Jaakko Ilkan kirous
Jaakko Ilkan kirous Kirjoittanut Santeri Mäkelä |
- Kirottu olkohon maa, miss’ ei köyhällä oikeutta oo,
- vaan oikeus on niillä, joilla on kultaa kukkarot täydet,
- hovit uljahat, uhkeat linnat.
- Kirottu konnien maa, asemiesten,
- verokiskurien, huvien hurttain,
- joille oma oikeutensa on pilkka ja herja,
- veri naisten ja lasten paras helkkyvä viini.
- Maa kirottu, missä ei köyhälle kuulu
- muuta kuin vankila, pyövelin piilu,
- missä nyt nilkoissa kyntäjän kurjan
- helyt herrojen herjojen helkkyy.
- Te voittajat, teillä on riemun hekuman hetket,
- te nyt voitosta ylpeinä mässäätte, juotte,
- huulilta herrashuorien simasuukkoset saatte.
- Me, jotka nyt kahleita kannamme, meill’ oli usko
- ihanampi kuin aamu, rusopurppura puhdas.
- Me uskoimme: korpi on sen, joka raataa,
- vilja on sen, joka kylvää ja korjaa.
- Ja vaikka nyt kahlehin kytketyt oomme
- ja päällämme heiluvi pyövelin piilu,
- niin lujemmin vaan ikioikeuteemme
- me uskomme vankkaan.
- Me iskimme niin kuni iskevi kyntäjä korven
- vihamiestä, mi vieras on sille.
- Väen voimalla iskimme veroherraamme herjaa.
- Siksi ei kahle oo raskas, ei kuolema kolkko.
- Hio kirvehes, pyöveli!
- Tee, mikä sen tehtävä on!
- Kun teilata mielit, niin teilaa.
- Ei meille pappien palvelus kuulu, ei kellojen soitto.
- Sorakuoppa on hautana meillä, ei siunattu maa.
- Vaan kansa, mi kuurussa kulkee, ja sortajat myös
- on kuuleva teilauslavoilta viimeisen viestin:
- »Ei kuolematonta voi kuolleeksi tehdä,
- ei kirottu hauta, ei pyövelin piilu, ei pölkky».
1924
Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.