Itätuulessa
| Itätuulessa. Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä. Kirjoittanut Severi Nyman |
- Täm’ on isojen vihojen vaikea maa,
- Tämä Suomen ranta rukka,
- Täm’ on tuhanten surujen tuttu maa,
- Täm’ on syksyn surkea kukka.
- Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
- Kait kohta sen hyytävi halla?
- Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
- Sen tulevan talven alla.
- Vain Luojani tiesi ne viljavat veet,
- Ne, joilla sen kostuan juuret,
- Ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
- Ja ne hikihelmeni suuret;
- Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
- Ja sen turmeli valkeat vainon,
- Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
- Suon kuolla jo kukkani ainon.
- Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
- Ei jouda se koskaan hukkaan!
- Niin kallis on kansalle syntymämaa,
- Se on suostunut surujen kukkaan.
- Minä valvatan vieläkin vienoistain,
- Siks kun mulla sykkivi rinta,
- Ja mä varjelen maatani mairettain,
- Jos henkeni ois sen hinta.
- Mit’ on kylvänyt runsas rakkauten’,
- Se vihanko viimoja horjuis?
- Se horjuisko valtoja vääryyden,
- Sit’ eiköpä totuus torjuis?
- Käy tänne vain vihan, valheen mies,
- On turhat sun tahratut kalpas,
- On tuttuja meillä sun tummat ties
- Ja portill’ on vartio valpas!
- Sä päällemme peikot nostaos vain,
- Joka polvulle pankosi ansa,
- Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, –
- Jää jäljelle Suomen kansa,
- Kysy, mit’ on sen laki ja oikeus,
- Ja mihin se hintahan myödään,
- Jok’ ainoa mies on Vibelius,
- Käs’ jäykkänä kirjahan lyödään.
- Se on ollut se yksi ja ainoa,
- Joka tuonut on tuskissa hoivon,
- Se on ollut se yksi ja ainoa,
- Johon onnettuudessa toivon.
- Se on ollut aarteeni arvokkain,
- Sit’ ei saa tallata jaloin!
- Se on annettu armona Jumalain,
- Se on vannottu keisarivaloin!
- Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
- Ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
- Kuin Feeniks lintu se nousisi taas
- Ihan turmankin tuhkien alta.
- Se on Vestani kallis, mi valvonut on
- Mun kansani hengen tulta,
- Se on koskematon, se on kuolematon,
- Voi, ken sitä ryöstäis multa.
- Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
- Ja kansalta onnen uskon?
- Ken päivyen taivolta riistää tais
- Ja pilven rannalta ruskon?
- Mun kansani kevät se kajastaa,
- Se on uskoni varma ja vakaa,
- Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
- Se on tuleva talven takaa.
- Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
- Ja virtojen vuolahat välkyt;
- Kotirantojen koivut on vihreissään,
- Ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
- Ja se kansani kevät se kaunis on,
- Sen on siivillä siunaus Herran.
- Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, –
- Ja se kevät on koittava kerran.
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.