Irtyshin rannalla

Kirjoittanut Jalmari Virtanen


Niin lauha on, tyyn’ suvi-ilta.
Omsk on kuni nukkunut ois.
Kuun hohteessa välkkyvi Irtysh,
Otavainenkin tuiketta lois.
On rannalla venheen hylky,
sen laidat on halkeilleet,
ja kumossa siinä se seisoo,
sitä liejuiset huuhtoo veet.
Minä istun sen pohjalle yksin,
yli Irtyshin silmäni luon.
Ja leppeän tunnelman mieleen
siinä liedosti läikkyä suon.
Tuli mielehen: kumoustyrsky
on rikkonut venheen sen,
jossa vuossadat kaksipääkotka
oli symboli riistäjien.
Siks’ sydän nyt lauluhun syttyy,
ja luontokin herttaisa on,
kun kuun valohohtoisat juovat
käy aalloilla karkelohon.
Kuu taivaalla vaisummin hohtaa
ja tähtöset tuikuttaa,
minä katselen haavehin virtaa,
joka vienosti aaltoaa.
Minä mietin: on kirkkaana huomen
vielä koittava kansoillen,
työn urhot kun tietohon varttuu...
Kas siinä on peruste sen.

1918

***
Poljin kuin toisetkin arojen rantaa,
aattelin: milloinka kohtalo antaa
kääntyä jälleen historian rattaan?...
Vuottelin huomenta... Tulivat turjat
vainojen miehet valkoiset, kurjat...
Poistuiko veljeni palajamattaan?..
Kansalla säälittä leikkiä lyötiin,
mannut ja aattehet vieraalle myötiin...
Sauhusi pirtit ja miehiä maatui.
Pamppujen rytmein ne kasvatti kansaa...
Kansa nyt vihdoinkin vainusi ansaa,
sydämet salassa kiveksi paatui.
Muistoja synkeitä ottaen mukaan
lähden nyt täältä, miss tiedä ei kukaan,
millaiset kohtalot kulkijaa vuottaa...
Hyvästi, arot ja suot sekä griivat!
Mull’ on nyt selvänä suunnat ja viivat:
Karjalan kuntoon nyt tahdon ma luottaa!

Siperia, 1920


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.