Jäykät mielet

Jäykät mielet. Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

I.

Vanha Erkko, Salmen tilalta, sanottiin tavallisesti ”Salmen Ukoksi”, syystä että hän oli vanhin isäntä pitäjässä. Hänen maatilansa, jonka hän jo kehdossa ollessaan oli isältään perinyt, oli jo nähnyt hänet isäntänään kahdeksankymmentäneljä talvea ja kahdeksankymmenenviidennen kesän helteinen elokuun aurinko laskeutui juuri hänen keltaisten, aaltoilevain peltojensa taakse. Ihanata oli katsella talon portailta ketoa tuolla edessä. Isoja kuhilaita kohosi pitkin aitaa, ja keskellä peltoa nähtiin mies-joukon valkoisissa paitahihoissaan, korkeissa saappaissaan ja kapeissa housuissaan leikkaavan ruista tarmojensa takaa, jotavastoin vaimot punaisissa ja kirjavissa puvuissaan sitoivat lyhteitä.

Vanhus seisoi piippu suussa katsoen sinnepäin. Siellä työskenteli otsansa hiessä viisi poikaa, joista neljällä oli vaimo ja lapset, ja heitä auttoi työssä kolme talon renkiä ja piikaa. Työ sujui sukkelaan, mutta rypyt Salmen Ukon otsassa eivät tasaantuneet. Hänen ruskeiden ryppyisten kasvojensa jyrkät piirteet eivät muuttuneet lempeimmiksi, vaikka aurinko niitä lämmitteli punaisilla säteillään ja hänen ohuet huulensa nyrpistyivät vielä lujemmalle kun hän huomasi illan lähenevän ja kolmannen osan peltoa vielä olevan koskematonna.

– Muija, – huusi hän, kääntyen tupaan – muija sinun ei tarvitse antaa heille aamumaitoa illalliseksi, vähempikin piisaa mokomille kelvottomille. Laiskat he ovat olleet ja jäykät käsistään! Jumala ties kuinka sinä teostasi olet kasvattanut, kun et niistä kalua ole saanut, vaikka minä kyllä olen auttanut ja opettanut heille senkin vähän, minkä osaavat! Kuuletko, tuo esille piimää ja tuopit, sekoita vettä tarpeeksi – – – – Niin on palkka kuin on työ!

Eukko askaroitsi tuvassa. Hän kuuli avonaisesta ovesta kaikki mutta hän toimiskeli äänetönnä yhä edelleen padoilla ja vadeilla.

– Akka, – huusi Ukko vielä kerran; – onko nyt lauantai ilta, vai kuinka?

– Niin on, – vastasi vanha Annika matalalla bassoäänellään.

– Ja tänäpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta, eikö niin?

– Kahdeksankymmentäviisi, niin, – kuului sisältä.

– Kylläkai he odottavat kestiäkin tänäpäivänä, ajattelen minä? – kysyi Ukko taaskin.

– Kylläkai, – vahvisti muori.

– Ha, ha ha, – nauroi ukko, – kyllä heidän naamansa sitte venyy. Kyllä puuro menee alas ilmankin ja silakka myös. Kalja on niin tuoretta, että maitohalu tulee kaksinkertaiseksi. Senkin laiskamadot! Nälkää pitäisi heidän nähdä, pettuleipää ja lähdevettä. Sinä olet vielä soittamatta puoltuntia, muori!

Mutta muori ei virkkanut sanaakaan. Hän kaasi napollisen vettä kattilaan, jossa musta jauhopuuro kiehui, sekoitti vahvasti pohjaa, asetti kauhan syrjälle ja kiirehti pöydälle, joka oli yhtä pitkä kuin tuvan perimmäinen seinä. Se oli iso, korkea ja tanakka pöytä, joka loisti puhtaudellaan ja siisteydellään. Nyt oli siihen katettu neljälletoista hengelle ja kullekin oli pantu maitokiulu, savimalja puuroa varten, puulusikka, pieni kulhonen kukkurallan suolaveteen pantuja silakoita, ja iso, musta reikäleipä. Veitsiä ja kahvelia ei tarvittu, ne olivat vaan tarpeettomia korutavaroita niille, jotka taisivat käsin ja hampain tarttua ruokaan.

Eukko otti, kuten oli käsketty, maitoastiat ja kantoi ne kaksittain aittaan, josta hän palasi isoilla puusangoilla, joidenka sisällyksenä oli käymätöntä humalilta ja maltailta haisevaa kaljaa, joka huolimatta ruskeasta väristään vielä oli vetistä ja imelää. Sitte kiirehti hän niin pian kuin ennätti takaisin puurokattilaan, nosti sen kolmijalalla, vaikka ison kekäleen liekki leimahteli vasten kasvoja, vavisten pontevasti padan höyryävää sisällystä ajaen sitä vateihin, sekoittamalla vahvasti suolaa, jokaisen annokseen.

Nyt oli kaikki valmis. Ilta-aurinko lähetti punaisen hohteen tumman hämähäkinverkon peittämän ikkunan läpi lännessä ja antoi tuvassa olevalle savulle punaisen-ruskean vasken värin. Musta hirsikatto esiintyi tässä valossa niin selvästi: leipävartaiden läpi taidettiin selvästi nähdä, kuinka ruskeat torakat vaelsivat edestakaisin, tahi seisoivat joukoissa, kunnes nuorempi sukupolvi näitä Suomessa niin runsaassa määrässä olevia kotielämää riensivät edestakaisin katon rakosissa tahi läksivät kävely-retkille lattialle, josta kiipesivät pöydälle, rahille ja kaikkialle.

Muori pyyhkäisi paksulla, raitaisella puuvillaisella esiliinalla noen kasvoistaan. Hän korjasi harmaan tukkansa kukikkaan mustan silkkisen päähineensä taakse, laitteli kaulaliinansa ja meni ulos.

– Saanko nyt soittaa? – kysyi hän nöyrästi aviomieheltään, joka, pistäen tupakkaa piippuunsa yhä vaan seisoi portailla mutisten tyytymättömyyttään viileälle ja tuoksuvalle iltatuulelle, joka puhalsi läheisestä nuoresta metsästä.

– Soita! – vastasi Ukko ja käänsi selkänsä osoittaen siten ylenkatsettansa naisväkeä kohtaan, jota hänen vaimonsa edusti.

Annikka muori kiirehti navettaan. Sen vieressä riippui ruokakello korkeassa, punaiseksi maalatussa tapulissa. Kellon malmikirkas ääni kuului yli seudun. Sen soinnista päätettiin työ pellolla, miehet pyyhkivät hien kasvoiltaan paitahioillaan, vaimot korjasivat huivejaan ja kaikki kulkivat kujaa myöten taloon.

Hetken kuluttua olivat he tuvassa. Hiljaisina ja kunnioituksella lähestyivät he vanhusta, kumartaen vähän arasti, jonka jälkeen he asettuivat paikalleen pitkille raheille, joita oli siirretty pöydän kummallekin puolelle. Ukolle itselle oli sija pöydän kapeassa päässä jota vastoin ”äiti” istui alinna rahilla. Lähinnä isäntää oli tyhjä paikka, jotavastoin naineet veljekset istaantuivat kukin vaimonsa viereen, viides, vaaleatukkainen kaksikymmentävuotias poika istui hymyillen salavihkaa ja silmäillen tyytyväisenä punaposkista palvelustyttöä, jota varjo tuvan nurkassa suojeli Ukon katseilta ja kun hän pääsi lähelle kutitti hän hänen leukaansa oljen korrella, johon leikkiin paksu tyttö otti osaa viskaamalla kuoliaaksi muserrettuja torakoita vasten ihailijansa kasvoja.

– Näkyikö tulta pajassa? – kysyi Ukko kääntyen vanhemman läsnäolevan poikansa puoleen, joka oli neljäkymmentävuotias tummaihoinen mies.

– Ei näkynyt, – kuului vastaus monesta suusta.

– Eikö kukaan ole nähnyt Ellaa? – kysyi Ukko uudelleen.

Pudisteltiin päätä.

– Onko hän päivällisestä saakka ollut poissa? – kuului vieläkin Ukon ääni.

– Ella-setä meni heti päivällisen jälkeen luhtiin, – selitti pieni tyttö, joka uunin edessä nuoleskeli puuroa kauhasta, – ja siellä hän puki päällensä ja pesi noen pois. Sitte otti hän puutarhasta ison tulpaanin ja tämä kädessä hän meni Tuonilan aituukseen, mutta sitä en tiedä, minne hän katosi, sillä minun täytyi mennä perkamaan perunamaata, enkä ennättänyt edemmäksi seurata häntä.

Tämän selityksen jälkeen antoi Ukko osoitteen, että ruvettaisiin ruualle. Ei kukaan muistuttanut kotiruokaa odotettavan syntymäpäivän kunniaksi. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Jokainen ymmärsi hyvin Ukon synkeät piirteet, ja huonosti salatun tyytymättömyyden. Iskettiin hampain kiini kovaan, likilaskuiseen leipään, jota ei muut olisi saaneet särkymään kuin suomalaiset talonpoikaishampaat, sitte tartuttiin sormin silakkaan, jonka suolaisuus on tarpeettomasti janoa kiihoittava; mutta kuitenkin välttämätön aineosa kaikissa aterioissa näillä seuduin maata.

Kun maljain sisältö oli tyhjennetty ja kaikki syötävä kadonnut, noustiin pöydältä hiljaisen rukouksen päätettyä. Taaskin kääntyivät miehet Ukon luo, nyyhkäyttivät verkalleen, jonka jälkeen he katosivat. Samaten vaimotkin. Lapset, jotka olivat syöneet siellä täällä nurkissa, istuuntuivat lattialle ja rupesivat leikkimään toistensa kanssa. Äiti otti astiat ja alkoi niitä pesemään. Ollin vaimo istahti kangaspuille ja rupesi yhä enenevässä hämärässä järjestelemään käämejä. Ukko istui vielä pöydän ääressä, hän pureskeli tupakkakääröjä ja oli synkkä kuin ukkosenpilvi sekä ärtyinen ja vaiti.

