Isänmaa ja ”Maammekirja”
| Isänmaa ja ”Maammekirja”. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
Toisinaan tuntuu melkein raskaalta, että täytyy melkein kaikista asioilta lausua päin vastaisen mielipiteen, kuin mihin kansan juuri joukko on entisestään tottunut. Mutta, jos tervettä järkeä on olemassa, niin löytyy sen johtopäätökset päästä julkisuuteen kumminkin yhtä suurella oikeudella, kuin vanhan jonotuksen kaikkea arvostelun ja päivänvaloa kestämättömät mietelmät, jotka yleiseen ovat vaan hieman toisintelevaa vanhan ijankaikkisen tyhmyyden vaikuttamista. Topeliuksen lukukirjoja on yleiseen kiitetty ja ihailtu; ompa oikein onnitella Suomen kansaa, jolla on semmoiset aarteet laskea lastensa käteen. Tätä suitsutusuhria on uhrattu umpimähkään; sillä mitään perusteellista arvostelua niistä ei ole koskaan annettu; lieneekö sitten asia niin, että ne ovat kaiken arvostelun yläpuolella, taikka taas niin etteivät ne koulukirjoina mitään arvostelua kestä. Oli kuinka oli, mutta jokainen opettaja, joka niitä käyttää koulukirjoina sisäluvun opetuksessa, tietää kokemuksesta, mitkä vaikeudet ovat alituiseen voitettavina. Ne ovat pedagogisessa suhteessa äärettömän kömpelöt ja kielen opinnoihin nähden kokonaan epäkäytännölliset. Kumminkin kaikki tekojumaliset papit ja koulunopettajat kiittävät maasta taivaaseen itse kirjoja, vaikka kyllä huomaavat, miten huonosti ne koulukirjoina tarkoitustaan vastaavat.
Ei käy kieltäminen, ett’ei noissa kirjoissa olisi muutamia somia piirteitä siellä ja täällä. Luonnonkirja viehättää nuorempia lapsia saduntapaisella esitysmuodollaan, kunnes he kolmen-, neljäntoista vanhoina siihen kokonaan kyllästyvät. Pitkään aikaan en huomannut, mistä tuo äkkinäinen kyllästyminen johtui. Viimein pääsin sen tajuamaan lasten omalla sydämmellä. He laskettelivat sattuvaa pilaa luonnonkirjan ällimäisestä tekojumalisuudesta, Antin ja Liisan teeskenteleväisestä puhetavasta y, m. Vaisto lausuu lapsille, mitä meille tuskin terve järki jaksaa selvittää.
– – – – – – Syystä voi huomauttaa, että se luonnontieteellinen kirja on huonosti kirjoitettu, jossa luonnon tekijän, osaksutun tai todellisen, nimeä mainitaan. Sekoittaa sen katseluun jonkun mysteriallisen nimen, ei suinkaan asiaa selvitä, mutta kylläkin himmentää. Tässä ei ole tilaa perinpohjaiseen arvosteluun, mutta kolmentoista vuoden perinpohjaisen kokemuksen perusteella lausun toivomuksen, että joku muu sopivampi alkeiskirja otettaisiin käytäntöön Luonnonkirjan sijasta.
Maammekirja on jonkun verran vapaa edellisen pahimmista sisältöä koskevista virheistä, mutta sitä haittaa toiset yhtä pahat virheet. Pedagogiset ja muoto-opilliset vaikeudet ovat samat kuin edellisessä. Sisältö kokonaisuudessaan on yhtä yksipuolinen alallaan kuin edellisenkin sen alalla. Runollista lentoa tavoitellessa on usein laimiin lyöty ne edeltämykset selvyyden ja täsmällisyyden suhteen, jotka kielen opetuksessa ovat niin suuresta merkityksestä. Vaihetteleva, lyhyt-lauseinen esitystapa, yksinkertainen sisältö alusta loppuun ja vaihettelevat aineet on edeltämys, jonka jokaisen lukukirjan tulisi suunnilleen täyttää. Kaikki nämät ehdot on Maamme-kirjassa melkein uhmaten laimiin lyöty. Vaikeaa on löytää teoksesta yhtään kappaletta, jota voisi menestyksellä käyttää lauseen jäsennykseen.
