Japanilaisia katkelmia

Japanilaisia katkelmia. Kirjoittanut Lafcadio Hearn

I. Kastepisara.

Akkunani ulkopuolella riippuu yksinäinen värähtelevä kastepisara.

Sen pieni pallo kuvastaa aamun kirkkaita värejä – taivaan, ketojen ja kaukaisten puiden värejä. Siinä saattaa erottaa oikeinpäin ja ylösalaisin olevia kuvia kaikista niistä, sekä pienen pienen maatalon kuvan, jossa näkyy pikku lapsia leikkimässä portaiden edessä.

Mutta tässä kastepisarassa kuvastuu paljon muutakin kuin pelkkää näkyväistä maailmaa, ikuisten salaperäisyyksien näkymätön maailma esiintyy siinä pienoiskoossa. Ja kastepisaran ympärillä ja sisässä näkyy alinomaista liikettä – atoomien ikuista käsittämätöntä liikettä – ja hienoja värähdyksiä, jotka ikäänkuin monivärisesti kuvastelevat ilmaa ja auringon liikuntoa.

Buddhalaisuus pitää kastepisaraa vertauskuvana tuolle toiselle maailmalle pienoiskoossa, tuolle toiselle maailmalle, jota sieluksi sanotaan... Ja mitä onkaan ihminen muuta kuin näkymättömien elementtien satumaista kiertokulkua – maata ja elämää – jota alituiset arvoituksentapaiset värähdykset pitävät liikkeessä – ja joka ikäänkuin on vastineena niille salaperäisille voimille, jotka häntä ympäröivät?...

Pian on tuo pieni, loistava pallo katoava kaikkine kuvineen ja ihmeellisille värivivahduksineen. Samalla tavalla mekin hetkisen kuluttua haihdumme ja katoamme.

Mitä on eroa tämän kastepisaran ja ihmisen katoamisen välillä? Eroa vain sanoissa... Kysykää itseltänne, mitä tulee kastepisarasta.

Auringon säteet erottavat sen atoomit toisistaan, nostavat ne ilmaan ja hajottavat ne. Pilviin ja maahan, virtoihin ja vesiin ne katoavat. Ja maasta ja merestä ja virroista ne kohoavat jälleen, ainoastaan saadakseen uudelleen pudota ja haihtua. Ne hiipivät opaalihohtoisiin utuihin, – ne valkenevat jäänä, rakoina ja lumena, – ja yhä uudelleen ne kuvastavat maailmain moninaisia muotoja ja värejä. Sillä jokaisen niistä täytyy taas yhtyä lukemattomien muiden atoomien kanssa muodostaakseen uusia pisaroita, kaste-, sade-, veri- ja hikipisaroita...

Kuinka kauvan tätä kiertokulkua kestää? Biljoonia vuosia ennen kuin meidän aurinkomme alkoi valaista, liikkuivat nuo hiukkaset toisissa pisaroissa, jotka ehkä kuvastelivat jonkun nyt jo kadonneen maailman maisemia. Ja kun meidän pallomme on olemasta lakannut, tulevat nuo samat hiukkaset – samojen käsittämättömien voimien kuljettamina, joista ne ovat alkunsakin saaneet, ehkä muodostumaan yhä edelleenkin uusiksi kastepisaroiksi joista uusien, vielä olemattomien maailmain aamumaisemat samalla tavoin heijastuvat.

Samoin on laita eri osien siinä yhdistyksessä, jota me itseksemme nimitämme. Taivaan lukemattomien laumojen joukossa olivat meidän olentomme atoomit, ne värähtelivät, – ne saivat elämän ja kuvastivat ympärillään olevien esineitten ulkomuotoa. Ja kun öittemme kirkkaat tähdet kerran ovat palaneet loppuun, ottavat nuo hiukkaset epäilemättä jälleen osaa sielujen kiertokulkuun, – jällen ne värähtelevät ajatuksissa, tunteissa, muistoissa – kaikessa sen elämän tai niiden elämien iloissa ja suruissa, joita vielä syntymättömissä maailmoissa tullaan elämään.