Nyt oli pimeä tuvassa. Äiti sytytti päretikun ja pisti sen uunin rakoon. Se leimahteli hiukan, sammuen taas puoleksi, sitte sitä korjattiin, jonka jälkeen se heitti ympärilleen epävarmaa, värisevää punaista valoa, jättäen tuon ison, mustan huoneen melkein pimeäksi. Kuultiin kuinka kärpäset iskivät ikkunalevyihin ja torakat ryömivät seinärakosissa. Ulkoa kuului Ollin kirveen iskuja, kun hän hakkasi puita, sekä kaivon vieressä tahottuen sirppien yksitoikkoista helinää. Loitompaa kuultiin lehmäkellojen kilisevää ääntä, lampaan kulusia ja ruisrääkän narskua. Mutta sisällä ei tuota yhtään ajateltu. Ukko oli nähtävästi vihoissaan ja levottomuudella sekä pelolla odotettiin hänen tuiman mielialansa purskausta.

Vihdoin aukeni ovi, ja kaivattu astui sisään, se oli Ella, talon vanhin poika. Hän oli jo täyttänyt viisikymmentä vuotta, mutta näytti siltä, kun olisi ainoastaan pari neljättäkymmentä painanut hänen hartioitaan. Hän oli rotevavartaloinen, hiukan lyhyempi isäänsä, mutta sitä hartevampi ja jäntevämpi. Hänen keltainen tukkansa oli jaettu keskeltä otsaa, riippuen niskassa tiheänä ja suorana. Iho oli vaalea ja silmät siniset, nenä suora ja kaunismuotoinen. Mutta leuan terävät piirteet osoittivat isän luonnolta ja niissä taisi huomata sekä itsevaltaisuutta, että lempeyttä, jotka aina hänen mielentilansa mukaan muuttuivat, tehden kasvot joko myötätuntoisiksi ja miellyttäviksi tahi vastenmielisiksi ja ankariksi.

Hän istuutui ruualle ja käski viittauksella äitiään tuomaan ruokaa. Pikainen, puoleksi nöyrä ja puoleksi uhkamielinen tervehdys isälle, osoitti että Ellan ja vanhuksen keskinäinen suhde oli toinen kuin muitten. Ukon otsa vetäytyi vielä syvempiin kurttuihin, ja hän otti piippunsa. Heitettyänsä pyhätakkinsa rahille, rupesi Ella syömään.

Kotvasen kuluttua lähti muori ulos, kutsuen kangaspuun luona askaroivaa nuorta naista kanssansa riipimään katajan havuja huomista varten, sekä panemaan vihdat kuntoon. Molemmat naiset poistuivat, pienokaiset seurasivat heitä hameen poimuissa, ja isä ja poika jäivät yksin tupaan.

Ukko sai vihdoin tulta piippuunsa, rykäsi ja alotti kansanpuhetta vanhemman poikansa kanssa seuraavalla tavalla:

– Vieläkö Salmen Ukko elää, tai joko hän on kuollut, häh?

– Hän elää, mutta hänen poikansa Ella, seppä, elää myöskin. Ukko hän on vanha hän, mutta Ella on nuori... Mitäs vielä?

– Onko Salmen Ukko niin vanha, että hänellä ei enään ole sanavaltaa huoneessaan, tai onko hän vielä isäntä talossaan? Vastaappas siihen.

– Ukko täyttää tänään kahdeksankymmentäviisi vuotta ja tarvitsee kuuden pojan sekä neljän miniän apua, muuten joutuisi sekä hän että talo rappiolle. Kun tupa uhkaa hajota, tarvitsee se tukea. Ja kiittäkää te, isä, Jumalaa, joka antoi teille vahvakätisiä poikia! Työtä on kosolta, se on totta.

– Työtä on ja monta suuta ruokittava. Minä se olen, joka ravitsen nälkäisiä talossani, ja jos he eivät tottele minua, saavat he mennä muualle hankkimaan leipää... Onko niin vai kuinka?

– Sinun poikasi työskentelevät kuin rengit, sinun miniäsi kuin piiat... Kenestä sinä valitat, isä?

– Siitä, joka juoksee pitkin kyliä, kun hänen pitäisi työskennellä! Siitä joka antaa tulen sammua pajassa, kun kuljeskelee vieraita peltoja, jossa hän näkee koristetun hameen. Siitä, joka menee kirkkoon synnin eikä Jumalan takia, ja joka Salmen Ellan tavalla aikoo elää isänsä ruuasta tekemättä mitään hyötyä, kosiessaan huonoja ja kelvottomia naisia, kesät läpi.

– Huonoja ja kelvottomia! Oletteko kuuro ja sokea, äijä? Onko Toimilan-Hedda kelvoton?

– Hän ei sovi sinulle.

– Mutta hänen täytyy sopia minulle, minulle eikä kenellekään muulle. Onko hän huono? Minä luulen, ett’ette ole täysijärkinen, isä!

– Sinä olet kerran ollut naimisissa, Ella. Ja otat toisen vaimon, ei se tule olemaan Toimilan tytär, sen tiedän!

Ella kalpeni. Mutta hän ojensi eteenpäin leveän, uhkaavan leukansa sekä hymyili pilkallisesti.

– Minkätähden ei hän? – sanoi hän vihdoin, näkyjänsä hyvin tyynesti.

– Siksi että hän ei tule minun talooni.

– Mutta minä tahdon tietää miks’ei, sanon minä, isä, miks ei ja miksi ei?

– Siksi ei, että hän on kiukkuinen, laiska ja huono.

– Isä, mitä tarkoitatte huonolla? Sanokaa pian, suunne puhtaaksi, minä tahdon tietää sen heti.

– Toimilan tytär on huono nainen, olkoon siinä kyllin sanottu! Enkö ole nähnyt häntä satoja kertoja? Hän hallitsee kotoa, isää, veljiä ja kaikkia tyyni. Hän hallitsi entistä miestänsä kunneka sai hänet hautaan. Hänellä on perkele ruumiissaan ja pahanhengen tuli loistaa hänen silmistään. Minun ovestani ei hän pistä päätänsä sisään eikä hän astu jalallaan kynnykseni yli. Tiedätkö nyt tahtoni, vai kuinka?

– Minun talooni tulee hän pian myrttiruunu päässään. Kuuletko sen, isä? Tähän minun talooni astuu hänen jalkansa! Ja täällä vallitsee hän emäntänä. Nyt kuulette mihin saatte mukaantua!

Salmen Ukko nousi verkalleen, potkasi pois raskaan, kömpelön tuolinsa, otti piipun suustansa, sitte puristi hän ruskean, käsnäinen nyrkkinsä, jonka hän löi pöytään, niin että sen päällä olevat astiat hypähtivät ilmaan, ja sanoi äänellä, joka oli karkea ja käheä mielenliikutuksesta, vahva kuin ukkosen ääni:

– Ei, siitä ei tule mitään.

Ellan kalpeat kasvot leimahtivat, hänen siniset silmänsä salamoitsivat. Hänkin nousi pöydästä.

– Jos se riippuu minusta, niin hän tulee tänne emännäksi, ja voi sitä, joka ei häntä tottele!

Ukko katsahti äkkiä ylös. Hänen vanhin poikansa seisoi siinä hänen edessään, tulisena ja intohimoisena, voimakkaana ja nuorena, uhkaavana ja tuimana huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan. Hän tiesi että tämän luonteen kanssa ei käynyt leikkiminen. Hän ymmärsi että siinä oli hänen omaa vertansa ja hänen omaa nuoruudenrohkeutta, joka kummitteli hänen pojassaan.

Hetken hiljaisuus syntyi. Olisi saattanut kuulla molempain miesten kiivaan hengähdyksen. Päre uunissa oli sammumaisillaan, ja lähetti valonsa vanhuksen pitkään valkeaan tukkaan ja suoraan ojennettuun vartaloon. Vihdoin tointui hän sen verran, että sai sanotuksi pari sanaa.

– Salmeen et sinä tule vaimoinesi, Ella, – sanoi hän, – sillä minulla on vielä viisi paria kättä, jotka puolustavat taloni sinun kaltaisilta lurjuksilta ja hänen tapaisilta velhoilta.

Ella katseli ympärilleen tuvassa. Silmänräpäyksessä muuttuivat juonteet hänen vilkkaissa kasvoissaan. Tuolta nurkasta kuului heikko puoleksi tukehtunut valitus. Se oli hänen pieni sairas tyttärensä, joka makasi siellä pimeässä, hän, jonka synty kaksi vuotta sitte maksoi äidin hengen.

Hänen uhkaava katseensa katosi muuttuen lempeäksi alakuloisuudeksi. Hän istuutui rahille, nojasi päänsä käsiinsä, ollen hetken äänetönnä.

Vihdoin onnistui hänen irtauntua ajatuksistaan. Hän katseli kauan totisena ukkoa, jolloin taas hänen entinen ankara katseensa palasi ja sanoi vihdoin lujasti ja vakavasti:

– No hyvä, isä, minä tottelen teitä! Minä en ota vaimoani tänne teidän taloonne. Talo on minulle rakas, sen tiedätte, samaten paja, äiti ja veljetkin. Minä jätän kaikki, mutta jos luulette minun menevän leivätönnä täältä, erehdytte. Te tiedätte, että minä osaan kirjoittaa, isä, te tiedätte, että osaan laskea, minä olen pitänyt kirjaa kaksikymmentäviisi vuotta. Minä tiedän, mitä minä pajallani olen ansainnut ja mitä työni on tuottanut. Te voille laskea pois ylläpitoni, niin jääpi kuitenkin kirstun pohjaan rahoistani pari tuhatta hopeamarkkaa. Ne ovat minun, ja ne otan minä takaisin. Laki on minun puolellani. Minulla on osani. Minä menen, isä, ja otan mukaani Erkon, nuorimman veljeni, joka haluaa ulos maailmaan. Nyt tiedätte minun tahtoni. Te tiedätte olevani oikeassa. Teillä on yö aikaa ajatellaksenne... miettikää asiaa! Maanantai-aamuna voitte antaa minulle vastauksen. Myöntymyksenne Hetan suhteen taikka... rahani! Hyvää yötä, Salmen Ukko, hyvää yötä syntymäpäivänänne, mutta muistakaa, että jos tupa liian vanhana ollen ei saa tukea, horjuu se, kukistuu maahan.

