Järvellä (1915)

Järvellä. Kirjoittanut Irene Mendelin

Vene lipuu hiljaa

halki kaislikon,

mieli herkkä, hellä

soutajalla on.

Kaisla kahiseepi,

rimpi vienoon soi,

tuuli vait on – nukkuu,

rannat unelmoi.

Taivahasta kirkas

kulkee loistotie,

alas Ahdin linnaan

kultaportaat vie.

Syvyydessä säihkyy,

tuikkii, kimmeltää,

siell’ on mailma toinen,

siell’ on elämää.

Ulos ulapalle

vene lipuilee,

veden kirkas kalvo

mustuu, tummenee.

Kaameaksi mieli

käypi soutajan

liikkuessaan yksin

mailla Ahtolan.

Vesi kumeasti

veneen pohjaan lyö,

seudun hämäryyteen

verhoo suviyö.

Aallon alta kumma

laulu helkähtää,

tenhoten ja viehtäin

soipi sanat nää:

»Ma kultakutriain suorin,

yön kuluksi laulelen,

oon Ahtolan tytär nuorin

ja morsio Päivyen.

Kun vilpoisa tuuli nukkuu,

kun uinuvi mer’ ja maa,

kun hämyhyn vaarat hukkuu,

hän luokseni silloin saa.

En lemmi ma siskoin lailla

maan valjuja sulhoja,

mun henkeni taivon mailla

se etsivi korkeinta.

Vain lentävän hetken illoin

hän luonani viivähtää,

mut vuossatain auvo silloin

ve’en väikkeessä väräjää.

Hän mennyt on, poika Päivän,

pois kaikkosi loistossaan,

vain hohtavan valohäivän

nään viittovan kulkuaan.

Oi missä hän kulkee; siellä

on valo ja valkeus,

on kukkia korpitiellä,

on ilo ja ihastus!» –

Laulu lakkas – kumma

miel’ on soutajan

veneen lipuessa

kodin rantahan.

Veden kalvo yhä

mustuu, tummenee,

mutta pohjan taivas

säihkyy, säteilee.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.