Jeppa

Jeppa. Suomennos. Kirjoittanut Ernst Ahlgren

Kun lumi sulaa ja koiranputki orastaa ojanvarrella, silloin tulevat lämpimimmiltä seuduilta peltovarekset ja etsivät vanhat, tutut pesänsä metsikossa tahi kirkkopihan vanhoissa puissa. Tuommoinen vares-yhteiskunta on niin kunnianarvoinen. Se on ollut olemassa isän ja isoisän ajoista asti ja jos joku sitä häiritsee, päästävät sen asukkaat yhteisen huudon ja raakumisen, jonka karkea, kauvaksi kuuluva ääni, muistuttaa hätähuutoa, tai sadattelemista.

Vähentääkseen mustatakkisen joukon enentymistä, ovat ihmiset ruvenneet lintuja ahdistamaan siihen aikaan, kun pojat ovat täysikasvaneita. Se on surun ja onnettomuuden aika eläinraukoille, ja sydäntäsärkevällä kuuluu vanhain huuto, kun he näkevät poikainsa putoavan murhaavain luotien lävistämänä, tahi kun he levottomana lentävät haavoitetun raukan ympärillä, joka kituen ja räpyttäen makaa ammuttuna maassa. Monena päivänä verilöylyn jälleen, auringonlaskun aikana, lentelee koko joukko surullisesti rääkyen autioiden pesien ympärillä, sillä peltovarekset ovat sukurakkaita ja hyvämuistisia.

Päivää ennen oli ollut tämmöinen metsästys.

Paljain jaloin ja sukkelasti liikkuen tuli pieni postipoika juosten mäen poikki oikotietä taloon.

Hän oli ahavoittunut, valkotukkainen ja ruma – mukula raukka – hänellä oli likaiset, kuluneet vaatteet, mutta terävät, siniset silmät. – Karp, kuului äkkiä, kun hän juoksi pensaan sivu. Hän katsahti sinne. Siellä istui vareksen-poika maassa; se ei osannut lentää, mutta ruoka sille kelpasi, sillä se levitti suutaan ja räpytteli siipiään. Heti sai poika sen kiinni, vaikka varesparvi koitti vastustaa. Se oli haavoittumaton ja oli luultavasti uteliaisuudesta noussut pesän reunalle ja vammattomana pudonnut alas, yleisen kahakan aikana. Nyt oli se Posti-Antin käsissä ja hän vei sen mukanaan huolimatta toisten kauheista rääkymisistä.

Antti pani aarteensa maahan pihaportin viereen, juosten itse sisään laukkua viemään. Palatessaan löysi hän pian otuksensa; sillä varekset ovat huonoja kävelemään, eivätkä ensinkään arkoja. Onnellisena kuin kuningas kulki hän kotiin päin – paljainpäin, sillä vareksen-poika oli hänen lakissaan. Äiti ei suinkaan ollut hyvillään odottamattomasta vieraasta; mutta se sai kuitenkin jäädä sinne ja se oli pääasia. Antti leikkasi sen hännän äidin keritsimillä; sillä sitten ei sillä ollut peräsintä, eikä voinut lentää pois. Yösijan sai hän vanhassa nurkkakaapissa, jossa oli ennestään vanhat puupohjakengät ja rikkoontunut pullo, kengänvoiteella täytettynä. Ilmaa sillä kyllä oli; sillä ovessa oli vaan yksi sarana ja ovi oli ylhäällä, sarananpuolelta auki pari, kolme tuumaa.

Antti nimitti kasvattiaan ”Jepaksi”, erään velivainajansa mukaan.

Jeppa kasvoi ja siitä tuli hyvin viisas vareksenpoika, mutta erinomainen ruokahalu sillä oli. Suuret leipäpalaset soluivat alas sen punaisesta kurkusta, kun se ihastuneena karahutti äänellään ja räpytteli ahkerasti siipiään. Mutta sillä välin se näytti niin hullun ymmärtäväiseltä, katsellen kaikkea suurilla, tummansinisillä silmillään. Ja kun isä toisinaan tuli juovuksissa kotiin, kiroillen ja meluten ja kaikki pelokkaana kumartelivat häntä, silloin Jeppakin riensi piiloon ikäänkuin rankkasade olisi sitä kastellut ja se oli niin onnettomasti mukavan näköinen, kun se mennä paippuutti ja näytti pelkäävän, että joku astuisi hänen lyhyelle hännälleen. Silloin Antin täytyi purra sormeansa, ettei olisi ääneen nauranut. Kun toiset illalla menivät levolle – aikaiseen niinkuin maalaisten tapa on – silloin Jeppakin kapusi kaappiinsa, painautui seinää vasten ja makasi vanhurskaan unta, hiljaa ja tyytyväisenä. Se oli Antin leikkitoveri, huvitus, kasvatti ja ystävä; – ja jos maalainen joskus on jotakin rakastanut, niin rakasti Antti vareksenpoikasta.

