Johannes Kastajan Messiasnäky

Johannes Kastajan Messiasnäky.

Kirjoittanut Simo Korpela


Johannes Joordanin rantamalla
Hän istuu siimeessä öljypuun.
Käy virta vaahdoten jalkains’ alla
Tyyneessä himmyvän illansuun.
Mut virran kaunista kultauomaa
Ja tyyntä illan ei ihaile.
Ei katoovaisia henki huomaa,
Ijäisyysaatteita miettii se.
Hän viipyy vielä – näin aatos kulki –
Mut kohta itsensä ilmi tuo.
Kuin taivaan liekki hän astuu julki
Ja kuolon maan pyhäks’, uudeks’ luo.
On vihans’ ankara, voimans’ suuri,
Siks’ peloissansa on korska Gaat.
Kuin vanhus värjyvi Rabban muuri
Ja suree Siidonin ruhtinaat.
Ja Bosran urhojen lanteet horjuu
Ja viisas Teeman on neuvoton,
Niin lakkaa Sibmalta viinin korjuu,
Syö liekit Hesbonin vainion.
Ja julma Assur, sä kansain kauhu,
Jo arpa lankesi sullekin.
Kas kaukaa luoteelta nousee sauhu:
Jo kohtas kostaja Baabelin.
Ja valhevalkeat beliaalin
Hän vihanvirroilla sammuttaa.
Niin suku Omrin ja papit Baalin
Ne Eliaan miekkahan lankeaa.
Niin valon sortajat kosto tapaa,
Yön helmaan hukkuvat lapset yön,
Mut Herran kansa on täysin vapaa,
Oi vapaa vaivoista orjantyön.
On vihans’ ankara. Ken sen kestää?
Mut mihin verrannen armoaan?
Sill’ armostansa ja hyvyydestään
Kuin virrat täyttyvät ääret maan.
Niin päivän noususta laskuun asti
Nimensä kansoissa suuri on.
Siks’ nöyrin mielin ja hartahasti
Kaikk’ kanssaan pyrkivät liittohon.
Jo vangit palaavat Edamista
Ja kaatuneena on irstas Bel
Ja kansajoukoista riemuisista
Niin pyhä täyttyvi Ariel.
Ja Beetel itkevi hulluuttansa
Ja teille toisille astuu Daan
Ja Efraim yhdessä Juudaan kanssa
Taas käyvät Siioniin uhraamaan.
Myös kultakuormia kantain saivat
Kameelit Eefan ja Ofiirin.
Kuin kotkat lentävät Tarsislaivat,
Ne tuovat lahjoja Jaavanin.
Suur’ autuus kaikkia vartoo siellä
Sytyttäin liekkinsä sydämiin.
Siks’ kansan tungost’ on joka tiellä
Ja kiire kaikilla Siioniin.
On tuolla Liibyan laumat tummat,
Tääll’ urhot Jaavanin valkeat,
Tuoll’ liehuu, Goog, sinun telttas kummat
Ja katso Kaldean viisahat!
Ja pohjan kansatkin mailta hallan
Jo liittyy joukkohon kuuman maan.
Niin äänell’ laulaen riemuisalla
Käy kaikki yhdessä uhraamaan.
Näät ilmaan nousevan synkän sauhun:
Se uhrisauhu on saapuvain,
Kuin raskaan kuulet sä vetten pauhun:
Se kiitosvirttä on uhraajain.
Miks’ tuntuu aika niin armahalta?
Kun vääryys lyöty on vaiheineen.
Miks’ riemu raikuvi kaikkialta?
Kun suru syösty on syvyyteen.
Ei maata hurskasten vartioimaa
Saa enää tallata saastainen.
Oi rakkautta, oi suurta voimaa,
Mik’ aikaan saanut on kaiken sen?
Ja alku kaiken ja keskus, määrä
Hän pyhä poika on Daavidin.
Oi nöyrry, nöyrry sä, mieli väärä,
Niin armot antaa hän sullekin!
Niin päivän noususta laskuun asti
On suuri Jaakobin Jumala.
Oi kaiu, kiitos, jo kirkkahasti,
Se aika kohta on koittava!
Johannes Joordanin rantamalla
Näin miettii siimeessä öljypuun.
Käy virta vaahdoten jalkains’ alla
Tyyneessä himmyvän illansuun.


Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.