Mutta syy, miksi me halusimme sanasen lausua näistä kirjoista, on oikeastaan Maammekirjan sisältö. Tekijän aikomuksena näkyy olleen tämän kirjansa kautta kohottaa isänmaalliset tunteet ylimpään huippuunsa. Tämä nyt vielä menisi sinään, sillä ihmisen rinnassa on olemassa välitön tunne kotia ja siskoperhettä, vanhuksia ja kotipaikkaa kohtaan; tämä esiintyy voimakkaampana vasta silloin, kun kotipaikalla siirtyy ulommaksi. Tämä sama tunne muuttuu koko isänmaata käsittäväksi, jos ihminen siirtyy pois maasta, mutta vasta silloin. Sitä ennen on se ainoastaan ajateltua, ei tunnettua; se ei siis ole vielä isänmaanrakkautta, vaan jonkunmoista ajateltua isänmaanrakkauden teoriaa. Jos tämä rakkaus otetaan keskustelun alaiseksi, riisutaan siltä pois vienoin värinsä; jos se asetetaan jonkunmoisena velvollisuutena ja valmiiseen kaavaan valettuna ihmisen eteen, niin silloin se tuntuu väsyttävältä kuormalta ja herättää pikemmin vastenmielisiä tunteita. Se käy sitä pahemmin kun teoretiseeraava isänmaan-”rakastaja” osoittaa menettelöllään, ett’ei hänellä itsellä ole mitään isänmaanrakkautta. Jolla tuo vieno tunne todella on sydämmen tavarana, hän ei voi siitä paljon puhua.
Topeliuksella tuo rakkaus näyttää olleen kumminkin ainoastaan jonkinmoista Suomen maankamaran rakkautta. Siitä syystä kokee hän kytkeä ihmisen oikein pyhillä velvollisuuden siteillä siihen kontotarpeeseen, jossa hän on syntynyt. Itse hän kumminkin asuinpaikoikseen valitsi Suomen kauniimpia seutuja. Jos Topeliuksen isänmaanrakkaus olisi ollut oikeaa ja todellista laatua, niin olisi hänen tullut etupäässä puhua niille, joiden vallassa ja voimassa olisi muodostaa isänmaan oloja, eloja, lakia ja laitoksia rakastettavan arvoiseksi. Sillä rakkaus ei synny käskysanan voimasta. Siitä ei siis sovi puhua sille, jonka rakastaa tulisi, vaan niille, jotka voivat laittaa rakkauden esineen rakastettavan arvoiseksi. Suomen laeista ja laitoksista puhutaan myöskin sillä sävelellä, että se piti herättää vastenmielisiä tunteita ajattelevan lukijan rinnassa, kun hän hyvin oivaltaa että nuot lait sittenkin etupäässä tarkoittavat etu-oikeutettujen mukavuutta ja rauhaa. Niinpä on lainsääteemme suurin osa kokonaan kohdistettu etuoikeutettujen aseman ja omistussuhteiden turvaamiseksi. Eipä olisi tosiaan tarvinnut rahavaltaisten lainlaatijain niin paljon päätänsä vaivata ja kuluttaa niin paljoa paperia ja painomustetta omistussuhteidensa ja etuoikeutetun asemansa turvaamiseen, vähemmästäkin jo voisi ajatteleva nähdä, että tuo työ on tehty luvattomalla alalla, hämillään ja hätäkiireessä peläten kansan heräämistä. Jokainen isänmaan ystävä, joka ei huomaa tai ole huomaavinaan niitä huutavia epäkohtia Suomen oloissa, jotka ovat jo kolmatta sataa tuhatta henkeä parasta Suomen väkeä karkottaneet maasta, ja toisia tuhansia surmanneet puutteeseen ja nälkään, hän ei ole oikea isänmaanrakkauden edustaja, ja meillä on syytä epäillä hänen vilpittömyyttään, kirjoittakoon ja puhukoon hän sitten vaikka ylimmäisen enkelin äänellä. Se ei kummintaan ole muuta kuin toisintelua siitä ijänikuisesta, päättömästä ja sydämmettömästä sekasävellyksestä, jolla sanomalehdet, nuo rahavaltaisten epäiltävät kätyrit ovat vuodesta vuoteen kokeneet kansalaisten mieliä lumota. Jos meille asetetaan luottamuksen vaatimus, niin me alamme arvostella. Jos he raivostunut meidän arvostellessa asiaa, niin he sillä itsekkin osoittavat oivaltavansa ettei heidän vaatimuksensa mitään päivän valoa siedä.
