Japanilainen kummitusjuttu

Japanilainen kummitusjuttu.
(Suomennos Työmiehelle).
Kirjoittanut Lafcadio Hearn
Englanninkielinen alkuteos A Passional Karma.


Yksi niistä huvinäytelmistä, jotka aina vetävät kokonaisen huoneen katsojia Tokyo-teatteriin, on silloin, kun Kikoguro ja hänen seuransa esittää Botan-Doron eli pioonilyhdyn. Tämän kotimaisen näytelmän, jonka tapaukset ovat temmatut edellisen vuosisadan keskivaiheilta, on kirjailija Encho kirjoittanut näytelmän muotoon erään romaanin mukaan, joka on kirjoitettu Japanin puhekielellä, ja on siinä puhdas japanilainen paikallisväritys, vaikka aihe onkin lainattu eräästä kiinalaisesta kertomuksesta. Kävin katsomassa kappaleen esittämistä, ja Kikoguro saattoi minut uskolliseksi uudelle nautintomuodolle, jonka kauhu saa aikaan.

– Miksi eivät englantilaiset tutustu tämän kertomuksen kummitusjuttuun, kysyi minulta eräs ystäväni, jolla on tapana johtaa minua itämaisen filosofian salapoluilla. Se voi selittää erityisiä kansallisia käsityksiä yliluonnollisista, jotka ovat tuntemattomia länsimaalaisille. Koetan saada teidät ymmärtämään.

Suostuin illalla hänen esitykseensä, ja me teimme seuraavat johtopäätökset kummallisimmasta osasta Enchon romaania. Paikka paikoin huomasimme välttämättömäksi lyhentää alkuperäistä kertomusta, ja ainoastaan keskusteluissa, joista muutamilla on paljon merkitsevä psykolooginen arvonsa, olimme pakoitetut tarkasti seuraamaan tekstiä.


Tämä on kertomus hengistä romaanisssa pioonilyhdystä.

Asuipa kerran Yeddon kaupungissa korkea-arvoinen soturi nimeltä Iijima Heizayemon, jonka ainoa tytär, Tsuyu, oli yhtä kaunis kuin hänen nimensä oli suloinen; Tsuyu nimittäin merkitsee Aamukaste. Iijima nai uudelleen, kun tytär oli noin kuusitoista vuotias; mutta huomatessaan, ettei O-Tsuyu voinut elää onnellisena yhdessä äitipuolensa kanssa, antoi hän rakentaa tyttärelleen kauniin huvilan Yanagijimaan ja antoi hänelle erinomaisen palvelijattaren, jonka nimi oli O-Yoné, jonka tulisi hoitaa häntä.

O-Tsuyu eli onnellisena kyllä uudessa kodissaan, kunnes perhelääkäri, Yamamoto Shijo, eräänä päivänä oli vierailulla erään nuoren samurain (aatelismiehen) kanssa, nimeltään Hagiwara Shinzaburo, asuva Nedzu-korttelissa. Shinzaburo oli tavattoman kaunis poika ja sangen rakastettava; molemmat nuoret rakastuivat myös silmänräpäyksessä toisiinsa. Ennenkuin lyhyt vierailu oli loppunut, olivat he, lääkärin ollenkaan tietämättä, vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta. Ja erotessa kuiskasi O-Tsuyu nuorukaiselle: »Muista, että ellet uudestaan käy luonani, kuolen minä.

Shinzaburo ei unohtanut näitä sanoja, eikä hän muuta pyytänytkään kuin nähdä O-Tsuyuä. Mutta etiketti kielsi häntä yksinään käymästä sellaisella vierailulla, ja siksi oli hän pakoitettu miettimään, uutta tilaisuutta, kunnes saisi seurata lääkäriä, joka oli luvannut ottaa hänet mukaansa. Pahaksi onneksi ei tuo vanhus pitänytkään lupaustaan. Hän oli huomannut O-Tsuyun intohimot ja hän pelkäsi, että tämän isä tekisi hänet vastuunalaiseksi, jos asialla olisi totiset seuraukset. Iijima Heizayemon oli tunnettu taipuvaisuudestaan panna ihmisten päät pyörälle. Ja mitä enemmän Shijo ajatteli mitä seurauksia siitä tulisi, että hän oli vienyt Shinzaburon Iijiman huvilaan, sitä enemmän alkoi hän pelätä. Siksi luopui hän päätöksestään käydä tervehtimässä nuorta ystäväänsä.

Kului kuukausia. O-Tsuyu, joka ei voinut ymmärtää todellisia syitä Shinzaburon poissa oloon, luuli, että hänen rakkauttaan oli ylenkatsottu. Hän riutui ja kuoli; heti sen jälkeen kuoli myös hänen palvelijattarensa, tuo uskollinen O-Yoné, surusta hallitsijatartaan kohdanneista tappioista; ja molemmat haudattiin vierekkäin Shin-Banzui-Inin temppelin kirkko tarhaan, joka sijaitsee lähellä Dango-Zakaa, jossa kuuluisat Chrysantemum-näyttelyt vuosittain pidetään.

Shinzaburo ei tiennyt mitä oli tapahtunut; mutta erehdykset ja suru kahlehti hänet pitemmäksi aikaa vuoteeseen. Hän oli jo paranemassa, kuitenkin vielä heikkona, kun Yamamoto Shijo odottamatta kävi häntä tervehtimässä. Vanhus pyysi anteeksi pitkällistä poissaoloaan. Shinzaburo sanoi hänelle:

– Olen aina kevään alusta saakka ollut sairas; kuitenkaan en vieläkään voi mitään nauttia... Miksi ette ole käynyt luonani? Luulin, että kävisimme uudestaan vierailulla neiti Iijiman luona; olisin tahtonut antaa hänelle muutamia pienempiä lahjoja kiitokseksi ystävällisestä vastaanotosta. Luonnollisesti en voinut mennä yksinäni.

Shijo vastasi totisesti:

– Minun on ikävä tarvitessani sanoa teille, että tuo nuori nainen on kuollut.

– Kuollut! toisti Shinzaburo! kalveten. Sanotteko, että hän on kuollut?

