Isä

Kirjoittanut Carl Spitteler


Mä kera kumppaneiden pelotonten
unessa elonmeren yli kuljin.
Yön pimeässä kotiin saavuttiin.
Ja rihlapyssyin toiset vartioimaan
jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia
läks hankkimaan. Mut isän haudan ääreen
mä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein,
mi salpas hengitystä, lapioin.
Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painui
maan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä»,
mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas!
Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»
Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni;
niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan.
Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti
hän kainalooni; silmät umpeen jäivät,
ja kieli niinkuin uness’ soperteli.
Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt
pois nelistimme mielin toivorikkain,
suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun,
mit’ oli tapahtunut siitä päivin,
mä hälle kuvasin. Hän ilostui
ja usein päätä nyökkäs hymysuin.
Mut pian hän jo horjuu satulassaan,
pää painuu, kädet tukikohtaa etsii.
Ja nyt hän valkopartaa ravistaa
ja sitten soinnittomin äänin kuiskaa:
»En jaksa enää. Tahdon levähtää.»
Ja kun nyt autoin hänet satulasta,
näin äkkiä, häll’ että paidan alla
ol’ avohaava, joka rintaa söi.
Hän oli sisält’ ontto, aivankuin
ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.
Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.


Lähde: Kailas, Uuno 1924: Kaunis Saksa: sarja saksalaista lyriikkaa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.