Maammekirjan jälkimmäisen puolen täyttää jonkinmoinen Suomen historia. Se on kyhätty, vaikka kertomusten muodossa, kokonaan vanhanaikuisen mallin mukaan. Ritarin kilpi ja pispan hiippa ovat ne taikakappaleet, joiden ympäritse tapaukset kiertyvät. Voisi melkein tulla siihen luuloon, ettei Suomessa kansaa silloin ollutkaan, vaan ritareita, sotapäälliköitä, aatelisherroja, piispoja ja kirkollisia virkailijoita, Kansasta mainitaan vaan silloin, kun sen miehet ottavat osaa sotiin omassa maassa ja vieraissa maissa. Tarkasti sekä seikkaperäisesti kerrotaan muutamain sotamiesjoukkojen vaiheista Ruotsin suurten teurastaja-kuninkaiden komennon alla, mutta mitä tunsivat, miten elivät tai kuolivat kurjuuteen jääneet vaimot ja lapset, joiden miehet ja isät riidalla, usein karkaamisen pelvosta kytkettynä kuin elukat, hirmuvaltijaan käskystä raastettiin vierasten maiden tappotantereelle kotimaan ”aapiskirjan tai katekismuksen puolesta”, siitä kaikesta ei mitään hiiskuta. Gustaa Aadolf esitetään suurena uskonsankarina, joka muka taisteli jalon asian puolesta, huolimatta ollenkaan siitä, että jo etevät valtiolliset historioitsijatkin ovat asiasta antaneet aivan päinvastaisen arvostelun. Mutta se sopii niin hyvin; tekopyhä historioitsija, jolle uskonto on tavanmukainen korukalu, ylistelee hirmuvaltijasta, joka uskontoa käyttää vallan-anastuksen verhona ja kunnianhimon tyydytyksen välikappaleena.
Vallan ihanteelliseen valaistukseen asetetaan kaikki sotasankarit, nuot aikanaan ehkä olojen siittämät, ja vielä nytkin poikkeustiloissa tarpeelliset henkilöt, mutta jotka eivät ollenkaan kelpaa ihmisyyden ihanteiksi rauhallisen kehityksen alalla. Ei ollenkaan ole humanisuusaatteen mukaista, että lasten koulukirjoissa tuodaan esiin tuommoisia rosvojuttuja ja ylistellään kamalia ihmisten teurajia. Lasten tunne-elämä tarvitsee aivan toisenlaista hoitoa. Omituinen käsityskannan ristiriitaisuus ja selvimpäinkin ja yksinkertaisimpain sielunelämän lakien hämmennys esiintyy siinä, kun Topelius laskee lasten käsiin sotaisiin rosvojuttuihin kiihottavan kirjan, ja toiselta puolen puuhaa kevätyhdistyksiä koululasten keskuudessa pikkulintujen suojelemiseksi, sekä kokee neuvoilla, puheilla ja kirjoituksilla avustaa eläinsuojelusyhdistysten toimintaa. Ja kumminkin jokainen, tietää, että kun pojat kerääntyvät yhteen ja lähtevät linnun pesiä hävittämään, ovat he silloin leikkivinään sotasankaria ja suunnittelevat sotaisia saartoja ja hyökkäyksiä ”vihollisen alueille”. Kun sotahistoriain vaikutuksesta herää murhan himo, johon varsinkin poikalapsilla on oikein perinnäinen taipumus, tehdään ”vihollisjoukko” vaikka hyttysistä tai kärpäsistä. Eläinten rääkkäykseen on myöskin tuommoisilla pikku-sankareilla erityinen taipumus. Kun poika saa käsitelläkseen hevosen, on hän heti täynnä sotaista innostusta, ja kun hän ratsastaa hurjaa vauhtia, on hän olevinaan kuuluisa rosvopäällikkö tai sotasankari. Topeliuskin on siis toisella kädellä antanut, antanut koko Suomen lapsille ja nuorelle kansalle nurjennetun ja yksipuolisen isänmaanrakkauden keralla sotaista innostusta ja väärennettyä velvollisuuden tuntoa, ja toisella kädellä kokenut ottaa pois liijallista sotaista innostusta, (raakuutta! itään kuin ei kaikki sotainen innostus olisikaan raakuutta!) milloin se kohdistuu lintuihin ja eläimiin. (Entäs ihmisiin?)
Ei käy kieltäminen, ettei Maammekirjassa olisi moniaita somia ja hienosti käsiteltyjä piirteitä, yksipuolisuudestaan ja vanhoillisuudestaan huolimatta. Ja aina tulee sillä olemaan kulttuuri ja kirjallishistoriallista merkitystä, mutta siihen palvelukseen, mihin sitä nykyään käytetään, on kokonaan kelvoton. Se tarkoitus, mikä sillä ajatellaan saavuttaa, se kyllä saavutetaankin; mutta me kysymme, onko se tarkoitus oikea ja jalo.