Lääkäri vaikeni silmänräpäykseksi ikäänkuin tointuakseen. Sitten alkoi hän pehmeällä äänellä, kuten mies, joka on päättänyt saada kiusallisen asian loppumaan niin pian kuin mahdollista:

– Se oli minun paha virheeni, että vein teidät hänen luokseen, sillä näytti vallan sillä kuin olisi hän heti rakastunut teihin. Pelkään teidän sanoneen jotain, joka on kehittänyt tätä tunnetta, kun olitte yksinänne siinä pienessä huoneessa. Joka tapauksessa näin, mitä hän tunsi teitä kohtaan, ja silloin minä pahastuin, sillä pelkäsin, että isä saisi tietää asian ja sälyttäisi koko syyn minun hartioilleni. Silloin – suoraan sanoakseni – pidin parempana olla käymättä luonanne, ja sen päätöksen mukaan pysyin pitkän aikaa pois. Mutta muutamia päiviä sitten, kun erään tapahtuman johdosta olin Iijiman talossa, sain kuulla, että hänen tyttärensä oli kuollut ja että hänen palvelijattarenakin, O-Yoné, myös oli kuollut. Kun sitten otin asian käsittelyn alaiseksi, ymmärsin, tuo nuori nainen oli kuollut rakkaudesta teihin... (Nauraen). Niin, te olette hieno mies! Juuri se te olette! (Nauraen). Eikö ole synti olla syntynyt niin kauniiksi, että tytöt kuolevat rakkaudesta teihin?... (Totisesti). No, jättäkäämme kuolleet rauhaan. Ei se hyödytä, että asiasta enemmän puhellaan: kaikki mitä nyt voitte tehdä, on, että luette Nembutsun (kuolinrukouksen) hänen puolestaan... Hyvästi.

Ja vanhus läksi kiireisesti, peläten täytyvänsä jatkaa keskustelua tuosta kiusallisesta asiasta, johon hän vastoin tahtoaan tunsi itsensä vastuunalaiseksi.

Pitkän aikaa oli Shinzaburo tajuton surressaan O-Tsuyun kuolemaa. Mutta heti selvästi voidessaan ajatella, kirjoitti hän kuolleen tytön nimen kuolintaululle, asetti sen Buddha-alttarilleen, sekä uhrasi sille ja luki rukouksia. Ja sitten uhrasi hän joka päivä hänen puolestaan ja luki kuolinrukouksen, ja O-Tsuyun muisto oli aina hänen mielessään.

Mikään ei häirinnyt yksitoikkoisuutta hänen yksinäisyydessään, ennenkuin suuri kuolleitten juhla tuli, joka alkaa kolmannentoista päivän seitsemännessä kuussa. Silloin koristi hän talonsa ja järjesti kaikki juhlaa varten; hän ripusti ulos ne lyhdyt, jotka johtavat palaavia sieluja, ja hän asetti ruokaa heille skoryodanalle (erityinen hylly Buddha-alttarilla, jolle asetetaan uhreja kuolleille sieluille). Ja juhlan ensi iltana sytytti hän heti auringon laskun jälkeen pienen lampun O-Tsuyun kuolintaulun eteen ja myös sytytti hän lyhdyt.

Yö oli selvä, ja täysikuu kuumotti. Ei pieninkään tuuli puhaltanut, ja oli erittäin kuuma. Shinzaburo etsi viileyttä parvekkeelta. Puettuna ainoastaan kevyeen kesäviittaan istui hän siinä ajatuksiinsa vaipuneena, uneksien, surullisena, toisinaan leyhäyttäen viileyttä viuhkallaan, toisinaan heilauttaen tulisoittoa moskiittoja karkottaakseen. Kaikki oli hiljaa. Seutu oli synkkä, ja harvoja matkailijoita kulki ohi. Kaikki mitä hän kuuli, oli erään läheisen joen hiljainen loiskina ja sirkkain laulu.

Mutta äkkiä keskeytti hiljaisuuden puusandaalien kolina, joka läheni – kara-kon, kara-kon – ja ääni läheni nopeasti lähenemistään, kunnes se kuului sen pensasaidan takaa, joka ympäröitsi puutarhaa. Silloin tuli Shinzaburo uteliaaksi ja kohosi varpailleen, jotta voi nähdä pensasaidan yli. Hän näki kaksi naista käyden lähestyvän. Toinen, joka kantoi piooneilla koristettua kaunista lyhtyä, näytti palvelijattarelta. Toinen oli kaunis tyttö, noin seitsemäntoistavuotias, joka kantoi syyskukilla kirjailtua, pitkillä hioilla varustettua viittaa. Melkein samalla kertaa käänsivät molemmat naiset kasvonsa Shinzaburoon; ja suureksi kummastuksekseen tunsi tämä O-Tsuyun ja hänen palvelijattarensa O-Yonén.

He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja tyttö lausui:

– Ah, miten harvinaista!... Hagiwara Sama!

Shinzaburo lausui samaan aikaan:

– O-Yoné! Teidän täytyy olla O-Yoné! Muistan vallan hyvin teidät.

– Hagiwara Sama! huudahti O-Yoné suurimmalla kummastuksella. En olisi sitä koskaan uskonut mahdolliseksi!... Herrani, meille on kerrottu, että olette kuollut.

– Kummallista! huudahti Shinzaburo. Minulla on kerrottu, että te molemmat olette kuolleet.

– Ah, miten alhainen juttu! lausui O-Yoné. Miksi toistamme semmoisia onnettomuutta ennustavia sanoja?... Kuka teille niin on kertonut?

– Ettekö tahdo astua sisään, sanoi Shinzaburo. Täällä voimme keskustella paremmin. Veräjä on auki.

He astuivat sisään, ja tervehdykset lausuttiin. Ja kun Shinzaburo oli tehnyt kaikki mukavaksi vieraitaan varten, sanoi hän:

– Toivon teidän suovan anteeksi sen, että olen ollut kovin epäkohtelias, enkä ole pitkiin aikoihin käynyt luonanne. Mutta Shijo, lääkäri, kertoi minulle noin kuukausi sitten, että te molemmat olitte kuolleet.

– Vai niin, hän se oli joka teille sitä kertoi, lausui O-Yoné. Hyvin pahasti tehty, että hän niin sanoi. Hyvä, se oli myös Shijo, joka kertoi meille, että te olitte kuollut. Minä epäilen, että hän tahtoi pettää teitä, joka ei ollut vaikeata, koska te olette kovin pahaa-ajattelematon ja totuutta rakastava. Mahdollisesti sattui hallitsijattareni lausumaan jonkun sanan rakkaudestaan teitä kohtaan, jotka sanat tulivat hänen isänsä kuuluville, ja siinä tapauksessa en O-Kumi, hänen uusi puolisonsa, ehkä saattanut lääkärin kertomaan teille, että me olimme kuolleet, estääkseen uutta vierailua. Joka tapauksessa, kun hallitsijattaresi kuuli, että olitte kuollut, tahtoi hän heti leikata hiuksensa pois ja ruveta nunnaksi Mutta minä estin hänet siitä ja sain hänet vihdoin viimein rupeamaan nunnaksi ainoastaan sydämessään.