Ella meni. Ukko jäi yksin sisälle.

Pihalla oli nyt liikettä ja eloa. Aituuksen sisäpuolella lypsivät piiat lehmät, ja nuorin emäntä sekä vanhimmat vaimot tulivat saunasta iloisina ja leikillisinä, kasvot tulipunaisina. Vähintäkään häpeämättä täydellistä alastomuuttaan menivät he, lapset käsivarrellaan ylös lattialle, miehet ja vaimot, piiat ja rengit, kaikki sekasin, kaikki paradiisillisessa viattomuudessa, alastomina kuin Aadam ja Eeva, ajattelematta käärmettä, jota kenties istui tiedon puussa odottamassa tilaisuutta.

Ella tuijotti ikäänkuin unissaan eteensä. Täällä oli hän syntynyt, kasvanut ja työskennellyt, täällä nai hän isän tahdosta varakkaan talontyttären, jota hän rakasti yhtä paljon kuin niitä lehmiä, jotka vaimo toi mukanansa, täällä oli hänen pieni tyttönsä kahdentoistavuotisen avioliiton jälkeen syntynyt, täällä oli hän kuollut tuo vaimo raukka, täällä oli hän elänyt koko miehuutensa ijän, kunnekka hän nyt vihdoinkin oli tuntenut itsessänsä heräävän tuon tunteen, joka ei milloinkaan hänen kaltaisissa tunteissaan sammu, oli tuntenut rakkauden, tuon vaarallisen, myöhäisen rakkauden, joka tekee miehestä hourion, ja täällä, täällä oli hän aikonut elää hänen, tuon rakastetun kanssa! – Mutta kaikki täytyi hänen nyt siis jättää... hänen tuon naisen tähden, joka ei rakastanut häntä niin kuin hän tahtoi, niinkuin hän rakasti häntä hänen tähtensä! Sillä olihan hän, vaikka vastenmielisesti, suostunut Ellan kihloihin. Ja kuitenkin, hänen omakseen tuo nainen oli tuleva maksoi mitä maksoi! Hän eikä kukaan toinen. Hän oli jo sitäpaitsi mennyt liian pitkälle; koko pitäjä tiesi, että hän kosieli Toimilassa, ja varmuudella luultiin Hetan ottavan Ellan, hän oli varakas ja taisi elättää koko perhettä, ukko vaan oli esteenä, mutta hän varmaankin kuolee pian, muuta ei ollut ajattelemista.

Ella seisoi siinä tuijottaen kedolle, sokeana ja kuurona kaikelle, mitä tapahtui hänen ympärillään. Pitäisikö hänen todellakin niin pian pian jättää kotitalonsa ja kaikki mitä hän oli tottunut omanansa pitämään? Pitäisikö hänen etsiä kotonsa kaukaa, hänen joka pelkäsi kaikkea uutta, ja joka talonkoiran tavalla oli eriämättömästi kiintynyt tähän taloon, jossa hän asui, ja siihen maakaistaleeseen, jolla hän oli syntynyt, hänen, joka rakasti tätä ankaraa isäänsä kuten korkeampaa olentoa, jota hän ainoastaan silloin, kuin paha tuuli häntä valtasi, uskalsi vastustella, tätä isää, joka viisikymmentä vuotta oli ollut hänen esimerkkinänsä, tuomarinansa, esikuvanansa ja herranansa! Ja nyt tulisi hänen jättää kaikki tämä tuon naisen kanssa, johon hän ei vielä milloinkaan ollut saattanut luottaa, joka huolimatta nuoruudestaan oli häntä voimakkaampi ja viisaampi. Tekikö hän oikein? Se oli kysymys.

Erkko tuli aitasta iso korvo käsissään.

– Tule kaivolle, niin saamme vähän enemmän vettä, – huusi hän, – ja sitte saunaan kiireesti! Siellä ei ole talvi-ilmaa nyt! Tule, Kaisa ja Anni, Leena ja Viisu ovat kyllä valmiit heittämään löylyä, jos tahdot, enemmän, tule seppä niin saat pestä noen kasvoiltasi! Kun minulla on vilutauti, menen lavalle, tee sinäkin niin, sillä rakkauden tauti on vaan vilutautia, se menee tiehensä kun vain oikein kirveltää nahkaa. Tule siis saunaan... pois kanssani!

Mutta Ella ei ollut sillä tuulella. Hän ei enään kuunnellut. Hän ajatteli toista. Hän halusi sen luoksi, jonka hän vastikään oli jättänyt. Hän meni yli aidan ja kulki suoraa tietä Toimilan aituukseen.

Puolen tunnin vaelluksen jälkeen tuli hän naapuritalon lähellä olevaan rantaan. Siinä seisoi vanha tyhjä, iso riihi, jonka takana oli se paikka johon Toimilan nuorison oli tapana lauantaisin kokoontua iltaisilla keskustelemaan saunan jälkeen. Nytkin seisoi siinä joukko renkijä ja piikoja. Ellan tultua niin lähelle, että he havaitsivat hänet, huomasi hän kaikkien katsovan häntä pilkallisesti ja kuuli ivallisia muistutuksia.

– Pajankatto palaa, – sanoi yksi heistä, – ja järvi ei riitä sitä sammuttamaan... mutta hän joka oljet sytytti, on nyt paremman kalan seurassa.

– Tahtooko naapuriseni kengittää Uutilan pojan uutta hevosta, niin menköön takasin aituukseen; joll’ei hän löydä hevosta, löytää hän kaiketi isännän, ja ell’ei isäntä ole näkyvissä, on hän kaiketi uuden kultansa esiliinan liepeessä, arvaan ma.

– Kun etsii morsiantansa, on parasta soittaa vetosoitinta yhtenänsä, – arveli vielä yksi piioista, – muutoin ei hän tiedä varoa.

– Tahi pitäisi hänellä oleman lehmäkello kaulassa kunniarahana, – arveli toinen.

Ella oli nyt saanut tarpeeksi. Tahtomattansa oli hän kuullut kaikki. He olivat puhuneet toisillensa eivätkä olleet näkevinänsä häntä, ja sen tekivät he niin korkealla äänellä ett’ei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta. Hän kääntyi takaisin kotiapäin ja näyttääkseen oikein iloiselta ja hauskalta, rupesi hän viheltämään tanssisäveltä, joka kimakkaasti kaikui hiljaisessa metsässä. Hän oli suuresti kiihoittunut. Olivatko he puhuneet totta? Oliko hän todellakin tänään toisen seurassa, hän, joka vastikään oli luvannut hänelle uskollisuutta? Niin ei saattanut olla. Joka tapauksessa päätti hän antaa hänen olla olojansa. ”Hän kyllä ottaa minut kuitenkin,” ajatteli hän ja vihelteli voimiensa takaa.

Käveltyänsä kappaleen matkaa, joutui hän kylätielle. Tien varrella olevalla kivellä näki hän Hetan. Hänellä oli helmassaan iso tuokkonen mustikoita, joita hän söi, eikä ollut näkevinänsäkään Ellaa, ennenkuin hän oli ihan lähellä.

– Ka, sinäkö se oletkin, – sanoi hän sitte, – minä syön, minkä sain juustokakusta Köyhä-Liisalta tuolla; tule sinäkin saamaan osasi!

Ella asettui kiven eteen kädet puuskassa ja katseli nuorta naista. Hän oli tummanihoinen ja hänellä oli kaunis ruskea tukka. Hänen pulleat poskensa olivat raittiit ja punaiset, ja kun hän nauroi, loistivat kauniit hampaat huulten välistä.

– Kenenkä morsian on Toimilan Heta oikeastaan? – kysyi hän aivan äkkiä.

– Aimollisimman miehen pitäjässä, – vastasi hän nauraen, jolloin kuopat hänen poskissaan vaipuivat vielä syvemmiksi.

– Hän rakastaa siis häntä, eikä ketään vierasta? – kysyi Ella uudelleen.

– Kuka voisi pakoittaa Hetaa rupeamaan toisen miehen emännäksi, kuin sen, jota hän rakastaa? – virkkoi kaunotar luoden uhmansekaisen katseen sepän kasvoihin.

– No! kylässä puhutaan kummia tänä iltana, – sanoi hän, – ihmiset sanovat Hetan luvanneen kätensä yhdelle ja sydämmensä toiselle.

– Koska olet kuullut Hetan juoksevan kyliä huutamassa ihmisille ajatuksiansa? Joll’ei seppä tyydy minuun tämmöisenä, saapi hän mennä muitten luo. Poloinen vaimo, joka ottaa ensimäisen höperön, joka tiellä vastaan tulee. Kylä on täynnänsä miehiä, pitäjässä on joukko parempia taloja kuin Salmi, mutta niin äkäistä kotivartijaa kuin Salmen Ukko ei liene koto maassa, sitä sanoo jokainen, jolla on silmät ja korvat.

Ellan kasvojen yli lensi synkkä pilvi; hän punastui kuten nuorukainen, ja hänen silmänsä loistivat.

– Ethän tahdo minua jättää, Heta? – kysyi hän melkein tuskanalaisena.

– Hm, sinä voit väsyttää vaimoraukkaa, Ella, ja luulet varmaankin olevasi sellaisen miehuisen miehen, ett’ei kenkään voi sinua vastustaa. Mutta sen sanon sinulle, että niitä on monta paitsi sinua, jotka ovat luoneet silmänsä kauniin Toimilan Hetan puoleen, eikä hänen tarvitse retkiskellä orjana Salmella, siksi on hän todellakin liian hyvä.

Ella seisoi masentuneena kauniin talonpoikais-tytön edessä, jonka uhkaava rohkeus vaikutti syvästi häneen. Hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista naista. Tähänasti olivat hänen katseensa saaneet kaikki seudun naissydämet sulamaan kuin voi päivän paisteessa, ja miehet yleensä niissä seuduin luulevat naisen vastustelematta joutuvan saaliikseen; hänen ainoa luontumuksensa on alamaisuus, alamaisuus miehen hallitsijatahdolle.