Kun valtiollisten uudistushankkeiden aikana huomattiin puutteita Suomen syvimpäin kansakerrosten sivistyksessä, ajateltiin tuota pikaa puutteet sillä tulevan korjatuksi, kun hankitaan maammekirja joka mökin hyllylle. Sepäs vasta ihmeellinen taikakirja. Tämä hanke todistaa, että Suomen sivistyneet säätyluokat tahtovat painaa ei ainoastaan lapset, mutta aikaisetkin, siis koko kansan, sen hengen sokeaan lumoukseen, jonka vaikutuksesta Maammekirjakin on syntynyt. Ja tuo aikainen lapsi, Zakari Topelius, on itsekin ollut saman hengen lumouksen oikein täydestä todesta. Onko koko sivistysyleisömmekin niin laita, vai haluavatko he käyttää kirjaa vaan sopivana keppihevosena vissien tarkoitusten saavuttamiseksi – tuota minä en ymmärrä. Ehkä lie heissä molempaakin laatua, pettäjiä ja petetyitä.
Siihen kumminkin näyttävät kansansivistyspyrinnöt toistaiseksi seisahtuneet, että vähän useammalla hyllyllä kuin ennen on Maammekirja ja kimppunen ”Kyläläisten kirjasia”, useimmiten synkän pölyn peitossa. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi ja enemmän tarkoitustaan vastaava, jos olisi hankittu vähän useammalle hyllylle kuin tähän saakka ”Setä Tuomon Tupa” ja ”Uusi Testamentti”. Varmaanhan ei koditonta, maatonta, nälkäistä ja sorrettua Suomen köyhää orjaa ravitse Maammekirjan evankeliumi. Korpein ja rämeitten kirjalla on tarvitsevalle raukalle kovin vähän jakamisia. Paljon parempaa me tarvitsemme.
Mutta kieltämättä on Maammekirja sopusoinnussa nykyisen kansakoulusivistyspyrintöjen kanssa. Hyvin taitamatoin kansakoulumestari pitää saarnan lapsille Maammekirjasta, veisaa lopuksi virren ”Vänrikki Stolin tarinoista” – toisen isänmaallisten luulotelmain taikakirjoja – ja niin on opettaja kaiken vanhurskauden täyttänyt!
Mitä minuun tulee, olen jo aikaa ne molemmat majastani hävittänyt, enkä kumminkaan tieteni salli, että yksikään minun kymmenkunnasta lapsestani tunnettaan saastuttaa noin keinotekoisilla myrkyillä. Jos heidän koulupiirissä täytyy niitä lukea, tunnen pyhäksi velvollisuudekseni pitää varastossa tarpeellinen määrä vastamyrkkyä, että henkinen terveys kutakuinkin säilyisi. Tietysti tulee niistä yhtä hulluja kuin minäkin, mutta hullunhan on niin äärettömän mukava syrjästä katsella, kuin viisaat toimivat. Kerron, mitä alussa lausuin, että minua ei ollenkaan huvittaisi olla niin monessa asiassa eri mieltä kuin kansan suuri enemmistö. Ja jokainen oivaltaa, mihin hankalaan kausalliseen asemaan minun tällä tiellä täytyy joutua. Olen vielä varma siitäkin, että itse työkansakin on useassa suhteessa toista mieltä, ja osa saattaa ajatella rahavaltaisten tavalla, että näiden mietteiden ilmituominen on melkein pyhyyksien häväisemistä. Mutta kun toisella puolen olen varma, että katselukantani on ei ainoastaan täysin oikeutettu, mutta melkoinen edistysaskelkin yhteiskunnallisen elämämme perinpohjaisemmassa tajuamisessa, tunnen pyhäksi velvollisuudekseni tuoda mietteeni julki. Myöntäähän vapauden aika, että jokaisella on toki oikeus puhua, vaikka hän sitten puhuisikin paljaita tyhmyyksiä.
Eräs junankuljettaja, syntyisin Pohjanmaan poikia, lausui minulle Seinäjoen juhlan aikana kesällä 1900, että Suomen kansa on auttamattomasti tuomittu perikatoon, koska, sanoi hän, sillä ei ole mitään aatetta, ei uskonnollista, ei isänmaallista, ei juuri mitään, näin on laita ylimmistä alkaen alhaisimpaan saakka, jatkoi hän. Tähän pessimismoon minä en äkkipäätä muuta vastata kuin: erotahan nyt toki pois joukosta taiteilijat, tiedemiehet ja eri uskolaiset! Ja totta on, että murros-aikoina, kuten meillä nykyään, on useammassa kuin yhdessä suhteessa, näyttää siltä, että kaikki on hajaannustilassa, ja epäilyttää, josko mitään todellista onkaan ihmiselämässä, vai oliko kaikki vaan mukavasti sattuneiden valoheijastusten ja varjojen petosta. Elämisen murhe toisissa, rikastumisen himo toisissa, kunnian kiihko muutamissa, ja taivaan hekuman toivo useissa – nuo ovat ainoat päällepäin näkyvät ”aatteet”. Kaikki muut ovat sekaisin ja hämmenyksessä. Mutta tämä täytyy näin ollakin, kun kynnykselle astuu kokonaan uudet olot, uusi yhteiskuntalaitos, uusi ”luokkajako”. Elämän aate, ylin kaikesta, alkaa hiljakseen luomaan säteitään tämän sekasorron ylitse.
