Joh. Wilh. Snellmanille

Joh. Wilh. Snellmanille. Kirjoittanut Karl Adolf Kovero

On totta ihmisillä mont’ eri rientoa:

Yks pyytää rikkautta ja kärsii puutetta,

Vatsaansa toinen hoitaa makeita ahmien;

Yks käyttää elämänsä, saadakseen tähtisen,

Taivaana pitää toinen korkeeta säätyä

Ja, saatuaan sen, luulee tuonesta päässeensä.

Mut kerran rikas kuolee ja maassa majan saa

Ja perillinen tuskin sen nimen tallettaa.

Ylhäinen kuolee kanssa ja, kuten kohtuus on,

Saa marmorista patsaan sylissä puistikon,

Ja kultakirjaimilla on siihen patsaaseen

Nimensä piirustettu korkeine tähtineen;

Sukunsa kauan muistaa hänt’ ylpeydellä

Ja kauvan marmorpatsas voi seista pystyssä.

Mut ajan hammas murtaa muruksi marmorin

Ja korkeen suku kuolee kuin kerjäläisenkin:

Yks tuonen kirves heidät kummankin maahan lyö

Ja heidät viimein peittää yks sama unheen yö.

---

Kuitenkin löytyy niitä, joit’ aik’ ei tuhoa,

Vaikk’ oisi turmatöissään jos kuinka ankara,

Joidenka muistomerkki’ ei myrsky ruhtaise,

Ei rauta, ruoste raiskaa, ei tuli turmele.

Myös Johan Wilhelm Snellman semmoisen patsaan saa –

Nimensä loisto kyllä sen patsaan kannattaa.

Hän taistel’ ihmisyyden ja maansa hyödyksi

Ja pilvipäivää monta eläissään koetteli.

Senvuoksi Suomen kansa se hälle patsahan

Pystytti sydämeensä ainian seisovan.

Willenpäivänä 1869.

Lähde: Kovero, K. A. 1899: Kyhäelmiä I.: muutamia muistoja kokosi K. A. Kovero. Jyväskylä.