Ella ihalti Hetaa. Hän oli niin kaunis istuessaan siinä, uhkaavat kasvot kääntyneenä sivukuvaksi, iltataivas peräalana. Hänen vartalonsa oli uhkea ja voimakas, hänen tietonsa kauneudestaan antoi hänen liikkeillensä varmuuden ja miellyttäväisyyden, joka olisi sopinut ruhtinattarelle.

Hän seisoi siinä yhtä haavaa hurmaantuneena häntä kohtaamaan vastustukseen ja tuohon voittamattomaan valtaan, jonka alaiseksi vaikutuksille altis mieli aina joutuu suuren ja kieltämättömän naisellisen kauneuden edessä. Myöhään Ellan sydämessä syttynyt rakkaus raivoili siinä hurjasti, pakoittaen häntä vasten tahtoansa, näyttäytymään kukistuneelta hänen, heikon naisen edessä, johon hän mielellään olisi tahtonut vaikuttaa miehekkäisyydellään. Hän heittäytyi ales kanervalle Hetan jalkain juureen, tarttuen hänen esiliinansa liepeeseen ja pusersi vaatetta niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut musertaa sen murusiksi käsissään.

– Tulethan vaimokseni, Heta, eikö niin? – kysyi hän liikutuksesta värisevällä äänellä.

– Jätä vaatteeni rauhaan, eläkä rypistele tuota ripsiä, – käski Heta.

– Muutathan luokseni, tahi seuraat mua minne lähden? – sanoi Ella katsoen yhä innokkaammin Hetaan, jonka silmiä varjostivat pitkät silmäripset, jotka hän uutimien tavalla laski alas kirkkaitten, loistavain silmäinsä yli.

– Menet kait muutoin koskeen? – kysyi hän ilkkuen.

– Enkä, mutta tahdon saada sinut, – tuumi Ella.

– Mutta jos muut tahtovat samaa? – inttäsi Heta.

– Jumala suo minun tahtoni tapahtua, olen sitä rukoillut, ja mitä joku rukoilee se tapahtuu.

– Mutta jos joku toinen rukoilee päinvastoin?

– Ella kaiketi sentään on vahvin.

– Eipä niin näy olevan, sillä koska häntä pidetään vielä kurissa, vaikka hän onkin viidenkymmenenvuotias, ja ohjaapa hänet vanha ukko, joka on harmaa ja voimaton kuin hedelmätön kanto.

Ella tarttui päähänsä. Hän oli unohtanut isänsä ja tämän iltasen kohtauksen.

Muistutus näytti kipeästi koskevan häneen.

– Isä ei sinusta pidä, Heta, – sanoi hän viimein. – Tahdotko seurata minua naapuripitäjään, siellä ostan itselleni uuden pajan, ja uudessa, komeassa talossa tulet sinä asumaan, siellä olet hallitseva, ja lapsemme saavat käydä koulua ja ruveta vallassäätyläisiksi.

Heta vetäsi kiivaasti pois kätensä, mihin Ella oli tarttunut.

– Lapsemme, – sanoi hän ylenkatseella. – En kärsi lapsia. Kylläpä siatkin tarpeeksi huutavat! Tehdä työtä tuvassa ja elättää lapsiasi! Kiitos semmoisesta kestistä. Minun on parempi näin.

Ella koetti hellällä väkivallalla vetää hänet luokseen. Mutta liukkaana kuni ankerias luikerteli tyttö hänen käsistään, nousi ylös ja heittäytyi vikkelästi aidan yli. Nyt seisoi hän toisella puolella, nojaten käsivartensa aidanseipäihin, ja naureskellen soinnukasta nauruaan.

– Älä pidä sitä vielä varmana, – sanoi hän, – kakku palaa, jos siihen koskee, ennenkuin se on kypsä. Rautaan tartut sinä pihdeillä, ja vaimoihin luulet tarttuvasi paljain käsin! Oh, sinä, Ella, viskaa ensiksi järveen kaksikymmentäviisi vuotta elämästäsi, niin nähdään, miten käy. Luuletko minun olevan vadelman kaltaisen? Luuletko kasvaneeni muuramen tavalla sinun poimittavaksesi? Enkä Ella! sano terveisiä isällesi ja sano, että hänen ensiksi pitää tulla Toimilaan valkoisilla parihevosilla tuoden puhemiehen kukkaisvihkon, ja sitte pitää hänen puhua isäni ja minun kanssani. Mutta kaunis puhe, niin kaunis, että sietää kuulla. Ennen et tule sorminesi koskettelemaan vyötäisiäni kuuletko? Etkä suudelmaakaan saa, ennenkuin pappi on vihkinyt meidät yhteen, muista se! Älä enää juokse Hetan jälestä, Salmen Ella, ja muista, että ennenkuin Ukko tulee sinun kanssasi kosimaan, et sinä ole missään tekemisessä Toimilan tyttären kanssa! Hyvää yötä nyt! Voit huvitella itsesi mustikoilla siksi. Hei ho!

Heta otti kirjavan hameensa kasteesta kastuneen liepeen käteensä, ja kiinnitti sen vyötäisiin, niin että tuo pieni sininen villa-alushame näkyi, ja niin alkoi hän vaeltaa polkua eteenpäin, kepeänä ja notkeana kuin nuori hevonen.

Ella ei enään viheltänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja puristi nyrkkiään. Mutta hänen verensä kuohui niin levottomasti, nainen joka tuolla käveli niin vankkana ja ylpeänä omilla tiloillaan, näytti hänestä kovin haluttavalta. Hän katsoi naisen jälkeen, niin kauan kuin taisi ja kääntyi sitte menemään hitailla, väsyneillä askeleilla kylätietä eteenpäin.

II.

Oli viileä ja ihana ilta. Tuolla oli järven tyyni vedenkalvo; saattoi kuulla sorsien kaakottavan kaislikossa ja nähdä pikkukalojen hyppelevän lahdessa. Taivaan rannalla kuumotti keltainen hohde, läheisin metsä valaistui valaistumistaan, ja yhä korkeammalle kohosi, isona ja ympyriäisenä, elokuun kuu. Mutta ylhäällä kylätiellä, molemmin puolin ojaa, seisoi joukko pieniä, mataloita katajia, leppiä ja pajuja. Siellä täällä ryömi esille kiiltomato ruohikossa, loisti hetken katosi sitte. Kanerva kohosi korkeana ja tiheänä mäissä, suo-myrtti tuoksui, ja punertavat puolukan raakaleet painoivat varret maahan.

Ella otti hatun päästään, ja pyyhki hien otsastaan. Hän huokasi niin syvään. Viskaa kaksikymmentäviisi vuotta elämästäsi pois tuohon järveen, niin nähdään, kuinka käy, oli hän sanonut. Hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut sitä, hän oli jo pian vanha mies, ja hän oli nuori kuin kevätaamu. Hänellä oli nuoruuden mieli, – ja hän –? Ei, nyt ei auttanut käydä miettimässä... Hänen tuli mennä kylään tapamaan ystäviänsä, neuvotella heidän kanssansa ja sitte koettaa onneansa. Mutta Ukko? No, siinähän se olikin tuo vaikeus. Ensiksi tuli hänen saada valtoihinsa nuori nainen; sitte kai tuli vanhuksen vuoro; tottahan hänen kova mielensä vielä kerran pehmenisi.

Korkealla harjulla oli Äijän kylä, jonka harmaita taloja, sekaisin asetettuina sinne, tänne pienen pienine milt’ei maata koskevine ikkunoineen ja rumat, huonosti hoidetut aituukset pihalla karjaa varten. Tuore lanta haisi niin väkevälle ja mudassa makaavat lehmät höyrysivät lämpöisesti ja vahvasti. Siat makasivat siellä täällä ojissa talojen läheisyydessä, ja kanat istuivat joukottain parvittuneina rikkaläjissä ja kaikkialla, missä vaan löysivät mukavuutta. Muutamilla pienillä yksityisillä taloilla oli peruna-, tupakka- tahi päivänruusumaa portaiden takana, mutta köyhien ainoana koristuksena oli turvekatolla todelliset niityt, jotka kasvoivat korkeata oivallista ruohoa, johon kaikenmoisia kukkasia oli sekaantunut. Olisi ollut liian vaivaloista päästä tästä koristuksesta, etenkin kun ei ollut tikapuita vasten kattoa ja tuota liukasta seinää myöten oli mahdoton kulkea.

Kirkon tornin korkuisina kohosivat korkeain kaivojen vivut avaruuteen. Ja korkeinta vipua kohti kiirehti Ella. Siellä suutari Jussin talossa, tiesi hän kylän nuorison olevan kokoontuneena, siellä tahtoi hän puhutella ystäviänsä ja kenties joutua vähän iloisemmalle tuulelle, uskottuansa heille asiansa.

Pakinaa ja iloisia ääniä kuului yhä selvemmin, kuta lähemmäksi hän tuli. Jussin pihalla oli todellakin vilkas elämä. Vanhat istuivat portailla, nuoret kaivon reunalla, aidalla, luhdin parvella ja kaikkialla. Jussi itse soitteli vetosoitinta; hänen soittokoneensa äänestä kiihoittuneena huvitteli kaksi renkiä tappelemalla nyrkeillä ja potkuilla, ja tämä kaksinkimppu huvitti suuresti katselijoita. Muutamat naiset istuivat yhdessä nauraen nuorelle rengille, joka vetosoittimen sävelten mukaan lauloi omasta päästään laulua ”lukkarista joka kosi suutarin-muoria,” ja joka kerta kun hän tuli loppukertaukseen, töyttäsivät nuoret naiset toisiansa kylkeen ja nauroivat, että vuoren kukkulat tuolla ylhäällä kaikuivat.