Rikkauden halu ja aistillinen taivaan toivo ovat saman alhaisemman vaiston tuotteita. Maineen ja kunnianhimo johtuu sekin samasta vaistosta, vaikka on himona jonkun verran arvokkaampi ja siedettävämpi. Sillä se pakottaa esineensä joihinkin ympäristöä hyödyttäviin ponnistuksiin, tai tieteellisiin taikka taiteellisiin harrastuksiin, koska kunnioittaja ja maineenkannattaja täytyy ihmisten joukosta löytyä. Elatuksen murhe taas ei joudu mistään vaistosta, vaan melkein poikkeuksia perheen rakkaudesta; yksinäiselle se ei juuri ole yleiseen oikeutettu. Tämä on siis nykyisistä ”aatteista”, oikeammin tunteista, ainoa täydelleen oikeutettu. Se syntyy itsellään luonnon lain välttämättömyydellä. Se johtuu elämän aatteesta, joka välittömänä tunteena on säilynyt ihmisolennoissa. Vaan raakaan tilaan jäänyt suku ei osaa katsoa elämää lahjaksi ilman elämän aistillisia nautinnoita. Tällä perusteella on kehittynyt alhaisimmat vainolliset halut, rikkauden omistamisen halu ja aistillisen taivaan toivo. Nämät toiveet ovat ajaneet pyrinnön toivottujen aarteiden perään korkeimmilleen.
Rikkauden himo on kehittynyt kapitalismin vallaksi. Taivaan himo on synnyttänyt uskontojen ja kirkkokuntain kirjavan tuoksinan. Mutta kun molemmat tulokset ovat johtuneet alhaisista vaistoista, ovat ne oikeutettomia edelleen olemaan. Oikeutetuksi jää vaan elämän huoli. Elämä keskinäisessä rakkaudessa on vaan semmoisenaan olemisen päämaali. Sosialismi ei oikeastaan vaadi muuta kuin elämän kaikenpuoliset tyydyttävät ehdot kaikille. Sille on elämä yleisin päämaali. Ei elämä hekumassa, vaan elämä tarpeellisten välikappalten kera. Siihen kuuluu koti, verho, henkinen ja ruumiillinen ylläpito, asianmukainen kasvatus, kohtuullinen lepo, täydellinen kaiken puolinen turva kaikkea vaaraa ja sortoa vastaan, tilaisuus virkistävään huvikseen, urheiluun ja matkailuun, kouluopetus ja lääkärin hoito. Nämät ehdot voisi ottaa niinkin vaativassa muodossa, että ne tekisivät ylellisyyselämän. Sosialistit kumminkaan ei tarkoita muuta kuin kohtuullista ja välttämätöintä. Elämäniloa saavuttaakseen eivät he luule tarvitsevansa mitään ylellisyysnautinnoita. Siinä he varmaan ovat oikeassa. Sillä kaikki ylellisyyselämä koituisi viimein nauttijalleen ristiksi, kuormaksi ja tuskaksi. Elämä yksistään, kun ei sen yhteydessä ole rasittavia murheita, tuottaa tyydytystä ja iloa. Kun minä näen ympärilläni vaan onnellisia, kohtuullista elämää, ja saan olla vakuutettu siitä, että se on samallaista vielä minun näköpiirini ulkopuolellakin, siinä on minulla loppumatointa ilon syytä. Se yhteiskuntatalous, joka on sosiaalisen liikkeen lopullisena silmämääränä, on omiaan muutenkin luomaan kaikenpuolista yhteishenkeä, rauhallisia tunteita ja rakkauden mieltä. Nyt kysymme, voimmeko, kun meidän silmämääränämme on tämmöinen yhteiskuntalaitos, ihailla nykyistä yhteiskuntalaitosta, jossa ei mitään vastaa meidän ihanteitamme. Ja edelleen: voimmeko tuntea niitä tunteita, joita meitä velvoitetaan tuntemaan; jos ne tunteet ovat vaan oleellisia tälle nykyiselle yhteiskuntalaitokselle, niin meiltä vaaditaan mahdottomia. Sillä kuinka me voisimme jakaa sydämmemme ja sen tunteet kahden niin vastakkaisen asian välillä kuin rahavaltainen yhteiskunta ja sosiaalinen yhteiskunta. Mutta n. s. kansallistunne on omituista vaan rahavaltaiselle yhteiskunnalle. Sillä se riehuu kansallistaisteluna ja rotuvihana. Jos meitä velvoitetaan tuntemaan kansallistunnetta – omituinen vaatimus! – niin me voisimme huomauttaa, että me tunnemme samaa