Sitten tahtoi hänen isänsä naittaa hänet eräälle tunnetulle nuorelle miehelle, mutta hän kieltäysi. Silloin alkoi melu – pääasiallisesti O-Kumin vaikutuksesta – ja me läksimme huvilasta ja löysimme erittäin pienen pienen talon Yæmaka-no-Sasakissa. Siellä voimme nipin näpin ansaita niin paljon, että voimme elää toimittamalla vähän yksityistä työtä... Hallitsijattareni on aina lukenut kuolinrukouksen puolestanne. Tänään, kuolleitten juhlan ensi päivänä, olimme temppelissä ja paraillaan kotimatkalla, kun tämä omituinen yhtyminen tapahtui.

– Miten omituista tämä kaikki on! lausui Shinzaburo. Onko tämä todellakin totta, vai onko se ainoastaan unta? Tässä olen myös minä lukenut kuolinrukouksen tämän kuolintaulun edessä, jossa on hänen nimensä! Katsokaapa! Ja hän osoitti heille O-Tsuyun kuolintaulua sen paikalla sielujen alttarilla.

– Me olemme enemmän kuin kiitolliset teidän ystävällisestä muististanne, vastasi O-Yoné hymyillen... Mutta mitä hallitsijattareeni tulee, jatkoi hän, kääntyen O-Tsuyuun, joka koko keskustelun aikana oli ollut häpeevän hiljainen ja puoleksi kätkenyt kasvonsa pitkien hiojensa taakse – mitä hallitsijattareeni tulee, niin sanoo hän, ettei hän kiinnitä vähintäkään huomiota siihen, vaikka hänen isänsä hylkääkin hänet seitsemän elon orjaksi tai myös jos tämä tappaisi hänet teidän tähtenne!... Sanokaa, ettekö myönny siihen, että hän jää teille yöksi?

Shinzaburo kalpeni ilosta. Hän vastasi äänellä, joka värisi liikutuksesta:

– Jääkää! mutta älkää puhuko niin äänekkäästi, sillä aivan vieressämme asuu ikävä kumppani, ennustaja, nimeltään Hakuodo Yusai, joka kertoo kansalle sen tulevat vaiheet ainoastaan tarkastamalta heidän kasvojaan. Hän on hiukan utelias, ja parasta olisi, ettet hän saisi mitään tietää.

Molemmat naiset jäivät yöksi tuon nuoren aatelismiehen taloon ja palasivat omaan kotiinsa vasta vähää ennen aamun sarastusta. Sen jälkeen he palasivat seitsemänä yönä peräkkäin, huolimatta siitä, oliko ilma ruma vai kaunis – aina samalla tunnilla. Shinzaburo kiintyi yhä enemmän tyttöön, ja molemmat olivat yhtyneet toisiinsa harhaluulon siteillä, jotka ovat rautaketjuja vankemmat.

Olipa mies nimeltä Tomozo, joka asui pienessä majassa aivan Shinzaburon asunnon luona. Tomozo ja hänen puolisonsa O-Miné olivat molemmat Shinzaburon palveluksessa. Molemmat pitivät lämpimästi nuoresta herrastaan, ja kiitos olkoon hänen anteliaisuutensa, elivät he verraten mukavaa elämää.

Eräänä yönä hyvin myöhäisenä hetkenä kuuli Tomozo naisäänen herransa asunnosta. Se teki hänet rauhattomaksi. Hau pelkäsi, että Shinzaburo, joka oli hellä ja tunteellinen, antaisi jonkun kevytmielisen luuskan pettää itseään, jossa tapauksessa palvelijakunta joutuisi ensimäisenä kärsimään. Hän päätti siksi vartioida herraansa ja seuraavana yönä hiipi hän varpaillaan Shinzaburon asunnon luo ja tarkisteli sisään eräästä seinässä olevasta raosta. Yölampun valossa makuuhuoneessa saattoi hän nähdä, että hänen herransa ja eräs kummallisen näköinen nainen keskustelivat moskiittoverkon alla. Ensin ei hän voinut selvästi nähdä naista, sillä tämän selkä oli käännettynä häneen; ainoaltaan pani hän merkille, että tämä oli kovin hoikka, ja että hän näytti kovin nuorelta, jonka voi päättää hänen viitastaan ja tukankantotavasta[1]. Kun hän asetti korvansa raon kohdalle, saattoi hän selvästi eroittaa, mitä he puhuivat. Nainen sanoi:

– Ja jos isäni hylkää minut, saanko silloin tulla luoksenne asumaan?

Shinzaburo vastasi:

– Olisin kovin iloinen, jos jotain semmoista tapahtuisi. Mutta ei ole mitään syytä pelätä, että isänne teidät hylkää, sillä olettehan hänen ainoa tyttärensä, ja hän rakastaa teitä suuresti. Mitä minä pelkään, on, että hän jonakin päivänä julmasti eroittaa meidät.

Tsuyu vastasi lempeästi:

– En koskaan, koskaan voisi edes ajatella mennä naimisiin jonkun toisen kanssa. Vaikkapa salaisuutemme tulisikin tunnetuksi ja isäni surmaisi minut sen tähden, mitä olen tehnyt, en edes kuolemankaan jälkeen lakkaisi ajattelemasta teitä. Ja nyt olen melkein varma, ett’ette tekään voisi elää kauan ilman minua... Hän painausi Shinzaburon rintaa vastaan, etsi huulillaan hänen niskaansa ja hyväili häntä. Ja hän vastaanotti hänen hyväillynsä.

Tomozo kummastui, kun hän siinä kuunteli, sillä kieli, jota nainen käytti, ei ollut alemman kansan, vaan ylempisäätyisen naisen käyttämää[2]. Varmuuden vuoksi päätti hän koettaa saada nähdä vilauksen hänen kasvoistaan. Hän ryömi sentähden ympäri talon edes ja takaisin, tirkistellen halkeamasta ja raosta. Vihdoinkin saattoi hän nähdä – ja jäinen väristys karmi hänen selkäpiitään, ja hänen tukkansa kohosi pystyyn.

Sillä kasvot olivat erään naisen, joka kauan oli ollut kuollut, ja sormet, jotka hyväilivät, olivat luurangon sormet, ja ruumista ei ollut vyötäisistä alkain ollenkaan, se oli kadonnut kuin sankassa sumussa. Ja silmissä, jotka säteilivät rakastajalle kauneutta, nuoruutta ja mukavuutta, niissä näki Tomozo yksin kauhua ja kuoleman tyhjyyttä. Samassa sukeltausi huoneesta vielä kauheammat naiskasvot ja lähenivät ne uhkaavasti tirkistelijää, ikäänkuin olisivat ne huomanneet hanan läsnäolonsa. Mutta silloin pakeni hän sanomattoman kauhun valtaamana Hakuodo Yusain asuntoon, naputti kuin mieletön hänen ovelleen ja onnistui vihdoin saamaan ylös hänet.