Ella oli kyllä tervetullut, mutta ruvettiin heti puhumaan Hetasta. ”Hänellä on kyllä toinen, jollei useampiakin,” sanoi Jussi. ”Hän on sitä laatua, ja se joka häneen luottaa on kyllä päihdytyksessä, niin, niin, taikajuoman humauksessa. Eikö Uutila ole hänen luonansa joka lauantai-ilta? Ja arkipäivän Skabi ja kartanon Matti ja vieläkin pehtoori? Hän on itse kova, ja niin on hän noitunut itselleen rakkauden juomaa, jonka hän antaa heille, että joutuvat hulluiksi. Salmen Ella – lopetti ukko – karkoita sinä Heta mielestäsi ja anna hänen mennä; muuten, usko se, vie hän sinut onnettomuuteen.”

Mutta Ella vakuutti ja vannoi, että Heta oli hänelle luvannut sydämmensä, jos hän vaan saisi isää kosimaan. Jussi ja muut miehet vakuuttivat niin lujasti kuin taisivat, että häneen ei ollut luottamista ja että hän varmaankin vielä tänä iltana istuu Uutilan kanssa puhelemassa. Ella veti taivaan ja maan todistajiksi, että hän ainakin oli puhdas ja kelvollinen nainen, joka ei papin vihkimisettä sallisi miehen suudella itseään. Jussi ja hänen joukkonsa ottivat pahaisen seuroineen todistajaksi että Heta mielellään suutelisi sitä, josta hän sinä hetkenä piti.

Väittely kasvoi yhä kiivaammaksi. Nuoret taistelijat yhtyivät Ellan mielipiteeseen. Naiset puolustivat kiivaasti Jussia. Vihdoin ehdotti Ella, että se, jota halutti, saisi seurata häntä Toimilaan, etsiä kaunotarta luhdista ja pakoittaa häntä kaikkein läsnäollessa tunnustamaan olevansa Ellan morsiamen ja muutoin hänelle suosiollisen ja uskollisen. Jos hän sen sanoisi, uskottaisiin häntä. Sillä suora hän ainakin oli. Mutta jos hän ei sitä sanoisi, saisi Ella vastata puolestansa, ja he saisivat palata epäluuloinen.

Jussi huusi tupaan, että hankittaisiin paloviinaa. Pullo kulki pitkin riviä ja tyhjentyi. Samaten toinenkin. Pila tuli raaemmaksi ja äänet kovemmiksi. Käsivarret nostettiin ja osoittelivat ilmassa kaikenlaisia voimakkaita, suurenmoisia liikkeitä. Hatut pantiin vähän vinoon, kierrettiin osoittavaisesti viiksiään, missä niitä oli, ja huulet ajettiin ulospäin suurella itseluottavaisuudella ja tyytyväisyydellä.

Ellan pyynnöstä läksi seura vihdoinkin liikkeelle. Jussi itse kulki vetosoitin kädessä eturivissä. Olli ja Matti, Pekka ja Kalle keskellä. Jaakko ja Veikko viimeisinä. Ella, äkeänä mieleltään, hattu niskassa ja käsivarret puuskassa, kulki Jussin käsikynkässä. Se oli iloista seuraa. Metsä oli hopeahohteinen ja loisti täysikuun valaisemana. Järvi tuolla alhaalla välkkyi kuni kuvastin, täyteen ladottuna timanteilla. Runsaat kaste-helmet loistivat maassa, haaleat, tuoksuvat tuulahdukset tunkivat läpi seudun täyttäen ilman hyvällä hajulla.

Mutta korkeat äänet tiellä sorahtelivat kuten korviin viiltävät epä-äänet yön sopusointuisessa ihanuudessa, ja miesten törkeä nauru herätti levostaan muutamia lintuja, jotka säihkyen ja peläten lensivät metsään, saattaen puiden lehdet ja oksat karisemaan.

Pian oli iloinen joukko Toimilan pihalla. Jotensakin iso asunto, jossa oli valkeaksi maalatut ikkunanlaudan, näytti hyvin muhkealta seisoessaan tuossa kuunvalossa, muutamien uhkeitten vanhain pihjalain ympäröimänä. Piha oli ruohossa, ja kaikki ulkohuoneet vierashuoneineen ja tavara-aittoineen olivat kappaleen matkaa itse tuvasta. Aittaan astui nyt Ella kumppaneineen. Luhdissa, sen tiesi hän asui Heta.

Vaateluhdissaan makasivat talon piiat. Kesinä ovat huoneet tuolla alhaalla liian tukehduttavat kaksinkertaisine sisäikkunoineen ja sitä paitsi liian valoisat. Hyttyset, kärpäset, ampiaiset ja kaikki kesän haitat eivät sitävastoin ensinkään viihdy aitanluhdissa; siellä on pimeä ja vilpoista sekä vilvakka; seinärakojen läpi pääsivät aamuauringon säteet himmeästi sisään, katto on korkealla, siellä voipi hengittää vapaasti ja nukkua hyvästi. Korkeilla telineillä on talon koko sänkyvaate- ja liinavarasto kasattuna; aitassa maataan niin hyvästi, ja riippuvat kankaat ja vaatteet muodostivat monikertaisen laen liehuvia uutimia, jotka luontevina poimutelmina riippuvat ales kaikkialle kattojen orsista.

Ella otti vetosoittimen Jussilta, asettautui keskelle korkeita luhdinrappusia sekä rupesi soittamaan. Ei kukaan näkynyt pihalla, paitsi Ellan seurue, joka oli asettautunut alemmaksi rappusille. Hän yski muutamia kertoja, jonka jälkeen rupesi jotensakin käheällä kulkku-äänellä laulamaan renkutusta, jonkinlaista pilattua rakkauden laulua joka oli täynnänsä mutkikkaita ja epäluonnollisia lirityksiä ja koristuksia.

Pää pistäytyi esille tuvan ovesta, mutta katosi jälleen. Renkituvassa avattiin ovi myöskin raolleen, mutta ei kukaan näyttäytynyt. Muutama uninen lehmä ammoi navetassa. Koira murisi, mutta unen valtaamana vaikeni se heti. Hetan luhdista ei kuulunut sanaakaan.

Ellan laulettua muutamia värssyjä, rupesi kärsivällisyys loppumaan. Hän nousi ylimmäisille portaille, astui muutamia askelia parvelle eli lakalle, joka reunustaa rakennusta tältä puolelta, koputti kerran Hetan ovea. Ei vastausta. Vieläkin entistä lujempi koputus, ja vielä yksi, kylläksi voimakas herättämään kuuroa.

– Korjaa luusi Ella, – kuului Hetan ääni sisältä, – minä tiedän sen olevan sinun ja minä tahdon olla rauhassa. Ole hiljaa, minä tahdon nukkua! Huomenna voit tulla suostutulle kosioretkelle, mutta isäsi kanssa, etkä yksinäsi. Nyt kuulet, mitä sanon. Hyvää yötä en tahdo enään kuulla sinusta mitään tänä iltana.

Ella katseli ales kumppaneihinsa, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa heille:

– Katsokaa, hän on uskollinen, hän on tyly, mutta puhdas kuin kuu; hän on yksin neitikammiossaan, ja hän tuiskaa minulle arvottomalle, kun laulullani häiritsen hänen untansa ja läsnäolollani hänen rauhaansa. Katsokaa, hän ei olekkaan se, joksi häntä luulitte, te olettekin olleet väärässä.

Mutta kumppania ei ollut niin helppo uskotella. Siellä syntyi sipinä ja kuiske, tukehtunut nauru, ja hiljainen, mutta kuitenkin kylläksi havaittava riemu heidän välillänsä, kun Olli tuli ylös Ellan luo huopahattu toisessa kädessä ja pari korkeita, isoja saappaita toisessa.

– Näetkö Salmen Ella, näitä täällä rappusilla oli kätkettynä, – sanoi hän, – hattu... se on Uutilan Paavon, ja pari saappaita, uusia oivallisia saappaita! Ne on Jussi saanut valmiiksi täksi päiväksi, ne ovat Uutilan uudet kosiosaappaat! Tahdotko tietää, kuka siellä sisällä on sinun sijassasi?... No niin hänen nimensä on Paavo, Uutilan tuleva isänsä, kaunis Paavo, jolla on oma koti ja oma talo; hän se on, joka nautitsee sitä, josta sinä olet kerskannut; niin nyt voit mennä kotio nukkumaan, mutta älä tästä lähin tule kehumaan meille, joilla on järki jälellä.

Ella syöksyi ales kuin hurja. Silmillään etsi hän turhaan kiveä, ei ainoatakaan ollut koko pihalla. Mutta – vihdoinkin! Kauempana huomasi hän joukon itsenäisiä orjantappura-pensaita. Niiden alla mahtoi olla joku kiviläjä. Hän juoksi sinne, potki rajusti pensaat ales, raivasi ne tieltä pois ja havaitsi muutamia aimollisia kiviä, joista hän valitsi isoimman. Niin varustettuna juoksi hän takaisin ylös ja viskasi hurjalla voimalla ison kiven ovea vasten, joka, vanhana ja lahonneena, heti särkyi. Vieläkin yhdellä liikkeellä repi hän halkaistut oven laudat irti ja seisoi nyt, siellä oven aukossa, takanaan koko seurueensa ja katsoi sisään luhdin hämäryyteen.

Mutta hänen edessään ihan kynnyksellä seisoi Toimilan nuori tytär, kaunis Heta; hän seisoi siinä kulmakarvat rypistettynä ja hänen silmänsä varsinaisesti salamoitsivat. Hänen päänsä oli pystyssä kuten kuningattaren, ja veripunainen nauha piti hänen ruskean, kiharaisen tukkansa jonka pitkät palmikot riippuivat niskalle.

Kirjava mekko rinnalla kimalteli hopealiistaleineen, punaisine koruneuloksineen, ja hänen pitkä, valkoinen verkanuttunsa riippui irtonaisena olkapäiden yli. Hameen, punaisine, rypytettyine reunuksineen, oli hän laskenut ales, ja seisoessaan mahtipontisessa ihanuudellaan ja täydessä toimessaan, oli useampi kuin yksi nuorukainen, joka todellisesti uskoi tuota juttua noitajuomasta, jota he luulivat imevänsä sen ilman kanssa, jota Heta hengitti.