kansallistunnetta kaikkia muitakin, ainakin samalla kehityskannalla olevia maailman kansoja kohtaan, että hekin taas puolestaan tuntisivat samaa myötätuntoisuutta meitä ja teitä kohtaan. Se valtiollisten olojen kilpakehitys, mikä on omituista meidän ajallamme, ei ole myöskään luonut mitään eri ihailtavia muotoja tai tuloksia. Huomattavimpana ilmiönä on yhä korkeammalle kehittynyt sotatekniikki, mutta sehän on yleismaailmallista. Oman maan sotalaitokset eivät näytä sen kansallisempia muotoja kuin toisenkaan, vaan; miekka on vaan miekka, kanuuna on kanuuna. Valtiolaitelmissakaan ei kansallistunteilla ole mitään sijaa. Kansallistunne vanhanaikaisessa mielessä on sopimaton, sairaloinen tunne. Täytyyhän minun osata ajatella, että ihmisiä on vielä rajan toisellakin puolella. Ja vaikka niillä on eri kieli, vaikka ne laulavat eri sävelmiä ja omistavat toisellaisia tapoja, niin ne ovat kumminkin meidän veljiä ja sisaria. Nyt kun kapitalistinen yhteiskuntalaitos vielä kaikissa maissa jakaa kansan samalla tavalla: sortajiin ja sorrettaviin, on aivan luonnollista, että minä tunnen suurempaa myötätuntoisuutta naapurimaan köyhälistöä kuin oman maan sortajia kohtaan; sillä ovathan he meidän kurjuusveljiämme. Tällä perusteella täytyy meidän myöskin vastustaa täällä kuljeksivain muukalaisveljiemme valvomista. Minun täytyy luonnon lain välttämättömyydellä tuntea suurempaa myötätuntoisuutta köyhää pussikauppiasta kohtaan, kuin Suomen virkamiestä tai rahamiestä. Tämä ei ole mikään yksityinen mielipide, sillä kansan suuri enemmistö tuntee samaa välittömän tunteensa ohjaamana. Kansa on aina tuntenut välitöntä säälin tunnetta noita kova-osaisia kansan, mahtavan ja suuren kansan jäseniä kohtaan, joiden kohtalo on pakottanut heitä jättämään synnyntä-keskuudet ja perheet, ja nyt vaatimattomasti panevat luottamuksensa toiseen, saman valtakunnan alamais-kansaan. Ja varmaan me tuntisimme mieluisia tunteita, jos saisimme olla varmat siitä, että kaikki Suomen kansalaiset, jotka ovat kääntyneet onneaan koettamaan vieraissa maissa, saavat osakseen vieraan maan kansalaisten myötätuntoisuutta jonkunmoiseksi korvaukseksi siitä, mistä heidän on täytynyt itsensä irroittaa – synnyin keskuudesta ja perheestä
Jokainen kirja, joka ei kasvata tämmöisiä tunteita kansan lapsen rinnassa, vaan pikemmin kansallisraivostuksen ja rotuvihan, on kelvotoin kirja, sekä kaiketi sopimaton asettaa oppivan nuorison käteen. Jos nyt luette Topeliuksen Maammekirjan uudestaan, ja ilman mitään ennakkopäätelmiä, terveen järjen ja puhtaan humanisuus-tunteen valaistuksessa, niin olen varma, että huomaatte, jos muuten sen myöntää voitte, että kirja tässä suhteessa on suuresti puutteellinen ja nurjaan kehitykseen johtava. Voipi olla, että tunnustus jää ilmilausumatta. Ennakkoluulo ja yleisen mielipiteen pelko voi uudestaan ja uudestaan tukahuttaa suuressa yleisössäkin terveen järjen ailahdukset. Mutta asia on kumminkin siltä yhtä varmaa; ja aika on tuleva, jolloin tämä yleiseen oikeaksi myönnetään.
Kun muutama vuosikymmen sitten kansalliset puoluetaistelut Suomessa tulisimmin raivosivat, hirtettiin jokainen itsenäisempi, vapaampia näkökantoja suosiva puolueen jäsen masentaa yleisen puoluekurin alle. Pian kumminkin tultiin huomaamaan, että tämä toiselta puolen oli mahdotonta toimeenpanna ja että toiselta puolen, missä se onnistuikin, siitä ei ollut toivottuja seurauksia, vaan päinvastoin huonot. Persoonallinen vapaus on kallein kaikista, ja missä sitä uhataan, siinä aina syntyy raunioita.
