J. L. Runebergin muistoksi
| J. L. Runebergin muistoksi. *) Kirjoittanut N. R. af Ursin |
| Kun ”Työmies” ei ilmesty kuin lauantaisin, eikä siis Runebergin päivänä, keskiviikkona 5 p:nä, t. k. voinut mitään sanoa runoilija-kuninkaamme syntymäpäivänä, niin nyt julkaisemme tri N. af U–n kirjoituksen, jossa kirjoittaja esittää ytimen siitä, mitä Runeberg on Suomen kansalle sanonut. |
Illempänä tyyntyy vinha pohjoistuuli ja taivas selkenee. Aurinko menee maillensa, mutta” pohjoisnavan jättiläinen” nousee jäisellä vuoteeltaan, hiipii hiljaisin askelein peltojen yli ja hengähtää löyhähtäen kylmää kouraansa täyteläisille tähkäpäille. Päivä nousee taas majesteetillisesti taivaan rannalle – pohjan hyinen halla on tehnyt tehtävänsä. Mutta Saarijärven Paavo panee puoleksi pettua leipäänsä ja odottaa uutta satoa Herralta. Ilman menestyksettä tuo julma vihollinen, joka ”järki kaiken elon juuria”, käypi uudestaan tuhotöitänsä tekemässä. Paavo kylvää kolmannesti. Sato on vihdoin runsas – riittäähän sitä naapurilleen, jonka elon halla on pannut. ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.”
Liha omasta lihastamme, veri omasta verestämme! Kuka ei Saarijärven Paavossa tunne suomalaisen kovaa, sitkeätä taistelua näillä pohjan perillä, näillä raukoilla rajoilla, hänen kärsivällisyyttänsä, vaatimattomuuttansa, hänen luottamustansa Jumalaan ja auttavaisuuttansa lähimmäistänsä kohti?
Kas tuossa uusi näky! Alhaiseen mökkiin Suomen salomaalla ilmestyy kansan syvimmistä riveistä eräs nuorukainen, jonka
- ”pää se paistoi lakin haljenteissa,
- kengän lumist’ esiin pisti varvas,
- rinta paljas nutun repaleista.
- Ken ja mistä? – Kysy: ken ja mistä?
- rikkahalta, joll’ on isä, koti.”
Mutta kun Suomi taisteli viimeistä suuria taisteluansa, silloin kasvoi tuosta köyhästä kerjäläisestä, vähäisestä mökin pojasta isänmaansa turva ja sankari, joka ilolla uhrasi elämänsä tämän isänmaan edestä:
- ”Hän kaatui; mutta kuolemaa
- oi suloista, kun kuolla saa
- noin loistehessa maineen!”
Kuinka monet kansamme paremmista pojista ovat seuranneet Saarijärven Paavon ja Pilven Veikon kaunista esimerkkiä!
- ”Tään kansan taistelut ken voi
- ne kertoella, ken?
- Kun sota laaksoissamme soi,
- ja halla näläntuskan toi,
- ken mittasi sen hurmehen
- ja kärsimykset sen?”
Vaan mikä synkkä varjo tuolla myöhään kolkkona, myrskyisenä talviiltana pyrkii Joutsijärven rannalle? Se on yksi noita onnettomia, jonka nimi upposi ikuiseen häpeään ja joka nyt masentuneena, nöyrtyneenä hakee oman veljensä syleilyä. Oi sinua, isänmaasi kavaltaja! Ei veli enää tunne veljeä, sillä hän tietää ja tuntee, että isänmaa ja velvollisuus ovat enemmän kuin kaikki muu maailmassa: veljyys, ystävyys, rakkaus.
- ”Kaikk’ ota haudan synkeys
- ja tuskat elämän,
- tee niistä hälle nimitys:
- surua vähemmän
- se nimi tuopi kuitenkin
- kuin isänmaansa petturin.”
Mutta
- ”Kasvaako maine tanterella vaan,
- jot’ uljaan urhon veri kostuttaa,
- ja eikö aseetonkin toisinaan
- voi miehuutt’ osottaa?”
J. V. Snellman on lausunut, että usein tarvitaan enemmän uskallusta elämään kuin kuolemaan.
Uljaana, pelkäämättömänä seisoo Olavi Wibelius maahan hyökänneen sotapäällikön edessä hänen uhkauksistaan huolimatta.
- Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin’
- on laki Ruotsinmaan.
- Kätensä lujaan laskee kannellen
- ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää:
- ”Kenraali, niillä, joita uhkaatten,
- on suoja vahva tää.
- Meill’ aarre kallis, turva aseeton
- se on, kuink’ ikään onni vaihettuu:
- sen valtianne vahvistanut on
- se häneen turvaantuu.”
