saaliinjaossa olisi vuoro.

Ja niinkuin merirosvojen kuoro

rahaa suuret ja pienet pillit soivat.

Tähän kaikkeen on totuttu siinä määrin,

että tekipä oikein tai teki väärin,

ei ihmisen arvo riipu siitä.

Rahatonta vain ei kukaan kiitä.

Ei kukaan halveksi sielutonta,

jos markkoja hällä on kyllin monta.

---

Se aika jäänyt on menneisyyteen,

jolloinka ohella ahnaan pyyteen

myös nähtiin intoa nuorekasta

ja syvää, puhdasta uhrimieltä.

Nyt kaikki puhuvat kauppiaan kieltä:

maksu ensin, innostus sitten vasta.

Jo joka alalla kuihtui aate,

sitä korvaa enää vain värjätty vaate

ja hengetön itsetietoisuus.

Ah, kokemus tuo ei ole uus:

Pian haihtuu hengen kukkien tuoksu,

kun alkaa kukkaron kilpajuoksu,

kun rikkaus ovesta sisään käy,

ei kohta aatteista jälkeä näy.

Lie turhaa kai moittia yksilöitä:

kuten tapa on, siten tehdään töitä,

on ihminen oman aikansa renki,

raha Jumala on, se on ajan henki.

Jos, lukija, sieluas täytä ei kulta,

voi elämänoksasi katketa sulta;

jos tahdo et sortua kaikkea vailla,

sun ulvoa täytyy susien lailla

ja visusti salata sisimpäsi,

sillä muutoin mahtava, kylmä käsi

pian armotta tukkii kaikki tiesi,

ja silloin olet sa kuollut miesi.

Kenet leimasi mammonan poltinrauta,

hän hukassa on, mikään häntä ei auta.

Rahan tukahduttavaan pakkopaitaan

on köytetty ihmissielu, tuo hento,

siks maasta ei kohoa hengen lento.

Voi kulkea maailman laidasta laitaan,

joka taholla pursuu lika ja mätä,

laki korkein on raaka väkivalta,

ja ajan mielettömyyden alta

vain kuuluu vihlova sielujen hätä.

On johtajat vailla ohjelmaa, pohjaa,

he uppoovat puheisiin, selittelyihin;

he eivät kajoa pahan syihin,

heitä itseänsäkin raha ohjaa.

Tila maailman synkkä on, toivoton,

sillä vallassa kultainen vasikka on.

Oli aika, jolloin kokematon

laps uskoi oikean voittohon

ja jolloin ihanteiden mailla

hän kulki uneksijan lailla.

Täynn’ uskoa lippuunsa lapsellisen

tään kirjoitti elämänohjehen:

Se mies vain johtohon nouskohon,

joka henkensä voimasta johtaja on,

jota itsekäs pyyde ei seuraa myötä,

joka rakkaudesta tekee työtä.

Ah, kaunista silloin unta näin:

Kävi kansansa edellä pystypäin

mies rohkea, henkevä, uhrautuvainen.

Hän oli näkijä, profeetanlainen

ja viisaus loisti silmistään.

Ei aatellut hän itseään,

asui voima ja hyvyys rinnassansa,

oli työnsä kohteena kärsivä kansa,

maan heikkojen auttaja oli hän.

Hänet haavoitti moni nuoli ja oka,

viha, kateus, parjaus, pilkka ja loka.

Vaan mieluummin oman elämän

ois uhrannut ennen kuin väistynyt tieltään.

Usein uupumus, tuska ahdisti mieltään

ajan vääryyden, valheen rehottaessa.

Mutta kammiossansa hiljaisessa

löys jälleen voimansa sisäisen:

elon uskon, toivon ja rakkauden.

On rakkaus oikean palvelija,

miss’ elää toivo, siell’ aatteen on sija

ja uskon käsky on: taistele!

Ah, kaunis uni vain oli se.

Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.