Nyt yritetään sama taistelutapa sovittaa eri yhteiskuntain jäsenten väliseen taisteluun, ottamatta edes sitäkään huomioon, josko nuot jäsenet ovat samaa kansaa. Mutta pitäisihän oivaltaa että mitä ei menestynyt pienemmissä piireissä, jossa kumminkin kiistakysymykset olivat hyvin rajoitettua laatua, niin kuinka se voi menestyä laajemmissa piireissä, joissa ajanoloon muodostuu ääretöin paljous kysymyksiä, joista tulee meidänkin maassamme olemaan monia erilaisia mielipiteitä. Korkealla äänellä on huudettu, miten muka täällä Suomessa tullaan löytämään yksi kokonainen ja yksimielinen kansa. Turhaa unelmaa. Ei sillä hallitustavalla, millä Suomen kansaa on kotimaisen hallituksen puolella hallittu, milloinkaan muodostu yksimielistä kansaa. Venäjän hallitus on antanut meille 90 vuotta aikaa kotimaisten kieliolojemme järjestämiseksi, mutta asia ei ole juuri paljoakaan edistynyt. Ja se mitä suomalaiskansan hyväksi on toimeen saatu, se on saatu etupäässä hallinnollisten asetusten perusteella. Vihan ja katkeruuden myrkyllisiä siemeniä on kylvänyt kansalaistemme sydämmiin n. s. viiki-puolue, ja kaikki kohtuullisimmatkin vaatimukset on ylpeästi jalkain alle tallattu. Miten sitten muut kuin hourupäät voivat unelmoida, että täällä muka olisi olemassa yksimielinen kansa. Suomen kansan köyhälistön toimeentulon ehdot ovat sortuneet niin nurjalle kannalle, ettei kurjempaa juuri saata ajatella. Tilattoman väestön maansaanti on melkein mahdoton; mitkään asetukset ja toimenpiteet tähän saakka eivät ole asiaa hituistakaan helpottanut. Korkeamman valistuksen tie oli Suomen kansan lapselle pitkiä aikoja kokonaan lukossa, ja vielä nytkin on tuolla tiellä piikkiä ja okaita. Koko Suomen rotu on häväisty vuosikymmenestä toiseen julki julistamalla, että se on, ei ainoastaan äärettömän alhaisella asteella oleva raakalais-heimo, mutta kokonaan kykenemätönkin korkeampaan sivistykseen. Mitä se asiaa korjaa, että hädän hetkellä sitten antaa kansalle Iskariotin Juudaan suudelman. Joko sitten luultiin voivansa julistaa, että täällä on olemassa yksimielinen, valistunut kansa. Historiallista humpuukia!
Minäkin tunnen rakkautta kansalaisiini, välittömän tunteen kannalta melkein voimakkaampaa omiin kuin vieraisiin kansalaisiin. Tässä en kumminkaan voi unhottaa sitä tosiseikkaa, että kansalaisiamme on suuret joukot valtiollisten rajojemme ulkopuolella, eikä sitäkään että koko Venäjän maa on Suomen satuheimojen muinaista asutus-alaa, ja että se maa on ristiinrastiin Mustasta merestä ja Volgavirrasta Itämereen, Suomen lahteen ja Laatokkaan asti suomalais-haudoilla merkitty, ja että edelleen suuri osa heimomme hajanaisia jäseniä elää siellä kaikkialla slaavilaisen rodun keskuudessa. Että ne eivät ole voineet sulattaa vierasta rotua, vaan päin vastoin, se on johtunut historiallisista välttämättömyyksistä. Mutta jotain yhteistunnetta täytyy näidenkin asiain herättää kahden naapuri-maan ja kansan välillä. Myöskin tunnen isänmaallista tunnetta koko Suomalais-heimojen asuinaloja kohtaan mieltävän aatteen kannalta, ja lopuksi tunnen erikoisempaa rakkautta muutamiin kotimaisiin laitoksiinkin, mutta juuri siitä syystä tahtoisin huudahtaa Suomen yltiöpäille isänmaan ystäville: muuttakaa aikanaan kurssia, ennenkuin ihan aavalle joudutte, jossa myrskyt myllertää ja tuulet tuivertaa, jos tahdotte varoa koko alusta kumoon purjehtimasta. Pois tuo ärsyttävä, pilkallinen puhetapa, pois tuo sydämmetön ja päätön matkailijain vaino, pois tuo rikkiviisas isänmaan petturein jahti. Jättäkää heidät oman olonsa rauhaan, sillä ”työläs on teidän potkia tutkainta vastaan”. Tyyntykää, talttukaa ja malttukaa, muistaen, että suurikin valtakunta, sen hallitus ja sen kansa myös on yleisen kehityslain alaisena ja että