Hakuodo Yusai, ennustaja, oli vanha mies. Muinoin oli hän laajalti matkustellut ja oli hän nähnyt ja kuullut niin paljon, ettei hän hevin joutunut ymmälle. Mutta pelästyneen Tomozon kertomus saattoi hänet sekä iloiseksi että kauhistuneeksi. Vanhoista kiinalaisista kirjoista oli hän lukenut rakkaudesta elävien ja kuolleitten kesken, mutta koskaan ei hän ollut uskonut sitä mahdolliseksi. Mutta nyt oli hän vakuutettu siitä, että Tomozon kertomus oli tosi ja että jotain erinomaista oli Hagiwaran talossa. Jos asianlaita oli niin kuin Tomozo sen sanoi olevan, oli nuori ylimys kuolemaan tuomittu mies.

– Jos nainen on henki, sanoi Yusai pelästyksestä lamautuneelle palvelijalle, jos nainen on henki, ei herranne voi elää kauan, ellei vallan merkillinen sattuma pelasta hänen henkeään. Jos nainen on henki, on kuoleman leima jo huomattavana herranne kasvoilla. Sillä elävän kasvot ovat yoki ja puhtaat; kuolleen kasvot ovat inki ja epäpuhtaat; toiset ovat positiiviset ja toiset negatiiviset. Se, jonka morsian on henki, ei voi elää. Vaikkapa hänen veressään uhkuisikin voimia sataa vuotta varten, täytyy hänen pian kuolla... Kuitenkin panen paraani liikkeelle pelastaakseni Hagiwara Saman. Mutta älä tästä sillä aikaa kenellekään, ei edes omalle vaimollesikaan, sano. Auringon noustessa käyn herrasi luona.

Kun Yusai seuraavana aamuna teki hänelle kysymyksiä, koetti Shinzaburo aluksi kieltää, että nainen oli ollut hänen luonaan, mutta huomattuaan, että Yusai vallan hyvin tiesi asian ja että hänen kieltonsa olivat hyödyttömät, kertoi hän vihdoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän tahtoi pitää asiaa salassa. Hänen aikomuksensa oli mitä pikemmin naida tuo jalo nainen.

– Ah, mikä mielettömyys! huudahti Yusai, joka lähestyvän vaaran tuntiessaan menetti kaiken kärsivällisyytensä. Tietäkää, herrani, että henkilöt, jotka ovat käyneet luonanne öisin, ovat kuolleita! Te olette kauhistuttavan sokeuden lyömä!... Miten on selitettävä jo se yksinkertainen totuus, että pitkän aikaa kuvittelitte O-Tsuyun kuolleeksi ja luitte kuolinrukouksen hänen puolestaan ja uhrasitte hänen hengelleen; ne ovat päteviä todistuksia. Kuolleen huulet ovat koskettaneet teitä! Kuolleen kädet ovat hyväilleet teitä!... Juuri tällä hetkellä näen kasvoillanne kuoleman leiman – ettekö tahdo uskoa minua!... Kuunnelkaa, herrani, minua nyt, jos tahdotte pelastua. He kertoivat teille – nämä ihmiset – että asuvat Shitaya-korttelissa Yanaka-No-Sasakissa. Oletteko koskaan käyneet heidän luonaan? Luonnollisesti ette! Hyvä, menkää jo tänään niin pian kuin mahdollista Yanaka-No-Sasakiin ja koettakaa etsiä heidän asuntoaan.

Ja totisena annettuaan tämän neuvon, syöksyi Hakuado Yusai kiireesti pois!

Häveten, vaikkei vakuutettuna, päätti Shinzaburo hetken miettimisen jälkeen seurata ennustajan neuvoa ja lähteä Shitayaan. Oli vielä varhainen aamu, kun hän saapui Yanaka-No-Sasakiin ja alkoi etsiä O-Tsuyun asuntoa. Hän vaelsi kaikki kadut ja kujat, luki kaikki nimet käytävien pielistä ja kyseli, missä vaan tilaisuus oli tarjolla. Mutta hän ei voinut löytää mitään, joka muistutti sitä pientä taloa, josta O-Yoné oli puhunut, eikä kukaan niistä monista, joilta hän kysyi, tietänyt pientä taloa koko korttelissa, jossa olisi asunut kaksi yksinäistä naista. Lopullisesti vakuutettuna pitemmän etsimisen tuloksettomuudesta, läksi hän paluumatkalle lyhyintä tietä, joka sattui olemaan se, joka kulkee Shin-Banzin-In temppelin alueen läpi.

Äkkiä kiintyi hänen huomionsa kahteen uuteen hautaan, jotka olivat vierekkäin temppelin takana. Toinen oli tavallinen hauta, semmoinen, jommoiseen joku alemman säätyluokan jäsen lasketaan; toinen oli korkea ja kaunis patsas, ja sen etupuolella riippui kaunis pioonilyhty, joka varmasti oli jätetty siihen kuolleitten juhlan aikana. Shinzaburo muisti, että se pioonilyhty, joka O-Yonélla oli mukanaan, oli näyttänyt samanlaisella, ja tämä yhdennäköisyys teki häneen kummallisen vaikutuksen. Hän katsahti uudestaan hautoihin, vaan haudat eivät selittäneet mitään. Kummassakaan ei ollut mitään nimeä, ainoastaan buddhalainen Kaimyo, s. t. s. kuolleen nimi toisessa maailmassa. Sentähden päätti hän pyytää selvitystä temppelistä. Eräs temppelipalvelija vastasi hänelle, että korkea patsas oli äskettäin pystytetty Iijima Heizayemmin tyttären haudalle, ja että pieni hauta sen vieressä hänen palvelijattarensa, O-Yonén, joka oli kuollut surusta heti hallitsijattarensa hautaamisen jälkeen.

Äkkiä muistin Shinzaburon mieleen O-Yonén sanat – vaan tällä kertaa oli niillä hänen mielestään toinen ja synkempi tarkoitus. ”Me läksimme ja löysimme sangen pienen talon Yanaka-No-Sasakissa. Siellä voimme nipin näpin ansaita niin paljon, että pysymme hengissä – tekemällä vähän yksityistä työtä...” Tässä oli tosiaan se sangen pieni huone, ja juuri Ya-nako-No-Sasakissa. Mutia mikä oli yksityistyötä?...

