Järvellä.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Vene lipuu hiljaa
halki kaislikon,
mieli herkkä, hellä
soutajalla on.
Kaisla kahiseepi,
rimpi vienoon soi,
tuuli vait on – nukkuu,
rannat unelmoi.
Taivahasta kirkas
kulkee loistotie,
alas Ahdin linnaan
kultaportaat vie.
Syvyydessä säihkyy,
tuikkii, kimmeltää,
siell’ on mailma toinen,
siell’ on elämää.
Ulos ulapalle
vene lipuilee,
veden kirkas kalvo
mustuu, tummenee.
Kaameaksi mieli
käypi soutajan
liikkuessaan yksin
mailla Ahtolan.
Vesi kumeasti
veneen pohjaan lyö,
seudun hämäryyteen
verhoo suviyö.
Aallon alta kumma
laulu helkähtää,
tenhoten ja viehtäin
soipi sanat nää:
»Ma kultakutriain suorin,
yön kuluksi laulelen,
oon Ahtolan tytär nuorin
ja morsio Päivyen.
Kun vilpoisa tuuli nukkuu,
kun uinuvi mer’ ja maa,
kun hämyhyn vaarat hukkuu,
hän luokseni silloin saa.
En lemmi ma siskoin lailla
maan valjuja sulhoja,
mun henkeni taivon mailla
se etsivi korkeinta.
Vain lentävän hetken illoin
hän luonani viivähtää,
mut vuossatain auvo silloin
ve’en väikkeessä väräjää.
Hän mennyt on, poika Päivän,
pois kaikkosi loistossaan,
vain hohtavan valohäivän
nään viittovan kulkuaan.
Oi missä hän kulkee; siellä
on valo ja valkeus,
on kukkia korpitiellä,
on ilo ja ihastus!» –
Laulu lakkas – kumma
miel’ on soutajan
veneen lipuessa
kodin rantahan.
Veden kalvo yhä
mustuu, tummenee,
mutta pohjan taivas
säihkyy, säteilee.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.