Niin kului kesä ja onnellinen kesä se oli Antille, joka oli oikein iloinen, kun hänelle sanottiin, että varekset elävät hyvin vanhoiksi, hänen Jeppansa ei sitten aivan heti kuolisi.

Eräänä iltana, kun kaikki olivat koolla tuvassa, paitse isää, joka vielä oli talossa, tuli itse patroona sisään, antamaan käskyjä seuraavan päivän töistä. Antti istui ja vuoleskeli pankolla ja Jeppa seisoi keskellä lattiaa, selkä sillä kiilsi ja viisaasti se räpytti suuria silmiään. Ei kukaan huutanut, eikä melunnut, se ei aavistanut mitään pahaa ja seisoi siinä.

Silloin huomasi patroona sen.

– Kas niin, eikö teillä, pahuus vieköön, ole kylläksi, kun on tupa täynnä kakaroita, vieläkö täällä tarvitaan syottiläitä? huusi hän ja äkkiä, ennenkuin kukaan aavistikaan, sattui hänen keppinsä Jepan mustaan päähän. Minä en tahdo nähdä tuommoista, syöttäkää kanaa sen sijaan, lisäsi hän ja meni – paiskaten ovea perässään, niin että säppi helähti.

Jeppa istui lattialla, silmät raollaan ja pää siipikyniin vedettynä; toisinaan aukoi se pitkää, harmaata nokkaansa ikäänkuin haukotellakseen, mutta Antti istui kalpeana ja säikähtyneenä ja katseli sitä.

– Äiti, se kuolee! huusi hän.

– Niin, sanoi äiti hiukan tyytymättömänä.

– Se kuolee! huudahti Antti jälleen: nyt epätoivon tuskalla, sillä Jeppa kaatui ja ummisti silmänsä.

– Kuoleehan se, mitä sinä huudat? sanoi äiti tylysti.

Antti ei puhunut mitään. Ääneti meni hän Jepan luo ja nosti sen ylös. Pieni, musta pää vaipui hervottomana hänen kädelleen.

– Niin, Jeppa oli kuollut.

Antti raukka, se oli hänen ensimmäinen, kova, katkera surunsa ja tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut.

Hän vei Jepan porstuaan ja asetti sen niin sievästi oven taa. Mutta itse hän juoksi haan kautta, peltojen poikki ja kun hän saapui kauaksi ihmisten näkyvistä, heittäytyi hän ruohottuneesen kuoppaan ja siinä maata vasten nojautuneena, itki hän katkerasti, painaen kasvot käsiinsä, päästäen pitkiä, valittavia ääniä, ikäänkuin ruumiillinen vaiva olisi häntä ahdistanut.

Kun oli pimeää ja hiljaista ja kun lehmäin surunsekainen ammuminen kuului kaukaa, silloin vasta Antti lähti kotiin. Jepasta hän ei enää puhunut ja hän hautasi sen seuraavana päivänä kyyneltä vuodattamatta. Kyyneleet ja tuskanhuudot oli hän jättänyt tuonne kauaksi kuoppaan, mutta katkeruus ja kostontunne olivat sydämessä.

Nyt on entinen Posti-Antti kasvanut mieheksi. Tietämättömyyden aamuhämärässä on hän taistellut, saavuttaakseen tuuman verran sijaa eteenpäin pyrkivälle mielelleen. Jokaisen tiedon murusen on hän saavuttanut ankaralla voimain ponnistuksella, mutta hän ei ole peräytynyt: – levollisena, väsymättömänä, järkähtämättömänä – ja nyt hän on mies.

Voitte joskus – vaikka harvoin – kuulla hänen säätyjen istunnossa (Toisessa kamarissa) kohottavan selvän, intoilemattoman äänensä. Jos hän silloin puhuu köyhäin ja sorrettujen puolesta – ja semmoisia on kaikkialla – on ikäänkuin jokainen äänenvärähdys vapiseisi sisällisestä liikutuksesta, – mutta hän tietää aina hallita itseänsä.

Lähde: Uusi Suometar 21.2.1890.