Jaakko Ilkan kirous

Jaakko Ilkan kirous Kirjoittanut Santeri Mäkelä

Kirottu olkohon maa, miss’ ei köyhällä oikeutta oo,

vaan oikeus on niillä, joilla on kultaa kukkarot täydet,

hovit uljahat, uhkeat linnat.

Kirottu konnien maa, asemiesten,

verokiskurien, huvien hurttain,

joille oma oikeutensa on pilkka ja herja,

veri naisten ja lasten paras helkkyvä viini.

Maa kirottu, missä ei köyhälle kuulu

muuta kuin vankila, pyövelin piilu,

missä nyt nilkoissa kyntäjän kurjan

helyt herrojen herjojen helkkyy.

Te voittajat, teillä on riemun hekuman hetket,

te nyt voitosta ylpeinä mässäätte, juotte,

huulilta herrashuorien simasuukkoset saatte.

Me, jotka nyt kahleita kannamme, meill’ oli usko

ihanampi kuin aamu, rusopurppura puhdas.

Me uskoimme: korpi on sen, joka raataa,

vilja on sen, joka kylvää ja korjaa.

Ja vaikka nyt kahlehin kytketyt oomme

ja päällämme heiluvi pyövelin piilu,

niin lujemmin vaan ikioikeuteemme

me uskomme vankkaan.

Me iskimme niin kuni iskevi kyntäjä korven

vihamiestä, mi vieras on sille.

Väen voimalla iskimme veroherraamme herjaa.

Siksi ei kahle oo raskas, ei kuolema kolkko.

Hio kirvehes, pyöveli!

Tee, mikä sen tehtävä on!

Kun teilata mielit, niin teilaa.

Ei meille pappien palvelus kuulu, ei kellojen soitto.

Sorakuoppa on hautana meillä, ei siunattu maa.

Vaan kansa, mi kuurussa kulkee, ja sortajat myös

on kuuleva teilauslavoilta viimeisen viestin:

»Ei kuolematonta voi kuolleeksi tehdä,

ei kirottu hauta, ei pyövelin piilu, ei pölkky».

1924

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.