– No niin tässä seison, – alkoi Heta, – tässä olen nainen omassa kodissani, omassa huoneessani, miesten edessä, jotka tahtovat tunkeutua luokseni! Ja sinä se olet, Ella, joka olet pannut toimeen kaiken tämän! Sinä se olet, joka olet minulle tämän tehnyt! Häpeä! Häpeä! Sinä olet raukka, joka vastoin minun tahtoani ja ilman oikeutta rikot naisrauhan lyöden ovet rikki kuten rosvo, ryöstäjä ja varas!... Ja te tuolla, te hänen ystävänsä! Te tiedätte kaikki, että olen ollut kihloissa Ellan kanssa, mutta ett’en minä ole sanonut huolivani hänestä, siksi että hänen isänsä on minua vastaan ja kieltää minulta sijan ensimäisenä emäntänä pöydässään. No niin, kuulkaa siis, Ellan ja minun välini on loppunut. Ja tahdotko kuulla enemmän, Ella, niin kuule! Minä olen tänä iltana antanut lupaukseni toiselle, joka ei riipu isästään eikä tarvitse hävetä viedessään minut tupaansa! Ja hän on täällä; tuolla sisällä istuu hän ystäviensä kanssa. Nyt sen kaikki ymmärrätte; Salmen Ellan ja minun välini on loppunut! Löytyykö kukaan teistä, joka ilman vaimon suostumuksetta veisi hänet taloonsa. Taikka luuletteko minun kaltaisen naisen tahtovan mennä taloon, jossa häntä ei kärsitä?... Ei ikinä; ja nyt, pötkikää tiehenne. Sinulle, Ella, sanon vaan yhden asian. Mene heti kotio ja korjaa ovi; huomenna ennen jumalanpalvelusta tulee sen olla eheänä ja asetettuna tähän paikkaansa; muuten haastan sinut oikeuteen väkivallasta ja murtokäynnistä, ja sitte saat ajatella sitä asiata vankeudessa. Ja nyt hyvää yötä viimeisen kerran... Tahdotko tulla tänne hyppiäisiin huomen-iltana, niin tervetultua, sinäkin, Ella, sinä saat nähdä Paavoni, hän on kaksikymmentäviisi vuotta, ja... hän on minun sulhaseni.

Siten katosi Heta ulkopuolella olevain katseista. Ella meni takaperin portaita ales. Hän oli kalpea kuin liina ja vaiti. Myöskin muut vaikenivat. Ryhdyttiin palausmatkalle samalla äänettömyydellä ja masentuneella rohkeudella. Yksin Jussikin oli joutunut ymmälle, ainakin ensimäiseksi neljännestunniksi.

Kun oltiin päästy Toimilan tiloista ojensi Jussi itsensä hiukan. Hän veti kerran soitinkonettaan, ja ensimäinen sävel jo näkyi saavan intoa häneen.

– Ei – ei, – sai hän vihdoin sanoneeksi, – ei pidä lauantai-iltana ruveta liittoon paholaisen kanssa, sillä tuonkaltainen naiseläjä on aina sieltä kotoisin.

– Mutta niin oivaa naista ei ole koko pitäjässä, kun se, jonka Paavo saa, – tuumaili Jaakko repien tukkaansa.

– Kumma, kun sinä, Ella, joka olet niin vahva, seisoit siinä kuuntelemassa saarnaa hiiskumatta sanaakaan, – tokasi Veikko, joka tunsi rohkeutensa ihmettelevästi kasvavan, kuta kauemmaksi tuli hän talosta.

– Ole vaiti vohla, muuten et isoon aikaan voi avata suutasi määkiäksesi, – uhkasi Ella kulkien synkällä mielellä vähän edellä.

– Nyt pojat kiirehtikää kotio kylään! Minä en jätä Salmen Ellaa sentähden että hän on joutunut onnettomuuteen! Tahtooko kukaan tulla auttamaan luhdin oven korjaamiseen, jonka pitää huomenna olla eheänä, niin on hyvä! Muuten tulee noita varmaankin kääntämään silmämme nurin. Me menemme Puuseppä Matille... oi! Eteenpäin, penikat, älkääkä vetäkö koipianne jälestänne.

Jussi oli joka puhui. Nuoret miehet työnsivät toisiansa kylkeen kyynärpäillään. He virnistelivät keskenään, mutta eivät mitään vastanneet. Vastoinkäyminen rakkauden asioissa tuntui heistä alentavalta, sitä joka siihen on joutunut.

He jäivät jälelle maantielle osoittaakseen hiljaisella mielenilmauksella väliäpitämyyttänsä Ellan ja hänen asiansa suhteen. He olivat jonkinlaisella pelolla, mutta myöskin ihastuksella katselleet Hetaa, eivätkä ensinkään olleet sitä mieltä, että hän oli paholaisen liittolaisia. Hän oli liiaksi nuori Salmen Ellalle, liiaksi iloinen ja puhelias. He tahtoivat myöskin mielellään tanssia huomenna Toimilassa. Oven, ajattelivat he, voipi se laittaa, joka sen on särkenyt. Jussi ja Ella poikkesivat sentähden yksin puusepän luo.

Ennen neljää aamulla oli Puuseppä Matti Toimilassa ovineen, ja ennen puolen tunnin kuluttua narisi se raskaana ja jykevänä kuten entinenkin, saranoillaan. Mutta tuoreet, pihkaa tuoksuvat laudat loistivat ja kaukaa valkoiselta, muistomerkiksi Ellan onnistumattomasta yöllisestä teosta sekä hänen niin kuuluvaksi tulleesta tappiostaan... Se loisti ikään kuin varoitukseksi kaikille rohkeille rakastaville, jotka uskovat onnea, tuntematta keinoa, millä sitä sidotaan. Tuo paratiisiin johtava ovi seisoi siinä kantelemassa, ja joka kerran kuin kylän nuoret miehet näkivät sen, pääsivät iloiselle mielelle ja nauroivat, ainoastaan nauroivat Ellalle ja hänen seikkailukselleen.

III.

Salmen ukko istui sunnuntaina iltapuolella isossa tuvassa puoleksi nukuksissaan, äidin lukiessa matalalla ja käheällä äänellä, hitaasti ja yksitoikkoisesti lukua raamatusta, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan puoleksi taisi ulkoa. Ukon harmaa tukka oli sileäksi kammattu, hänen kasvonsa kiilsivät vielä pesemisestä saunassa edellisenä iltana, hänen isot vahvat nyrkkinsä olivat yhteenliitettyinä hänen edessään olevalla pöydällä. Piippu oli pudonnut hänen suustansa tiheät kulmakarvat olivat hiukan tasoitetut, hän unohti kenties tässä silmänräpäyksessä huolensa kuullessaan tätä ääntä, joka yli viisikymmentä vuotta oli rauhoittanut levottomuuden hänen sielussaan ja tuottanut hänen elämälleen sopusoinnun, jota hän ei itse ymmärtänyt, mutta jota hän ilman sitä ei milloinkaan olisi saanut tuntea. Tässä karkeassa, epäsointuvassa äänessä, jonka vaatimaton omaaja ei milloinkaan ollut saanut ystävällistä kehoitusta koko elinajan uskollisesta työstä, oli sellainen salaperäinen voima. Kenties oli se sentähden, että hän oli kärsinyt kaikki, tuo vanha Annikka, kaikki valittamatta vähääkään. Niin tuli olla, mietti hän. Mitähän muuta olikaan vaimon tekeminen, kuin mitä tiesi miehensä tahtovan? Olihan hän vannonut rakastavansa häntä. Ja sitä teki hän silloinkin, kun hänen miehensä lepäsi päihtyneenä pöydän alla. Se ei ollut rakkautta, se oli uskontoa. Hän oli nainen, ja sen lisäksi, tietämätön suuresta voimastansa kärsiä ja kantaa kaikkea. Tuo uinuksissa oleva mietinkyky ei milloinkaan tulisi peräämään, ja hän oli menevä hautaan hurskaana, kuten hän oli elänyt, aavistamattakaan, että hänen elämänsä olisi voinut olla toisenlainen. Hänen onnensa oli nyt palvella ja olla olemassa. Hän uskoi Jumalaa ja kuoleman lupauksia. Paratisin ovi viittasi hänelle ihanana, ansaitsemattomana palkintona! Kuinka ihanata olisi levätä työn jälkeen, kuinka ihanata kuolla, niin raskaan ja vaivaloisen elämän jälkeen. ”Äiti” luki lukemistaan, oli sunnuntairauha.

Nuoret olivat ulkona. Samaten lapset. Äkkiä kohina portailla. Se oli Ellan hartiakas muoto, joka nyt ilmestyi ovella. Hänen muuten niin raitis ihonsa oli nyt keltainen, hänen kirkkaat silmänsä himmeät ja suu hervoton ja väritön. Keltainen tukka oli takertunut otsaan, pitkä suortuva riippui ales hänen poskilleen.

Ukko heräsi ja katsoi ylös. Musta pilvi varjosi ukon kasvoja, vastenmielisyyden ja ylenkatseen ilme iskeytyi hänen ohuihin huuliinsa. Hän lausui kovalla ja kylmällä, hallan-kaltaisella äänellä:

– Vai niin, onko nyt päästy niin pitkälle, että sinäkin olet ruvennut ryyppäämään, oikein miellyttääksesi häntä ja voittaaksesi hänen suosiotansa? Muuten kuuluvat asiasi käyvän hullusti, hän on jo tainnutkin sinua pettää! Hyvää jatkoa, Salmen Ella! Voit panna hänet rautahäkkiin ja sitten kuleskella hänen kanssaan ympäri valtakuntaa, vääntäessäsi itse kantourkuja. Sellainen käsityö sopii teille paraiten. Hyi sellaista mustalaisjoukkoa! Ulos, mokoma maankuleksija! Nukuttuasi pääsi selväksi voit tulla takaisin.

Mutta Ella ei mennyt. Hän astui pari askelta eteenpäin, puristi nyrkkinsä suoraan Ukon nenän edessä, irvisteli hurjasti, mulkoili silmillään kunnekka ne vertyneinä tuijottivat ukkoon, puri yhteen hampaansa jotka loistivat valkoisina ja terävinä kuten naulat, mutisi uhkauksen jonka jälkeen hän juoksi ulos rajusti ja horjumatta, ottaen vauhtia pihan yli, oikaisi suoraan kedon yli, ohjasi tultuansa rannalle ja ilmestyi pian veneessään kappaleen matkalla järvellä.