Täynnä kauhua riensi ylimys Yusain taloon ja pyysi häneltä neuvoja ja apua. Mutta Yusai selitti, ettei hän mitään voinut tehdä tällaisessa tapauksessa. Kaikki, mitä hän voi tehdä, oli se, että lähetti Shinzaburon ylipappi Ryosekin luo Shin-Banzui-Inin temppeliin mukanaan kirje, jossa pyydettiin uskonnon apua.

Ylipappi Ryoseki oli oppinut ja pyhä mies. Näyssä ilmoitettiin hänelle jokaisen surun salaisuus ja sen Karman (kohtalo buddalaisessa filosofiassa) luonne, joka sen oli aikaan saanut. Liikahtamatta kuunteli hän Shinzaburon kertomusta ja sanoi hänelle:

– Suuri vaara uhkaa teitä erään harha askeleen tähden, jonka teitte aikaisemmassa olossanne. Se karma, joka sitoo teidät kuolleeseen, on sangen voimakas, mutta jos koettaisin selittää teille sen luonnetta, ette ymmärtäisi minua. Sentähden sanon sen ainoastaan teille, että kuollut ei toivo saavansa vahingoittaa teitä vihan tai vihollisuuden perusteella. Luultavasti on tyttö rakastanut teitä jo kauvan ennen tätä nykyistä elämäänne – luultavasti jo kolme tai neljä olotilaa takaperin. Ja tuntuu siltä, että hän, vaikka luonnollisesti onkin joko syntymässään muuttanut muotoa ja yhteiskunta-asemaansa, ei voisi lopettaa seuraamasta teitä. Sentähden ei vapautuminen hänen vallastaan tunnu kovin helpolta... Mutta tässä tahdon lainata teille voimallisen noitakalun. Se on puhtaasta kullasta tehty Buddan kuva, jota kutsutaan meriä vellovaksi Tathagataksi, koska hänen saarnansa laeista kaikuu kautta maailman kuin merenvellonta. Ja tällä pienellä kuvalla on se erityinen ominaisuus, että se voi suojella eläviä kuolleista. Teidän täytyy pitää tämä noitakalu sen kotelossa, lähinnä ruumista, vyön alla... Sitä paitsi toimeenpanen minä temppelissä erityisen toimituksen, joka saattaa levottoman hengen rauhaan. Ja tässä saatte pyhän rukouskirjan, jota kutsutaan Ubo-Darani-Kyoksi, joka t. s. aarteita pulppuavan lähteen. Teidän tulee lukea se kannesta kanteen joka yö talossanne. Sitä paitsi annan teille tämän paketin, joka sisältää uskonnollisia muistolauseita. Teidän tulee kiinnittää yksi semmoinen joka aukeamaan talossanne, olkoon se sitten miten pieni tahansa. Jos niin teette, estää pyhäin sanoin voima kuolleista tunkeutumasta taloonne. Mutta tapahtukoon mitä tahansa, muistakaa kuitenkin lukea läpi rukoukset!

Shinzaburo kiitti kaikkein nöyrimmästi ylipappia ja otettuaan kanssaan noitakalun, rukouskirjan ja paketin, joka sisälsi pyhiä lauselmia, kiiruhti hän tiehensä, ennättääkseen ennen auringon laskua kotiinsa.

Kiitoksen ansaitsee Yusbi neuvoistaan ja avustaan, sillä Shinzaburon onnistui ennen hämärää kiinnittää pyhät lauselmat kaikkiin aukeamiin asunnossaan. Sen jälkeen palasi ennustaja kotiinsa, jättäen nuorukaisen yksikseen.

Tuli yö, lämmin ja kirkas Shinzaburo sulki ovet, sitoi kallisarvoisen noitakalun vyöhönsä, meni moskiittonuotan alle ja lyhdyn valossa alkoi hän lukea Ubo-Darani-Kyota. Kauvan veisasi hän sanoja, ymmärtämättä paljon mitään niiden sisällöstä; senjälkeen koetti hän nukkua. Mutta hänen mielensä oli vielä liiaksi rasittunut päivän kummallisten tapahtumaan jälkeen. Puoliyö oli ohi, mutta vieläkään ei hän saanut unta. Vihdoin kuuli hän Dentsu-Inin suuren temppelikellon lyövän kahdeksan lyöntiä.[3]

Kello vaikeni. Äkkiä kuuli Shinzaburo puusandaalien synnyttämän äänen, joka läheni tavalliselta taholta, mutta tällä kertaa pitkäveteisemmin: Karan-koron, Karan-koron! Kylmä hiki pursui hänen otsalleen. Nopeasti avasi hän vapisevin käsin kirjan ja alkoi uudestaan lukea ääneen. Askeleet lähenivät lähenemistään, olivat jo pensasaidan luona, pysähtyivät! Ja silloin, kummallista kyllä, oli Shinzaburon mahdoton jäädä moskiittoverkon alle: joku salainen voima, joka oli hänen pelkoaan voimallisempi, pakoitti hänet katsomaan ulos. Sen sijaan, että olisi jatkanut lukemistaan, läheni hän mielipuolen tavoin luukkuja ja eräästä halkeamasta katsahti ulos yöhön. Talon edustalla huomasi hän O-Tsuyun ja O-Yorén pioonilyhtyineen. Molemmat tuijottivat Buddalauselmiin, jotka olivat kiinnitetyt sisäänkäytävän yläpuolelle. Et koskaan ollut O-Tsuyu-missä eri olomuodoissa hän olikin elänyt – näyttänyt kauniimmalta. Shinzaburo tunsi, miten hänen sydämensä vastustamattomasti veti häntä O-Tsuyuun. Mutta kuolemanpelko ja jonkun tuntemattoman aikaan saama pelko pidätti häntä. Hänen sisimmässään tapahtui semmoinen taistelu hänen rakkautensa ja pelkonsa välillä, että hänen ruumiissaan tuntui semmoinen tuska kuin Sho-netsu-helvetin[4] asujamilla on.

Nyt kuuli hän palvelijattaren sanovan:

– Rouva hallitsijattareni, ei ole mitään mahdollisuutta tunkeutua taloon. Hagiwara Saman sydämen on täytynyt muuttua, sillä lupaus, jonka hän teki meille edellisinä öinä, on rikottu, ja ovet on suljettu, pitääkseen meitä ulkona... Emme voi päästä sisään tänä... Olisi teistä viisaampaa, ett’ette enää ajattele häntä, sillä hänen rakkautensa teihin on varmasti kylmennyt. Se on selvää, ettei hän halua nähdä teitä. Siksi olisi parempi, ett’ette enää pitäisi väliä miehestä, jonka sydän on kylmä ja tunteeton.