Meidän persoonallisuutemme? – meidän luonteemme? Se on: meidän ajatuksemme, tunteemme, muistomme, – meidän toiveemme pelkomme, rakkautemme, vihamme? No niin, jokaisessa noista lukemattomista kastepisaroista täytyy varmaankin olla joku äärettömän pieni erotus heijastustavassa ja atoomien värähtelyssä. Ja jokaisessa niistä hetkisen aineksen pisaroista, jotka ovat kohonneet Elämän ja Kuoleman merestä, on samallaisia mitättömän pieniä eroavaisuuksia. Ikuisessa maailmanjärjestyksessä merkitsee meidän persoonallisuutemme aivan yhtä paljon, kuin eroavaisuus näiden yksityisten hiukkasten liikuntatavassa. Mahdollista kyllä, etteivät värähdykset missään muussa pisarassa tule milloinkaan olemaan samanlaisia; mutta, samoin kuin muutkin, tuo pisara on tuomittu yhä uudelleen hajoamaan, yhä uudelleen heijastamaan väräjäviä kuvia... Erehdys suurempi kaikkia muita on luulo, että kuolema merkitsee samaa kuin katoaminen.

Ei ole mitään häviävää, ei ole ainoatakaan olentoa, joka kokonaan katoaisi. Mitä ennen on ollut olemassa, se olet sinä ollut; – mitä nyt on, se olet sinä; – mitä vasta tulee olemaan, sinä olet se oleva. Persoonallisuus! – yksilöllisyys! – unessa nähdyn unen varjoja! Ainoa todellinen on kuolematon elämä, ja kaikki olevaisuus on vain noita värähdyksiä, – aurinko, kuu ja tähdet, – maa taivas ja meri, – sielu ja ihminen, – aika ja paikka. Kaikki ovat ne varjoja. Varjot ilmaantuvat ja katoavat jälleen; – varjojen luoja on ikuisesti toimessa.

II. Vuorella.

Ja auringon laskiessa he saapuivat vuoren juurelle. Tällä paikalla ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, – ei vilahdustakaan vedestä, ei jälkeä kasvullisuudesta, ei ilmassa lentävän linnun varjoa – ei mitään muuta kuin autiota erämaata. Ja vuoren huippu oli piiloutuneena pilviin.

Silloin sanoi Bodshisatva nuorelle seuralaiselleen: ”Se mitä olet halunnut, näytetään sinulle. Mutta paikka, jossa näky ilmaantuu, on etäällä täältä, ja tie sinne on vaivaloinen. Seuraa minua, eläkä pelkää; voimasi eivät tule kesken loppumaan.”

Heidän kiivetessään vuorta ylös, saavutti hämärä heidät. Siellä ei ollut ainoatakaan astuttua polkua, ainoatakaan merkkiä siitä, että ihmisiä olisi vuorella aikasemmin elänyt; ja heidän tiensä kulki pettävän maaperän ylitse, mikä joka hetki tuntui aivan kuin vierivän, liukuvaa heidän jalkojensa alla. Silloin tällöin putosi irroittautunut kivi alas vuoren rinnettä myöten ja hauras maa heidän jalkojensa alta rapsahteli välillä kuin kuiva oksa taittuessaan. Tähdet alkoivat loistaa taivaalla; – pimeys tuli yhä syvemmäksi.

”Elä pelkää poikani”, sanoi Bodhisatva, näyttäen tietä: ”ei ole mitään vaaraa, vaikka tie onkin synkkä.”

Tähtien valossa kiipesivät he ylöspäin, – yhä nopeammin, ikäänkuin ylenluonnollisten voimain auttamina. He kulkivat tiheiden usvakerrosten läpi ja näkivät pian allaan laajan, äärettömän sumuvyöhykkeen.