Sielläpäin oli Toimila. Ukko joka riehui raivossa, sadatteli hurjasti poikaa; hän kulki edestakaisin kuten kiljuva jalopeura, mutta äiti istui silmät alespainuneina katsoen pitkää virsikirjaansa, joka oli kääritty kotikutoiseen siniseen puuvilla-nenäliinaan. Hänen ryppyiset kasvonsa eivät muuttaneet piirrettään. Sammuvat silmät olivat ikäänkuin sisäänpäin kääntyneinä, hänen huulensa liikkuivat hiljaan. Hän rukoili. Ja kun muutama minuutti oli kulunut, uskalsi hän uudelleen jatkaa lukuansa, keskellä lausetta, johon hän oli lopettanut. Ja Ukon mieli oli yhä raivoissa. Mutta vähitellen tyyntyi hän, hänen äänensä kuului kuin kaukainen jyrinä äidin lukiessa. Ylenkatsottu kurja nainen, hän ei käsittänyt mitään, hänen rauhaansa ei kukaan saattanut häiritä. Niinpä sai hän siis pysyä semmoisenaan. Ukko meni ulos; ilma sisällä täynnänsä äidin saarnaamista, tukehdutti häntä. Tuolla kaukana souti Ella! Oh, taaskin hänen luokseen! Tuo hupsu! Eikä häntä voitu rangaista. Ei, hän, Ukko, valitettavasti ei sitä voinut.

---

”Äiti” tuvassa lopetti lukemisensa. Luku oli juuri loppunut. Hän huokasi raskaasti. Hiukkasen kohotti hän päätänsä, ja katsahti suoraan eteensä. Silmiä, noita väsyneitä, vanhoja silmiä varjosti tavaton syy, suurina vierähtivät kyyneleet hänen poskilleen. Tuskan värähdys tunki läpi hänen ruumiinsa, ja suun yli joka muutoin oli niin nyrpistynyt ja jäykkä, levisi hellyyttä ja surumielisyyttä ilmaiseva juonne. Hänen lempipoikansa, Ella, hänkin! Ukollakin itsellä oli ollut pahin raivokautensa viidenkymmenen vuoden paikoilla. Alkaisiko Ellakin nyt! Hän aavisti jonkin onnettomuuden olevan tulossa, jonkin uuden surun häntä kohtaavan. Ja taaskin huokasi hän, painoi kuten ennenkin harmaan päänsä ales, pani ristiin laihat kätensä, rukoillen puoli-äänen Sitä jonka kaikkivaltaiseen tahtoon hän kärsivällisesti taipui, jos kohta tämäkin, kuten niin usein ennen, hallayön tapaisena raivoten oli käsittänyt kaikki hänen toiveensa ja murtanut hänen mielituumansa. Hän rukoili.

Ella oli ehtinyt Toimilan rantaan ja veti ruuhensa korkealle hietaan. Hän juoksi niin kiivaasti kuin häntä olisi ajettu takaa ylös pihalle suoraan aituuksen läpi. Pakolaisen tavalla kiiti hän yli kantojen ja pensaiden, yli aitojen ja ojien. Orjantappura o’at takertuivat hänen pitkään takin liepeeseen, kuusen oksat löivät häntä vasten kasvoja. Pienen metsänevan lieju pirskui hänen saappaittensa yli. Mutta hän ei huomannut mitään, hän juoksi eteenpäin.

Pihalta kuului soittoa. Joukko poikamiehiä seisoi tahi makasi tikapuun ympärillä tallirakennuksen edessä polttamassa piippuansa ja keskustelemassa. Muutamat vanhat vaimot, mustine hepsureunaisine päähineineen istuivat raheilla katselemassa pienten lasten leikkiä porsaiden kanssa.

Ella ei nähnyt mitään. Hän hyppäsi Toimitan tuvan kaikki viisi porrasta yhdellä harppauksella. Täällä asettautui hän hyppijäin joukkoon, äärimmäiselle perälle. Hän kuuli ainoastaan muutamia pitkällisiä muistutuksia lausuttavan ympärillään, samaten kuin takanansa pihalla, jonka yli hän oli kiirehtinyt. Hän tiesi kyllä syyn, hän tiesi nyt yöllisen seikkailluksen jälkeen olevansa naurunaineena, ja veri kiehui hänessä, kuohui korkealle ja poltti sydäntä. Hänen kätensä olivat kuumat kuin kuumetautisen ja silmät loistivat. Hän oli juonut hillittömästi päivällä ja oli nyt äärimmäisessä kiihoituksen tilassa.

Heta oli aivan hyvin huomannut entisen sulhasensa astuvan sisään. Hän oli myöskin laskenut muutamia vallattomia muistutuksia hänestä ympärillä oleville. Hänen isänsä vanha Toimila, istui tuiki välinpitämättömänä jossain vierashuoneessa muutamien vierastensa kanssa; hän oli vanha säveämielinen mies, joka mielellään antoi tyttärensä hallita sekä taloa että kotia nyt, kun hän oli kadottanut vaimonsa, poikansa ja vävynsä muutaman vuoden kuluessa. Hän saisi nyt uuden vävyn joka oli rikas ja oiva mies. Heta, hän kyllä taisi hoitaa itseään. Paavo näkyi olevan ukon mieleen, ja hän oli tulevaisuudessa perivä isänsä talon. Toimilan väki tulisi silloin vielä rikkaammaksi, olihan kaikki tuo hyvää!

Kaikkialla, jopa etehisessäkin ähkivät hyppijät. Kesä-ilta oli helteinen, ilma sisässä kuuma ja rasittava. Oli juotu paloviinaa kahvin kanssa, syöty juustokakkua ja taaskin juotu. Viuluniekka polki tahtia, hieroi ja ponnisteli. Isossa takassa leimusi, huolimatta kuumuudesta, valkea isoa kahvipannua varten, joka uudelleen lämmiteltiin, ja savu nousi ainoastaan puoleksi savutorvesta. Se tuprusi osaksi sisälle päin, nousten tuvan laelle, jossa leipävartaat riippuivat notkuen tummanruskean taakkansa alla, se kohosi vieläkin korkeammalle, tunkeutui kuivattavaksi levitettyjen päreiden sekaan, ja leveni sakeana ja tukehduttamana kaikkialle. Pienet, aukeamattomat ikkunat olivat kosteat ja himmeät; seinän-rakoisista, niiden ympärillä oli kaikkialla kaikkialla sisäänpistetyitä pihjala- ja koivun oksia, jotka kuihtuen levittivät väkevän hajun ympärilleen. Ilma täällä sisässä oli raskas ja rasittava, mutta ei häirinnyt iloa ja huvitusta, päinvastoin – se oli juuri omiansa sen laatuiselle ilolle, eikä kukaan ajatellut, että olisi pitänyt olla toisin.

Heta hyppi melkein lakkaamatta tahi kulki ympäri tupaa hyppyaskeleilla, jonkun talonpojan pitäessä käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri. Häntä miellytti silloin, tällöin saattaa Paavo hiukan levottomaksi, vaikka hän heti sen jälkeen lohdutti häntä jollakin suosion osoituksella. Hän oli tänä iltana kaunis, käsivarret paljaina kuumuuden tähden ja kaula näkyvissä leveän röijyn alta. Hän nauroi kaikkien kanssa, lyöden sitä, jota hän puhutteli luottavaisesti olalle, otti välistä Paavon polvilleen, keinutteli häntä voimakkaasti, jonka jälkeen hän sukkelalla liikkeellä antoi äkillisen töyttäyksen, joka sai hänet odottamatta tupsahtamaan lattialle! Mutta tämä oli kylläksi kekseliäs pitääksensä niin lujasti kiini Hetan vyötäisiltä tahi kaulasta, ett’ei hän voinut langeta. Tätä leikkiä toisti Heta kerran vanhan Aatulinkin kanssa, joka sai Paavo-raukan sydämen tykkimään hiukan kovemmin, kuin ennen.

Kaikkea tuota ja vielä enemmänkin näki Ella, seisoessaan muiden takana oven luona. Hänen tuliset katseensa milt’eivät nielleet tuota kaunotarta, voimakasta naista. Hän kadehti kaikkia, jotka lähestyivät häntä. Hän tunsi pistävän tuskan jossain itsessään, se vaivasi ja kalvoi häntä, se pakoitti hänen verensä valtavasti sydäntä vasten ja sitte taas ylöspäin. Hän tunsi olevansa niin voimakkaan, että olisi voinut leveillä käsillään musertaa kaikkia, jotka häntä ympäröivät, yhdellä kerralla. Jos hän vaan saisi Paavon kouriinsa, olisi hän kantanut hänet pajaan, heilauttanut hänet alasimeen ja moukarilla runnellut tämän nuoren, notkean ruumiin. Silloin olisi hän päässyt näkemästä tuota äitelätä hymyä, Hetan välimiten hyväillessä onnellista sulhaistaan.

Entä Heta! Jospa hän kerrankin vaan saisi hänet tuonne hakaan, jossa he niin usein kesä illoin olivat toisiansa tavanneet! Nyt hän likistäisi häntä innokkaimmin syliinsä, pusertaisi häntä itseensä niin lujasti, että hän tuntisi menehtyvänsä niin kovasti, ett’ei hän enään hymyilisi ja nauraisi kuten nyt, ja että hänen hehkuvat huulensa kalpenevat, ja hänen pyöreä punainen suunsa ei enään laskisi leikkiä, vaan värähtäisi tuskasta, niin kovasti, että elämä joka nyt kuohui niin rieppaasti hänessä saattaisi paeta!

Ella kulki suoraan eteenpäin tiheän miesjoukon läpi, halkaisi kuten nuori sonni tiensä esteiden läpi, syöksyi esille yli koko lattian ja seisoi silmänräpäyksen Hetan edessä, työnnettyään kyynärpäillään Paavon kumppaneineen tieltään.