Mutta tyttö vastasi itkien:

– Ah, että tämmöistä voi tapahtua niiden uskollisuusvalojen jälkeen, jotka vannoimme toisillemme!... Usein on minulle sanottu, että miehen sydän muuttuu nopeammin kuin pilvet syksyllä. Kuitenkaan ei Hagiwara Saman sydän voi olla niin julma, että hän tällä lailla tahtoo jättää minut ulos!... Rakas O-Yoné, etkö voi keksiä mitään keinoa, jolla voisit viedä minut hänen luokseen... Ellet tee sitä, en tahdo koskaan, koskaan palata kotiini.

Niin jatkoi hän pyytämistään, varjostaen kasvojaan pitkillä hihoillaan, ja hän oli sangan kaunis ja sangan liikutettu; mutta kuolemanpelko pidätti hänen rakastajaansa.

Vihdoin vastasi O-Yoné:

– Rakas hallitsijattareni, en voi ymmärtää sitä, että välitätte semmoisesta miehestä, joka on niin julma?... Hyvä, katsokaamme löytyykö mitään sisäänkäytävää talon takapuolella; seuratkaa minua! Ja tarttuen O-Tsuyuä käteen, talutti hän hänet talon takapuolelle, ja siellä katosivat molemmat äkkiä, kuten lampun valo sammuu, kun liekki puhalletaan sammuksiin.

Joka yö tulivat varjot kummitustunnilla, ja joka yö kuuli Shinzaburo O-Tsuyun itkevän. Mutta kuitenkin luuli hän jo olevansa pelastettu, eikä aavistanut, että hänen kohtalonsa jo oli ratkaistu hänen palvelijansa uskottomuuden tähden.

Tomozo oli luvannut Yusaille, ettei hän koskaan puhu kellekään – ei edes omalle vaimolleen, O-Minélle – siitä kummallisesta tapauksesta, joka oli tapahtunut. Mutta kummitukset eivät antaneet Tomozon kauvan olla rauhassa. Joka yö kävi O-Yoné hänen asunnossaan, herätti hänet uinailustaan ja pyysi häntä ottamaan pois muistolause eräästä pienestä ikkunasta talon takapuolella. Ja Tomozo, suunniltaan kauhusta, lupasi joka kerta ottaa sen pois ennen auringon ensi laskua. Mutta päivän tultua ei hän koskaan voinut pitää lupaustaan, peljäten Shinzaburolle käyvän onnettomasti. Vihdoin eräänä myrskyisenä yönä pelätti O-Yoné hänet unestaan vihanhuudahtuksella ja kumartuen hänen puoleensa sanoi hän hänelle: Varo itseäsi, miten leikit kanssamme! Ellet ennen ensi yötä ole poistanut lauseketta, saanet kokea minun vihaani. Ja hänen kasvonsa olivat niin pelottavat, kun hän puhui, että Tomozo oli melkein kuolla kauhusta.

O-Minéllä, Tomozon vaimolla ei koskaan ennen ollut aavistusta henkien vierailuista, mutta hänen miehelleen olivat ne olleet kuin pahat unet. Mutta tänä yönä tapahtui, että hän äkkiä heräsi ja kuuli jonkun vaimon puhuvan Tomolle. Melkoin samassa silmänräpäyksessä taukosi keskustelu, ja kun O-Miné katsahti ympärilleen, huomasi hän ainoastaan isäntänsä yölampun hohteessa, vapisevana ja kauhusta kalpeana. Vieras oli lähtenyt; ovet olivat suljetut; tuntui mahdottomalta, että kukaan olisi voinut tunkeutua sisään. Uutta silloin heräsi hänen mustasukkaisuutensa ja hän alkoi mellastaa ja tehdä Tomozolle niin runsaasti kysymyksiä, että tämä huomasi olevansa pakoitettu ilmaisemaan salaisuus ja selittämään se ahdinko, johon hän oli joutunut.

Kun O-Miné kuuli tuon salaisen ja kummallisen kertomuksen, lauhtui hänen vihansa, mutta juonikas nainen kun oli, huomasi hän silmänräpäyksessä keinon miehensä pelastukseksi, uhraamalla herransa. Hän tahtoi Tomozon solmimaan kauppa kuolleitten kanssa.

Seuraavana yönä saapuivat nämä taasen kummitustunnilla. O-Miné piilottautui, kun hän kuuli heidän puusandaaliensa synnyttämän äänen: Karan-koron, Karan-koron! Mutta Tomozo meni ulos tapaamaan heitä pimeässä ja oli hänellä toki sen verran rohkeutta sanoa heille, mitä hänen vaimonsa oli käskenyt hänen sanoa.

– Totta on, että palvelen teitä huonosti, mutta en ole halunnut tehdä teitä vastaan. Syy, miksi lausetta ei ole otettu pois on se, että minä ja puolisoni emme voi elää ilman Hagiwara Saman apua ja siksi emme voi saattaa häntä vaaralle alttiiksi, tuottamatta samalla itsellemme myös onnettomuutta. Mutta jos saamme sadan ryon suuruisen rahasumman, voimme täyttää pyyntönne, sillä silloin emme enään tarvitse kauvemmin toisen apua. Siksi, jos tahdotte antaa meille sata ryota, voin ottaa lausekkeen pois, pelkäämättä, että samalla sen kautta menetän toimeentuloni.

Kun hän lausunut nämä sanat, katsahtivat O-Yoné ja O-Tsuyu toisiinsa silmänräpäyksen vallitsevassa hiljaisuudessa. Senjälkeen sanoi O-Yoné:

– Hallitsijattareni, sanoinhan teille, ettei ollut oikein vaivata tätä miestä, koska meillä ei ole mitään todellista syytä vahingoittaa häntä. Mutta varmasti on hyödytöntä, että kiusaudumme Hagiwara Saman tähden, sillä hänen mielensä on muuttunut. Vielä kerran, rakas, nuori hallitsijattareni, pyydän teitä ei ajattelemaan häntä.

Mutta O-Tsuyu vastasi itkien:

– Yoné rakkaani, olkoot seuraukset mitkä tahansa, en voi olla ajattelematta häntä! Sinä tiedät vaivasi hankkia nuo sata ryota, jotka tarvitaan... Ainoastaan kerran vielä, Yoné rakkaani, rukoilen sinua, anna minun ainoastaan kerran vielä nähdä Hagiwara Sama kasvoista kasvoihin. Ja kätkien kasvonsa hihan taa, jatkoi hän pyytämistään.

