Intohimojemme aiheuttamista erehdyksistä

Intohimojemme aiheuttamista erehdyksistä.

Kirjoittanut Claude Adrien Helvétius

Intohimot johtavat meidät harhaan sen vuoksi, että ne kiinnittävät huomiomme vain yhteen puoleen sitä esinettä, jonka ne tuovat nähtäväksemme, eivätkä salli meidän tarkastaa sitä sen kaikilta puolilta. Kuningas himoitsee kiihkeästi valloittajan arvonimeä: voitto, sanoo hän, kutsuu minua maailman ääriin; minä taistelen, minä voitan, minä muserran vihollisteni ylpeyden, minä panetan heidän kätensä rautoihin, ja nimeni herättämä kauhu on suojaava maani rajoja kuin läpipääsemätön vallitus. Juopuneena tästä toivosta hän unohtaa, että onni on epävakainen, että voittaja saa kantaa melkein yhtä raskaasti kuin voitettukin kurjuuden taakkaa; hän ei huomaa, että hänen alamaistensa paras on vain verukkeena hänen sotaiselle vimmalleen ja että ylpeys takoo aseet ja levittää sotaliput hulmuamaan: koko hänen huomionsa on kiintynyt triumfi vaunuihin ja voittokulkueen loistoon.

Yhtä mahtavana kuin ylpeys aiheuttaa pelko samanlaisia seurauksia; me näemme sen luovan kummituksia, kansoittavan niillä hautojen ympäristön ja loihtivan niitä säikähtyneen matkustajan nähtäväksi metsien pimennossa, valtaavan kaikki hänen sielunsa kyvyt jättämättä ainoatakaan vapaaksi, niin ettei hän voi ottaa huomioon, miten järjettömät syyt hänellä on moiseen turhaan pelkoon.

Intohimot eivät ainoastaan pakota meitä katsomaan vain tiettyjä puolia nähtäväksemme tarjoamistaan esineistä, vaan ne pettävät meitä vielä siinäkin, että ne näyttävät meille usein nuo samat esineet siellä, missä niitä ei ole. Tunnettu on tarina papista ja rakastuneesta aatelisnaisesta: he olivat kuulleet, että kuu oli asuttu, he uskoivat sen ja koettivat kumpikin kiikari kädessään erottaa sen asukkaita. Ellen erehdy, sanoo ensin aatelisnainen, näen kaksi varjoa; ne kumartuvat toistensa puoleen: minä en epäile sitä, siinä on kaksi onnellista rakastavaista... Oh, hyi olkoon, hyvä rouva, oikaisee pappi, nuo kaksi varjoa, jotka näette, ovat tuomiokirkon kaksi kellotornia. Tämä kertomus on meidän oma tarinamme; useimmiten emme asioista näe muuta kuin sen, mitä niistä haluamme löytää: maan päällä niinkuin kuussa erilaiset intohimot saavat meidät aina näkemään joko rakastavaisia tai kellotorneja. Harhanäyt ovat välttämätön seuraus intohimoista, joiden voima on melkein aina mitattavissa siitä, niihin määrään asti ne sokaisevat silmämme. Sen oli erinomaisesti oivaltanut eräs nainen, en tiedä kuka, joka hänen rakastajansa yllättäessä hänet kilpakosijansa sylistä uskalsi kieltää tosiasian, jonka toinen näki omin silmin: Kuinka, sanoi hänelle mies, meneekö hävyttömyytenne niin pitkälle... Ah, sinä petturi, huudahti nainen, minä näen sen, sinä et rakasta minua enää; sinä uskot enemmän sitä, mitä näet, kuin mitä minä sanon. Nuo sanat eivät ole sovitettavissa ainoastaan rakkauden intohimoon, vaan kaikkiin intohimoihin. Kaikki ne lyövät meidät mitä syvimmällä sokeudella. Kun esimerkiksi kunnianhimo saa kaksi mahtavaa kansakuntaa tarttumaan aseisiin ja kun huolestuneet kansalaiset kyselevät toisiltaan uutisia: toiselta puolen, miten helposti uskotaan hyviä! ja toiselta puolen, miten epäuskoisesti suhtaudutaan huonoihin uutisiin! Kuinka monta kertaa onkaan tuiki typerä luottamus tietämättömiin munkkeihin saanut kristityt kieltämään sen mahdollisuuden, että on antipodeja? Ei ole sitä vuosisataa, joka ei jollakin naurettavalla väitteellä tai kieltämisellä antaisi seuraavalle vuosisadalle nauramisen aihetta. Mennyt hulluus valistaa harvoin ihmisiä näkemään nykyistä hulluuttaan.

Muuten nuo samat intohimot, joita on katsottava äärettömän erehdysmäärän siemeniksi, ovat myöskin meidän valistumisemme lähteenä. Jos ne meitä eksyttävätkin, niin ne yksin antavat meille kulkemiseen tarvittavan voiman; ne yksin saattavat temmata meidät irti toimettomuudesta ja laiskuudesta, joka alati uhkaa vallata kaikki sielumme kyvyt.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.