Tunteja toisensa jälkeen he kulkivat, ja näkymättömät esineet heidän jalkojensa alla taipuivat, hiljaa rapsahdellen.

Äkkiä kosketti nuori pyhiinvaeltaja johonkin sileään, joka ei ollut kivi Hän nosti sen ylös ja näki pimeässä paljaan, irvistelevän pääkallon.

”Älä viivyttele, poikani!” kehotti Bodhisatva; – ”huippu, jonne meidän on saavuttava, on vielä etäällä!”

Pimeässä kiipesivät he yhä eteenpäin, – ja kuulivat jalkojensa alta tuota alituista rätinää, kunnes vihdoin yön varjot alkoivat harmaantua, tähdet kalpenivat ja taivas alkoi punottaa.

Mutta yhä edelleen kiipesivät he. Heidän ympärillään vallitsi jääkylmä kuolema ja kauhistuttava hiljaisuus... Kultainen valo alkoi välkehtiä idässä.

Silloin vasta avautuivat jyrkänteet täydessä alastomuudessaan pyhiinvaeltajan silmille; – ja uusi väristys häntä pudistutti, kauhistuttava pelko valtasi hänet. Sillä ei näkynyt maata hänen allaan, edessään eikä ympärillään, – näkyi ainoastaan ääretön, loppumaton joukkio pääkalloja, kallojen osia ja luita.

”Elä pelkää, poikani!” kuului Bodhisatvan ääni; – ”ainoastaan se, jonka sydän on luja, voi saapua sille paikalle, missä näky ilmaantuu!”

Maa heidän takanaan oli kadonnut. Ei näkynyt muuta kuin pilviä heidän allaan ja taivas heidän yläpuolellaan, – ja pilvien ja taivaan välillä tuo joukkio pääkalloja, joka ulottui niin kauvas kuin silmä kantoi.

Aurinko kohosi vähitellen vaeltajien tasalle; mutta se ei lämmittänyt, sen säteet olivat päinvastoin kylmiä ja teräviä kuin miekan pistot. Huimaavien korkeuksien, pohjattomien kuilujen ja kamalan hiljaisuuden synnyttämä pelko kasvoi yhä pyhiinvaeltajassa; hänen askeleensa kävivät vähitellen raskaiksi ja äkkiä loppuivat hänen voimansa ja hän hoiperteli eteenpäin kuin unissa kävijä.

”Kiiruhda, kiiruhda, poikani!” huusi Bodhisatva, ”päivä on lyhyt ja huippu on vielä etäällä.”

Mutta nuori pyhiinvaeltaja vastasi:

”Pelkään, pelkään hirveästi! Ja kaikki voimani ovat lopussa.”

”Voimasi palaavat kyllä jälleen”, sanoi Bodhisatva...

”Silmäile ympärillesi, katsele ylös ja katsele alaspäin, ja sano minulle mitä näät.”

”En voi”, huusi pyhiinvaeltaja, ja hänen ruumiinsa kutistui kokoon kauhusta; – ”en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni ja ympärilläni ei ole muita kuin ihmiskalloja.”

”Ja kuitenkin, poikani,” sanoi Bodhisatva hiljaa nauraen: ”kuitenkaan et tiedä mistä tämä vuori on tehty.”

Pyhiinvaeltaja toisti vapisevalla äänellä:

”Pelkään, pelkään hirveästi... Täällä ei ole muuta kuin ihmiskalloja!”

”Tämä vuori on kalloista,” jatkoi Bodhisatva. ”Mutta tiedä poikani, ne kallot ovat kaikki sinun omiasi! Jokainen on niistä kerran ollut asuntona sinun unelmillesi ja toiveillesi ja erehdyksillesi. Yksi ainoakaan niistä ei kuulu kellekään muulle kuin sinulle. Kaikki – kaikki poikkeuksetta – ovat kuuluneet sinulle, – miljoonien aikaisempien elämäisi aikana.”

Lähde: Työmies 17.6.1904, 20.6.1904.