– Ah, miksi minulta sitä anotte? vastasi O-Yoné. Tiedättehän, ettei minulla ole mitään rahoja. Mutta koska olette taipumaton tämän oikkunne suhteen, huolimatta siitä mitä sanon, täytynee kai minun keksiä jokin keino, jolla saa rahaa ja voi tuoda ne huomeniltana tänne... Sitä paitsi sanoi hän, kääntyen uskottoman Tomozon puoleen: Tomozo, minun täytyy kertoa teille, että Hagiwara Samalla on nykyään mukanaan noitakalu, ja että, niinkauvan kun hänellä se on, emme voi lähestyä häntä. Siksi tulee teidän tavalla tai toisella varastaa häneltä noitakalu ynnä poistaa lauselmat.

Tomozo vastasi heikolla äänellä:

– Myös sen teen, jos lupaatte tuoda minulle se sata ryota.

– Hyvä hallitsijattareni, sanoi O-Yoné. Tahdottekan odottaa huomisyöhön, eli miten?

– Oh, O-Yoné rakkaani, huoahti toinen, pitääkö meidän taasen palata tänä yönä näkemättä Hagiwara Samaa? Ah, se on julmaa!

Ja hallitsijattaren itkevän varjon johti pois palvelijattaren varjo.

Päivä meni, yö tuli, ja sen mukana kuolleet uudelleen. Mutta tällä kertaa ei kuulunut mitään valituksia Hagiwaran talon edustalta, sillä uskoton palvelija oli kummitustunnilla saanut pyydetyn rahasumman ja oli hän poistanut Buddalauselmat. Sitä paitsi oli hänellä ollut tilaisuus, kun herransa oli kylpemässä, varastaa noitakalu kotelosta ja asettaa sijaan vaskinen kuva. Hän oh haudannut Buddan kuvan erääseen kaukana sijaitsevaan peltoon. Sentähden ei tulijoilla ollut ollenkaan vaikeata tunkeutua taloon. Varjostaen kasvonsa pitkillä hihoillaan kohosivat he ilmaan ja katosivat kuin sumu siitä pienestä ikkunasta, jonka yläpuolelta pyhä lauselma oli poistettu. Mutta mitä, sitten oli tapahtunut talossa, sitä ei tiennyt Tomozo.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, hän uskalsi taasen lähestyä herransa asuntoa ja naputtaa ovelle. Ensi kerran vuosikausiin ei hän saanut vastausta. Hiljaisuus teki hänet pelokkaaksi. Kerta toisensa jälkeen huusi hän, mutta kukaan ei vastannut hänelle. Vihdoin onnistui hänen O-Minén avulla päästä taloon ja yksin tunkeutua makuuhuoneeseen, jolloin hän uudestaan naputti, mutta turhaan. Hän avasi luukut laskeakseen valoa sisään, mutta vaan vallitsi talossa hiljaisuus. Vihdoin uskalsi hän kohottaa moskiittoverhon kulmaa. Tuskin oli hän ennättänyt silmähtääkään sinne, ennenkuin hän pakeni talosta, kiljuen kauhusta.

Shinzaburo oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli ollut kauhistuttava. Hänen kasvonsa olivat semmoisen miehen kasvot, joka oli lopettanut hengityksensä mitä surullisimman ja kauheimman kuolonkamppailun jälkeen. Hänen vieressään vuoteella makasi naisen luuranko. Ja luurangon käsivarret ja sormet olivat iskeytyneet hänen kaulansa ympäri.

Hakuodo Yusai, ennustaja, saapui uskottoman Tomozon rukouksista katsomaan ruumista. Vanhus sekä peljästyi että kummasteli sitä, mitä hän näki, mutta ei antanut kuitenkaan minkään poistaa hänen huomiotaan. Hän huomasi heti, ett! Buddalauselma oli poistettu talon takasivulla olevasta pienestä ikkunasta. Ja lähemmin tarkasteltuaan Shinzaburon ruumiista huomasi hän, että kultainen noitakalu oli otettu kotelosta ja korvattu vaskisella kuvalla. Hän epäili Tomozoa varkaaksi, mutta koko tapaus oli niin tavaton, että hän huomasi viisaimmaksi ensin neuvotella pappi Ryosekin kanssa, ennenkuin ryhtyi niihin toimiin. Heti, kun oli lopettanut huolellisen tutkimisensa mitä yöllä oli tapahtunut, läksi hän Shin-Banzui-Inin temppelin niin kiireisesti kuin hänen vanhat jalkansa vaan voivat kestää. Odottamatta mitään selityksiä käynnin tarkoituksesta, pyysi Ryoseki hänet heti sisään erääseen sisempään huoneeseen.

– Tiedätte, että aina olette tervetullut, sanoi Ryoseki. Tehkää hyvin ja painakaa puuta... Hyvä, minun on kovin ikävä kertoa teille, että Hagiwara Sama on kuollut.

Kummastuneena lausui Yusai:

– Se on totta, hän on kuollut, mutta ken on voinut sitä teille kertoa?

Pappi vastasi:

– Hagiwara Sama oli tuomittu onnettoman kohtalon seurauksille, ja hänen palvelijansa oli huono mies. Mikä tapahtui Hagiwara Samalle, oli mahdoton väistää: hänen kohtalonsa oli määrätty kauvan ennen hänen viime syntymäänsä. Olisi parasta teille, ett’ette vaivaisi aivojanne tällä tapauksella.

Yusai sanoi:

– Olen kuullut, eitä papilla, jonka elämä on puhdas, on taito nähdä satakin vuotta ajassa, eteenpäin, mutta totta puhuakseni on se ensi kerta elämässäni, kun olen semmoista todellisuudessa nähnyt... Mutta on toinen asia, joka minua suuresti surettaa...

– Tarkoitatte, keskeytti hänet Ryoseki, pyhän noitakalun varkautta. Älkää huoliko siitä. Kuva on haudattu erääseen peltoon; se löydetään ja annetaan minulle takaisin ensi vuoden yhdeksännessätoista kuussa. Siitä seikasta pyydän teitä ei huolehtimaan ollenkaan.

Yhä enemmän ja enemmän hämmästyneenä sanoi vanha ennustaja:

– Olen tutkinut In-Yota[5] ja ennustustaitoa ja elän ennustamalla tulevia, mutta miten te olette saanut tietää kaikki nämä seikat, menee yli ymmärrykseni.

Ryoseki vastasi totisesti:

– Elkää piitatko sitä, miten olen saanut tietää tämän.. Tahdon nyt puhua teille Hagiwaran hautaamisesta. Hänen perheellään on luonnollisesti oma hautapaikkansa, mutta olisi tukalaa haudata hänet sinne. Hän on haudattava O-Tsuyun viereen, sillä hänen kohtalonsa oli sisäisesti kiedottu tämän kohtaloon. Ja oikeus vaatii, että omalla kustannuksellanne pystytätte hänelle hautapatsaan, koska hän on osoittanut teille suurta ystävällisyyttä.