historian hengetär muodostelee oloja miljoonain voimalla kahden puolen rajaa. Me aijomme ”paljain käsin” tarttua ajan vauhtipyörään ja ryhtyä itse luomaan historiaa sekä arvostelemaan historian kannalla omassa ajassamme tapahtuvia seikkoja. Sana ”jos” sai sijansa historiassa, vaikkei sitä yleiseen ole tähän saatka myönnetty mahdolliseksi. Pankaamme syrjään erhettymättömyyden lasimme joksikin 50:ksi vuodeksi että saamme tähtäyksellemme tarpeellista kantomatkaa ja sallikaamme ajan hengettären luoda historiaa. Tähän asti on suomalainen historiakirjoitus ihastuksella kosketellut aikaa jälkeen v. 1809. Mitenkäs nyt eteenpäin? Varokaamme, ettemme joudu narriksi joka suunnalla. Totta on että tuntuu raskaalta, kun meidän on muutamissa suhteissa taas ikäänkuin alusta alettava, vaan alkakaamme ja viisastukaamme. Aikamme uskonintoilijat opettelevat hartaudella Kiinan, Japanin ja Neekerin kieltä, Ruotsin porvariluokat opettelevat Englannin kieltä, Norjan upseerit alkavat opetella Venäjän kieltä, ja saman joutuvat tekemään muutamat meikäläisen hallituksen ja keskusvirastojen jäsenet. Inhimillisten kielten keskuudessa on nähtävästi joku vallankumous tapahtunut, mutta yksinvaltiaaksi ei ole mikään niistä päässyt. Kaikki ne kummankin pyrkivät jonkumoiseen yleis-mailmallisuuteen. Kun maailman suuret valtakielet ovat ehtineet tulla siksi yleisiksi, että jokainen poroporvari niitä osaa, silloin tulee pienien kansain kielien aika sekä tiedemiehen tutkintokamarissa että mahtavain palatseissa ja ruhtinasten linnoissa.
Suomen kansa, säilytä kielesi ja laulusi, juuri se mikä sinulla sivistyksen aamukoissa oli omaa. Et tiedä vielä, mihin ne vastaisuudessa kelpaavat. Antaa kaiken muun mennä, jos mennäkseen on; lainatavaraahan se on ollut. Aletaan me uudestaan Kantelon ja Kalevalan ajalta. Uskonnosta en suurin välitä; usko säilyy, kirjallisuus samaten. Tiede ja taide on kosmopoliittista luonnetta; mutta kansallisilla erikoistunteilla tulee aina olemaan rajaton vapaus juuri näillä aloilla. Mikäs sitten hukkuu ja mikä kärsii? Nykyinen yhteiskuntalaitos hukkuu, mutta se hukkuisi muutenkin. Lainlaadinta kärsii, mutta se on aina ollut hurjimpain kidutusten ja operatsionien alaisena eri puolueitten taistelussa. Niin on ollut asian laita kaikissa sivistysmaissa. Sivistys kärsii; mutta se on äärettömän venyvä käsite. Tietoja taas voi hankkia millä kielellä hyvänsä, sanoi Elias Lönnrot. Veroitus ylenee, sukarasitukset kohoo, se on tunnettu asia. Mutta nämät epäkohdat ovat luopumattomia kasvannaisia kapitalistisissa yhteiskuntalaitoksissa. Niistä meitä ei voi pelastaa muu kuin sosialistinen yhteiskuntajärjestys. Toisissa maissa on kuorma vähän raskaampi, toisissa vähän keveämpi. Jos minä saan asua maassa, jossa se on keveämpi, on se minulle pieni lohdutus; sillä jonkun kumminkin täytyy asua siinäkin maassa, jossa kuorma on raskaampi. Jos minulla on miehen tarmoa ja ihmisen tunnetta, sanon heikommalle veljelleni: kannata sinä puuta siitä kohdasta, missä paino on keveämpi, minä koetan kannattaa raskaammasta päästä. Ajan oloon täytyy kyllä hallitusten sovittaa kuorman painon asukasten kantovoiman mukaan, se on historian opetus ja historian laki. Köyhät veronmaksajat Suomessa ovat jo siksi rasitetut, ettei heiltä juuri mitään enempää voida saada. Jos varakkaitten verokuorma lisääntyy, voivat he sen korvata juomalla muutaman pullon vähemmän samppanjaa ja lopuksi voivat kiittää jumalia tuosta onnellisesta vaihetuskaupasta. Missä ruumenia on kylvetty, siinä rikkaruohoja niitetään, mutta missä on kylvetty rakkauden täysipainoista viljaa, siinä oras säilyy myrskynkin alla ja lopuksi saadaan siitä leikata viisauden sato.
Lähde: Työmies 20.11.1900, 26.11.1900, 27.11.1900, 29.11.1900, 30.11.1900.