– Tule Heta, nyt hypimme polskan, jota olet muisteleva niin kauvan kuin elät, – sanoi hän likistäen hänen paljaat käsivartensa niin lujasti, että valkoinen viiva jäi tuohon ruskeaan, punertavaan ihoon.

Heta nosti äkkiä silmänsä, kohotti ylähuulensa pilkallisesti, tiiritteli ylenkatseellisesti häntä, loi sitte tuiki avonaisen katseensa sanomattoman halveksivaisesti koko hänen olentoonsa kiireestä kantapäähän pilkallisella äänellään:

– Kyllä se mies on hassu, joka uskaltaa näyttäytyä Toimilan Hetalle, käytettyänsä itsensä kuten väkivallantekiä ja varas! Sinä olet päihdyksissä; muuten olisi sinut heti ajettu ulos! Pötki tiehesi, seppä! mene hyvällä, joll’et tahdo miesjoukon täältä auttavan sinua ulos! Eläkä enään näyttäydy silmilleni! Sillä, jos vielä kerran tulet tänne, niin nostamme sinut kaivoon!

Ella tuijotti häneen, ikäänkuin ei hän ymmärtäisi mitään. Hän otti askeleen eteenpäin tarttuakseen tyttöön vyötäisestä, joko hänen tahdottaan tahi vastoin sitä. Mutta kaunotar työnsi hänet valtavasti takaisin katseella, joka säkenöitsi vihaa ja ylenkatsetta. Tämä töytäys antoi Hetan ihailijalle osoitetta hyökkäykseen. Rynnättiin Ellaan ja raju tappelu olisi syntynyt, joll’ei Heta aikanaan olisi juossut väliin. Hän korotti käsivartensa huutaen keskellä melskettä:

– Pysähtykää toki! Antakaa hänen mennä, pojat! Älköön kukaan häneen koskeko! Ulos Salmen Ella! Ja tänäpäivänä olet täällä viimeisen kerran. Sano terveisiä ukollesi ja ilmoita ett’ei hänen tarvitse pelätä saavansa ylenkatsottua miniätä. Hän voipi tyytyä ylenkatsottuun poikaan. – Mene!

Ella hoiperteli askeleen eteenpäin. Hänen korvansa suhisivat. Hän ei tiennyt, kuinka hän pääsi ulos. Ilta-aurinko ei häntä virkistänyt. Hän tunsi sydämensä kuohuvan ja koputtavan. Vielä kuunteli hän hetkisen seisoessaan mänty-alla tienristiyksellä, viuluniekan vingahuttamisia ja naisten hileätä naurua.

Kotvasen kuluttua syntyi äänettömyys, sitte taas melua ja melskettä. Hyppy oli nyt varmaankin loppunut ja vieraat läksivät kotio. Hän kuunteli! Hän ymmärsi, että jätettiin hyvästi, vaiheteltiin lahjoja ja erottiin. Askelia lähestyi, äänet tulivat kuuluvimmiksi. Kaikki tulivat tännepäin. Tie johti rantaan, jossa kyläväen veneet olivat kytkettyinä. He kulkivat Ellan ohi huomaamatta hänen siellä istuvan, nauraen parittain rakas rakkaan kanssa, nuorukainen ja neitonen pilaellen ja naljaellen huimassa ilossa. Viimeksi Heta ja Paavo. Äkäinen ja juopunut pelimanni kulki alituisesti rakastavien tielle, kiroillen myötäänsä esteitä, jotka häntä kohtasivat, muristen alinomaa itseksensä, tyytymättömänä ja uhkaavana. Vihdoin hänkin katosi.

Kappaleen matkaa Ellasta, missä polku oli kapeimpana ja missä korkeat puut antoivat parhaan varjon, seisoi sammaleinen, litteä kivi pehmeänä ja kosteana. Paavo veti Hetan tänne hän heittäytyi ales nauraen. Ella kuuli kuinka hän suuteli Hetaa, joka puoleksi vastustellen, vaan yhäti nauraen, vastasi hänen suudelmiinsa. Muut äänet haihtuivat etäisyydessä, rakastavien äänekkäät laverrukset, joita suudelmat keskeyttivät, tunkeutuivat hänen korviinsa polttaen häntä kuten hehkuvat pihdit ja tuli, hivuttava leimuava tuli.

Hän tarttui puukkoonsa ja juoksi esille. Silmänräpäykseksi hillitsi hän itsensä, sen jälkeen hän kohotti käsivartensa ja työnsi kovasti ja varmasti puukkonsa keskelle Hetan sydäntä, hänen puoleksi maatessaan rakastajansa, sylissä. Ja hän oli osannut oikein. Hän ei antanut huokaustakaan, ei päästänyt ääntäkään. Hänen punaiset huulensa kalpenivat ainoastaan, pila tarttui huuliin, ja elämä pakeni. Se oli paennut hänen kätensä kautta, tämän käden kautta, joka niin monasti oli häntä hyväillyt, joka oli tahtonut kantaa häntä, suojella häntä kaikesta pahasta, mutta jonka hän uskottomasti oli työntänyt pois. Nyt Ella oli tyyni ikäänkuin olisi Heta jälleen hänen.

---

Maanantai-aamu koitti sumuisena ja taivas oli pilvinen. Salmen talossa työskenneltiin aikaisin. Kaikki olivat jo toimessa. Ukko istui tapansa mukaan portailla. Piippu riippui tavallisuuden mukaan suussa. Hän teki päreitä, liistoeli ja halkaisi tuota märkää ainetta, ja läjä valmiita päreitä hänen edessään tuli yhä isommaksi. Mutta luhdissa nukkui vielä Ella, talon vanhin. Annikka muori kuuli, kuinka raskaasti hän hengitti; hänen tasaiset, kumeat kuorsaukset kuuluivat ales, todistaen hyvää levollista omaatuntoa. Tahdottiin antaa hänen nukkua rauhassa. Hän oli kyllä päässyt selville eilen, ajatteli hän – kaikki parantuisi jälleen ja jäisi entiselleen. Isä ja äiti olivat niin iloiset ja sovinnolliset nyt aamulla; renki oli ilmoittanut Hetan viettäneen kihlauksensa Paavon kanssa eilisiltana. Se oli hauska uutinen maanantai-aamuna. Se oli onnen enne. Viikko oli siis hyvin lupaava, ja tuolla alhaalla oli jo ruis melkein leikattu. Nyt saisi kyllä sataa... Ukko oli iloisimmalla tuulellaan ja ”äidillä” oli rauhan ja levon päivä.

Tiellä kuului ajokalujen rätinä. Se läheni lähenemistään. Ukko rupesi tarkkaamaan. Mitä muuta hauskaa ja uutta tapahtuisi hänelle tänä päivänä? ”Äiti” tirkisteli ulos ikkunasta, lapset juoksivat esille paitasillaan, kompastuen sekä kynnyksillä että portailla. Pellolla kuuli väki kulkusten kilinää. He katsoivat ylös lyhteistään, ja Olli perunapellolla seisahtui keskellä kyntämistä. Kuka tuli kulkuisilla Salmeen, tähän päivän aikaan?

---

Puolen tunnin kuluttua oli kaikki selvänä. Hän, Ella, joka vastikään oli nukkunut niin makeasti, oli nyt hereillä. Hän seisoi siinä äänetönnä ja hartevana kuten ennen, tyynenä ja levollisena. Viimeisten päiväin kiihoitus oli nyt ohitse. Hänen vaalea tukkansa laskeutui suorana ja sileänä ales sulkien hänen pinkeät kasvonsa reunuksiinsa. Silmät eivät olleet kuten eilen vertyneet eivätkä enään katselleet tulisesti ympärilleen, hänen katseensa oli päinvastoin tyyni ja lempeä. Nuo alakuloiset piirteet suun ympärillä näkyivät nyt niin selvästi; ainoastaan kasvojen puna oli hiukan laimeampi.

Hän katsahti kerran ympärilleen pihalle. Kädet ja nuo vahvat, lujat käsivarret olivat kiinni sidotut selän taakse, kovasti toisiinsa. Vielä katse ympärilleen ja sitte Ukkoon.

– Sinulla on jäykkä mieli, isä, – sanoi hän, – ja kun sinä minua kiihoitat, tarttuu se minuunkin, tuo sinun kova mielesi. Mutta – älä ärsytä veljiäni kuten minua. Anna heidän olla rauhassa, sinä näet, mihinkä minä olen joutunut.

Hetken äänettömyyden jälkeen, lisäsi hän kääntyneenä äidin puoleen;

– Mutta sinä äiti, sinä olet siunattu Jumalan enkeli; en minä sinua milloinkaan unohda.

Sitte ylös kärryihin, joka häntä odotti nimismiehineen vanginkuljettajineen. Lähdettiin liikkeelle. Kulkuset helisivät taas. Kuului niin iloiselta, kallion rinteet kaikuivat, aamu-ilma lennätti tämän soitannollisen äänen loitolle. Pyörät rätisivät sorakiviä vasten, hevosen kaviot polkivat rieppaalla tahdilla pientä, kovaa kivistä tietä. Ääni joutui yhä heikommaksi.

Ukon pärekasa oli jäänyt kesken. Äiti nosti padan tulelta, poltti kätensä, tuntematta sitä. Lapset leikkivät tuvan lattialla....

Kaikki oli entisellään.

Mutta ylhäältä luhdista ei enään kuulunut nukkuvan tyyntä hengenvetoa. Ukko ei tuntenut, että tippui isoja sadepisaroita. Ne pärskyivät pärekasalle, pilvet tuolla ylhäällä tulivat yhä tiheimmiksi, taivas pimeni, ja sade lankesi pian raskaana, tasaisena ja hiljalleen. Ei tuulen hengähdystäkään, kaikki oli vaiti ja hiljaa.

”Sinulla on jäykkä mieli!” Nuo sanat kuuli hän vielä niin selvästi. Ja Ukon rinnasta kohosi hidas, kahiseva huokaus, yksi ainoa mutta raskas, centnerin raskas.

”Sinulla on jäykkä mieli.”