Niin tapahtui että Shinzaburo haudattiin O-Tsuyun viereen Shin-Banzui-Inin temppelin kirkkotarhaan Yasakans-Sasakissa.

Tähän loppuu kertomus hengistä vanhassa romaanissa pioonilyhdystä.


Ystäväni kysyi minulta, oliko kertomus huvittanut minua, ja vastasin pyytämällä häntä Shin-Banzui-Inin temppelin kirkkotarhaan, saadakseni niin täydellisen käsityksen kuin mahdollista paikallisvärityksestä tekijän kertomuksessa.

– Menkäämme heti sinne, vastasi hän, mutta mitä tuumitte henkilöistä?

– Länsimaalaisen katsantokannan mukaan on Shinzaburo kohtuullinen luonne. Olen häntä ajatuksissani verrannut rakastajiin vanhoissa ballaadeissamme. He olivat tavattoman iloisia saadessaan seurata rakastettuaan kuolemaan ja kuitenkin uskoivat kristittyinä, että heillä oli ainoastaan yksi elämä tässä maailmassa uhrattavanaan. Mutta Shinzaburo oli buddalainen, jolla oli miljoonia olotiloja edessään ja kuitenkin oli hän niin itsekäs, että hän ei edes tahtonut uhrata yhtä kohtuullista olotilaa kuolleen tytön tähden, joka ei voinut saada lepoa haudassaan, ja hän oli vielä enemmän raukkamainen kuin itsekäs. Arvoltaan ja kasvatukseltaan aatelismiehenä pyysi hän pappia suojelemaan häntä hengiltä. Kaikessa tapauksessa näyttäytyi hän halpana olentona, ja O-Tsuyu teki melkein oikein tappaessaan hänet.

– Myös japanilaisen katsantokannan mukaan, vastasi ystäväni, on Shinzaburo melkein kohtuullinen olento. Mutta tekijälle oli tämä heikko luonne suuresta hyödystä kehittäessään erityisiä tapauksia, jotka olisivat olleet vaikeat muulla tavoin vaikuttavasti järjestää. Minun ajatukseni mukaan on kertomuksessa oleva ainoa myötätuntoinen henkilö O-Yoné vanhan ajan uskollisen palvelijan tyyppi, ymmärtäväinen, esittäjä, kekseliäs, ei ainoastaan kuolemaan asti uskollinen, vaan myös haudan tuolla puolla... No, lähtekäämme Shin-Banzui-Iniin.

Huomasimme temppelin synkän ulkoiseksi ja kirkkotarhan joutuneen rappiolle. Kentät, jotka ennen täyttivät haudat, olivat muutetut perunamaiksi. Vierestämme seisoi kaatumassa olevia hautakiviä kirjoituksilleen, jotka lika ja sammaleet olivat tehneet epäselviksi, tyhjiä peruskiviä ja päättömiä ja kädettömiä Buddapatsaita. Äskeinen sade oli möyhittänyt mustaa maan, muodostaen siellä ja täällä pieniä lätäkköjä, joissa hyppeli joukottain pieniä sammakoita. Kaikki, paitsi perunamaa, tuntuivat kauvan sitten hoidotta jätetyiltä. Erään katoksen alla aivan veräjän sisäpuolella huomasimme erään naisen, joka valmisti ruokaa, ja seuralaiseni otti itselleen vapauden kysyä häneltä, tiesikö hän mitään niistä haudoista, joita kerrotaan pioonilyhtyromaanissa.

– Ah, O-Tsuyun ja O-Tonén haudat! vastasi hän hymyillen. Löydätte ne ensimmäisen käytävän päästä temppelin takana, aivan Jizo-patsaan vieressä.

Semmoisesta olen monesti ilostunut monossa paikoin Japanissa!

Me kuljimme eteenpäin likalätäkköjen ja vihreiden perunamaiden lomitse, joiden perunain juuret varmasti saivat ravintonsa monesta O-Tsuyusta ja O-Yonésta, ja vihdoin saavuimme kahden sammalpeitteisen kiven luo, joiden kirjoitukset tuntuivat poistetuilta. Suurimman haudan vieressä seisoi Jigo-patsas poikki-isketyin nenin.

– Ei ole helppoa ymmärtää kirjaimia, sanoi ystäväni, mutta odotappas! Hän veti viittansa taskusta palan pehmoista, valkoista paperia, levitti sen kirjoitukselle ja alkoin hieroa paperia savikimpaleella. Kun hän näin teki, ilmestyivät kirjaimet valkoisina likaiselle pohjalle.

– Yhdestoista päivä... kolmas kuukausi, vanhempi veli... kuudes vuosi Horekista (A. D. 1756)... Tämä hauta näkyy olevan erään Nedzun kestikievarin, nimeltä Kichibei. Katsokaamme, mitä toisessa kivessä on.

Uudelle paperilapulle hieroi hän kirjaimet ja luki:

En-myo-In, Ho-yo-Iteiken-shi. Ho-Ni. Kuuluisa nunna, puhdassydäminen ja tahtoinen, kuuluisa hurskaudestaan, asuva kummallisissa saarnojen luostareissa... Erään buddalaisen nunnan hauta.

– Mitä koirankuria! lausuin minä. Tuo nainen teki ainoastaan pilaa meistä,

– Nyt olette epäsuora tätä naista kohtaan, lausui ystäväni. Te tulitte tänne tekemään ainoastaan huomioitanne ja hän pani paraansa tehdäkseen teidän mieliksenne. Ettehän vaan uskoneet kummitusjutun olevan totta, eli miten?

  1. Viitan väri ja muoto ja tapa, jolla hiukset kierretään, on Japanissa määrätty ijän mukaan.
  2. Se kieli, jota aateli ja ylempi sääty täytti, erosi suuresti varsinaisen kanaan käyttämästä kielestä, mutta vieraalla kielellä ei näitä eroavaisuuksia voi ilmaista.
  3. Kello kahdeksan vastaa länsimaalaisen ajanlaskun kello kahta yöllä. Se on, japanilainen kummitustunti.
  4. Sho-netsu on kuudes niistä kahdeksasta helvetistä, joista puhutaan japanilaisessa buddalaisuudessa. Päivä tässä helvetissä vastaa tuhansia (toiset sanovat miljoonia) vuosia ihmiselämää.
  5. Teos, joka sisältää kiinalaisen luonnonfilosofian perustotuudet ja jonka pitäisi olla länsimaisille lukijoille enemmän tunnettu nimellä Feng-Shui.


Lähde: Työmies 14.09.1904, 19.09.1904, 20.09.1904, 24.09.1904, 26.09.1904.