Jaakko Juteinille.

Kirjoittanut K. H. J. Ignatius


Pelto-maata pehmennyttä
Sekä auran terän alla,
Että astoimen ajolla,
Muokattua monistellen,
Peri-pohjin perattua
Vaotessa varsin totta
Kyllä kysyttänee vielä
Kaksi kättä kääntäjeltä,
Miehen kättä, miehen mieltä,
Eikä lainkaan lapsellista;
Muutoin aura ajaissansa,
Herja tämä heitteleepi
Monet polvet poikki kylvön,
Monet sikkelot sisähän,
Saarten kolkat konkkelille,
Luiskuu viintoon viskomalla,
Vellomalla veteläisen,
Ruman rusko-mullan kanssa
Ruoka-mullan mullin mallin,
Kaatomalla kahden puolen,
Kivet, ravat raunioista.
Mutta Sinä siivon suopa,
Sinä jäykkä-jäseninen,
Suomalainen syntymästä,
Meidän mielenkin halusta,
Ennen muinon elämäsi
Laittelit keväällä kerran
Kaikki kalut taitavasti,
Kävit sitten vaan kädellä
Yhdellä ja yksinäsi
Oman nerosi ojassa,
Varustukset jo varana,
Yhdellä yrityksellä
Tuosta noin vaan tunkemahan
Auraa ahkerikko-maahan,
Mehuttomaan meidän kielen –
Siksi sitä moni luuli –
Urhollinen, uuras miesi!
Vaikka totta toinen käsi
Kiini oli oikeuden
Lento-kirjan kiehkeroissa,
Vaikka varsin terä toinen,
Toinen terä, toinen varsi,
Toiset tavat työ-kaluille,
Eväs-kontit erilaiset
Molempain, mokomihin,
Miestä kyllä kysyvihin
Töihin totta tarvitaankin.
Niin nyt työtä tehtyäsi
Kahdenlaista, kahden miehen,
Harteet heti hellimähän
Sekä käsnätkin käsihin
Saattavata saitpa Sinä
Pellon pinnan piirretyksi,
Turve-käntit käännetyksi,
Kuohkiaksi kovan kuoren,
Sekä pellon pehmiäksi,
Viljan kauniin kasvavaksi
Aivan vähässä ajassa;
Ett’ ei keksiä kerinnyt
Niitä moni niittäjistä,
Moni myöskin myöhästyypi
Kaahiessa katsomaan ja
Kuulustamaan kuinka kummat
Toimeen saatti Suomalainen
Nurmen nurin kääntäissänsä
Oman korven kasvamilla,
Veitsen oman vuolemilla,
Oman pajan paahtamilla
Kestävillä kaluillansa.
Jaakko, jalo viran töissä,
Laulun latoja Juteini!
Selvä seppä Viipurissa,
Sinä kalun kaunihimman
Sekä terien tekiä
Harvinainen, Hattulasta!
Kauvan nähnyt nuhjumista,
Kauvan kuullut kukkumista,
Paljo palkeen pauhumista
Viipurista, viimein kerran
Kyllästyneenä kysyypi
Suomen suku jo Sinulta:
”Mitäs miitit, mies, niin kauvan?
Kyllä on jo odotettu
Saita saavan säästöstäsi
Rikkahasta riemuksemme,
Näpistäsi nähdäksemme
Oman pellon, perkaamasi,
Kaunihia kasvannoita.
Sillä vaikka kalut kaikki,
Vaiva, vahvuus käsi-varren
Sinun ovat osinkota,
Ystävämme, yhteisestä
Pelto-maasta maksettava
Ompi toki osa-lyhde.
Siihen päälle päätteheksi
Maksa poispa maksettava
Vero vielä viivytetty.
Miittimälla mitä voitat?
Pääset paremmin pahasta
Tulos’, Jaakko, jakamalla
Koko suomen suvullesi.
Jopa siltä joutusasti,
Kohta tulee korjatuksi
Anti köyhällä ajalla,
Niin kuin nisu lintuisilta
Kylvettynä kynnykselle
Taka-talvena kovana.
Älä suutu Suomen maahan
Suomen kansaan suloisehen.
Maa on mettä makiampi,
Kansa koko kiitollinen,
Vaikka vuosien perästä
Sydämensä sytyttyä
Vasta saapi sanomahan
Poika täällä pohjan maalla,
Mitä mielessä makaapi.
Onnellisna ollessasi
Isiä ja ihmisiä,
Oivallisen osan saanut
Sekä riemun rikkahimman
Luojan meille lohkoessa
Kullekin oman osansa,
Empä tiedä toivotella
Sitä suurempaa Sinulle;
Olkoon vaan nyt olevainen
Puuttumata pysyväinen! –
Mutta vielä viimmeheksi
Toivot tuotan maakuntamme
Sanoillansa sanoessa:
Jutuistapa nyt Juteini,
Vierahista vihkamoista
Kerran kätesi molemmat
Irti saanut itsellesi,
Koettele kyntöäsi
Kerran kahdella kädellä.
Tuota toinen kynä-veitsi, *)
Vanha veitsi vaivoistansa
Lasin ala laskettua;
Vuole sillä Suomen sulka,
Sulka suihkuva, teräinen,
Jolla taidat taivutella
Uudet vaot vainiolle,
Ajamalla aika-miehen
Ajolla juur ahkerasti.
Ja jos pääsi palavahan
Tuosta tullut poltteleepi
Taikka kulkku kuivettuisi,
Eli kieli kiprimöissä
Kita-lakeen kiinittyisi,
Maistelekas maljastasi
Ryypyn reunasta repäise,
Aika-miehen astiasta,
Tohvisesta toimen miehen,
Jonkun kerran, – joudukkeeksi
Valmis tuossa vaollasi
Kaupunkimme kiitollisen,
Viipurin kalja-kapassa
Vesi, meteen verrattava,
Meistä maistava medelle,
Hunajalle huulissamme.
Sitten vielä siitönäkin
Kärkemmästi kyntö käypi,
Juosten jalan, juotuasi,
Että vaahti varsastasi
Vieressäsi vierteleipi. –
Kyllä kynnät, kyntänetkin
Ilman muiden muistutusta,
Itse pellolle isäntä,
Eikä paha palkollinen,
Mutta, tiedät, tekeväistä
Kaikki kilpaan kiihottavat
Laiskan aina laskemalla
Joutilaana juoksemahan
Mihin mieli vetäneepi. –
Sanottua sanomalla,
Kerrattua kertomalla
Minäkin siis mielestäni
Toivottaen tuota vielä
Halun oman osottaissa:
Kynnä kelpo kyntäjämme,
Aja aina siihen asti
Että Sinun, elämäsi
Aurinkoinen alaville,
Laineisehen laskeissansa,
Aina vielä ajamasta
Löydettyä, löysänneepi! –

– g – [K. H. J. Ignatius]

*) Virasta vapaaksi päästyä panetti J–i vanhan kynä-veitsen , joka oli häntä palvellut piammasti kaiken sen ajan kuin hän itse piti Magistraatin Sihtierin virkaa Viipurissa , lasin ala seinälle, jossa myös lyhyt Runo ilmoittaa syyn tähän erinomaisten kunnian osotuksen.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista 4.7.1840.