Ja, katso, laki, oikeus voitti, vääryys, väkivalta peräytyi!
Kuinka herttainen, mielittävä tuossa tuo vanha puutarhuri! Koko hänen elämänsä on hänen kukkansa ja hänen ainoa suloinen tyttärensä! Ei mitään ole hänelle niin kauheata, vastenmielistä nähdä kuin viattomien olentojen riutumista ja ennenaikaista kuolemaa jonkun kalvaavan madon vaikutuksesta, joille he tietämättänsä itse antavat ruumiissansa suojaa ja ravintoa. Kuin kaunis, hento, valkoinen lilja nautti hänen tyttärensä viatonta elämäniloa: – silloin tuli tuo kalvaava mato, eräs lahko jumalisia, hiljaisia, synkkiä olentoja, jotka katsoivat suurimmaksi voitokseen kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä: tuo kaunis lilja joutui tähän maaperään, riutui riutumistansa, kunnes vihdoin laski päänsä ikuiseen lepoon: elämän ilon puute oli hänet tappanut. Mikä vastakohta suuren saksalaisen runoilijan Rüchertin kuolevalle kukalle, joka viimeisellä hetkelläänkin kiittää kaikesta päivänpaisteesta ja maailman kauneudesta, jota oli saanut nauttia! Sama aate liikkui Runeberginkin mielessä.
Ja kuitenkin toiselta puolen kuinka kauniisti kuvataan ihmisen luottamusta Jumalaan, paitse Saarijärven Paavossa, myös vanhassa Pistolissa:
- ”Metsän verhovi hän vihannaks’,
- Hän eksyvän linnun
- Suo jyvän löytää;
- Hän mua vast’edeskin yhä auttaa.”
Kuinka juhlallinen ja harras vanhan harmajapään Onnen jumalanpalvelus Luojan suuressa kirkossa yksinäisellä saarella, jossa tuhannet linnut lauloivat hänelle varhaisella aamuhetkellä ylistysvirsiänsä! Kuinka miehuullisen ylevä Döbelnin kiitos:
- Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi,
- Yks’ viel’ on toimi. Vapaaks’ sanotaan
- mun uskoni; se mulle kunniaksi,
- vapaana synnyinkin ma maailmaan.
- Työt’ orjan olkoon Herraans’ imarrella,
- min’ en voi kerjätä, en kumarrella,
- en palkan toivoss’ enkä suosion.
- Iloisna tahdon etehesi tulla,
- vapaalla miellä, päällä nostetulla
- se miehen suoraa rukousta on.
- Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä mun,
- joka vaivoistani vapisin;
- ruumiini raihnas ponnistust’ ei siedä,
- mit’ oisin yksin saanut toimehen?
Ja vihdoin kuinka liikuttava todellisen ihmisarvon ja todellisten ihmistunteitten vilpitön tunnustaminen – ilmestyköön ne missä kansassa eli kansanluokasta tahansa: – rehellisessä, kunnioitetussa Aaron kerjäläisenä, vanhassa Pistolissa, hirveännäköisessä kalmukissa, Sven Tuuvassa, Kulneffissa, Kuolevassa soturissa y. m. m.
Sanotaan, että kun muinaisuuden kreikkalainen Olympiassa katseli Phidiaan veistämää juhlallisen korkeaa, plastillisen puhdasta Zeus-jumalan kuvaa, tuottivat hänelle sen erinomaisen kauniit, ylevät kasvojen juonteet mielen lievennystä ja ylennystä. Saman vaikutuksen tekee nykyajan katsojaan maalaustaiteen mestariteos Rafaelin sikstiiniläinen madonna. Ja kun suomalainen suuren runoilijansa lauluissa näkee kansansa paraimmat ominaisuudet: sen kärsivällisyyden ja vaatimattomuuden, sen isänmaanrakkauden ja itsensä uhraavaisuuden, uskonnollisen säädyllisyyden ja hartauden ylevässä loistossa, silloin tuo kansansa jalo opettaja ylentää, kohottaa hänen mielensä, lohduttaa häntä synkeimpinäkin aikoina ja toivorikkaasti voi hän lausua:
- ”viel’ lempemme saa hehkullaan
- sun toivos, riemus nousemaan.”
*) Tämä kirjoitus jätettiin Aura-lehteen julaistavaksi, mutta kun toimitus ei tahtonut painattaa sitä kokonaisuudessaan, vaan ennen käyttää sitä perustuksena omalle kyhäyksellensä Runebergistä, pyydettiin se takaisin. Mainitsen siksi, ettei kukaan kummeksi, jos tällä on yhtäläisyyttä Auran kirjoituksen kanssa. N. af U.
Lähde: Työmies 8.2.1896.