Inger, Östråtin rouva: Neljäs näytös
| Kolmas näytös | Neljäs näytös. Inger, Östråtin rouva Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Viides näytös |
(Ritarisali, kuten edellisessä näytöksessä; ainoastaan ruokapöytä on viety pois. Kamaripalvelija Björn näyttää monihaaraiseen kynttilänjalkaan sytytetyllä kynttilällä rouva Inger Gyldenlövelle ja Olaf Skaktavlille tietä, tullen heidän kanssaan saliin toisesta vasemmalla olevasta ovesta. Inger-rouvalla on kädessä joitakin papereita.)
INGER-ROUVA
(Björnille).
Ja sinä olet varma, että tyttäreni puheli ritarin kanssa täällä salissa?
BJÖRN
(laskien kynttilänjalan pöydälle, vasemmalle).
Aivan varma. Kohtasin Elina-neidin juuri kun hän tuli ulos käytävään.
INGER-ROUVA.
Ja hän näytti silloin olevan kiihtyneessä mielentilassa?
BJÖRN.
Tuntui aivan hämmentyneeltä. Kysyin, oliko hän sairas, mutta vastaamatta kysymykseeni hän sanoi: »mene sanomaan äidilleni, että ritari lähtee pois täältä jo ennen päivän koittoa; jos äitini aikoo antaa hänelle kirjeitä tai joitakin viestejä, niin älköön viivytelkö tarpeettomasti häntä.» Ja sitten lisäsi vielä jotakin, jota en tarkoin kuullut.
INGER-ROUVA.
Etkö kuullut mitään siitä?
BJÖRN.
Kuulosti kuin hän olisi sanonut: »hän on tainnut olla jo melkein liian kauan Östråtissa.»
INGER-ROUVA.
Entä ritari? Missä hän on?
BJÖRN.
Luullakseni huoneessaan porttirakennuksessa.
INGER-ROUVA.
Hyvä. Minulla on valmiina, mitä aion hänelle antaa. Mene ilmoittamaan hänelle, että odotan häntä täällä salissa. (Björn poistuu oikealle.)
OLAF SKAKTAVL.
Tiedättekös, Inger-rouva, – tosin minä olen sellaisissa asioissa sokea kuin myyrä; mutta minulla on sellainen aavistus kuin – hm!
INGER-ROUVA.
Kuin?
OLAF SKAKTAVL.
– kuin Nils Lykke tyttärestänne pitäisi.
INGER-ROUVA.
Silloin ette ole kovin sokea; sillä erehtyisin suuresti, ellette olisi oikeassa. Ettekö sattunut huomaamaan, kuinka halukkaasti hän illallisella kuunteli joka sanaa, mitä kerroin Elinasta?
OLAF SKAKTAVL.
Unohti ruuat, juomat ja kaikki.
INGER-ROUVA.
Ja salaiset asiammekin.
OLAF SKAKTAVL.
Niin, ja enemmänkin, – Pietari Kanslerilta tulevat paperit.
INGER-ROUVA.
Ja kaikesta tuosta teette johtopäätöksen –?
OLAF SKAKTAVL.
Ennen muuta johtopäätöksen, että koska tunnette Nils Lykken ja tiedätte, minkälaisessa maineessa hän on, varsinkin mitä tulee naisiin, niin –
INGER-ROUVA.
– pitäisi minusta olla mieluista tietää, että hän olisi portin ulkopuolella?
OLAF SKAKTAVL.
Niin; ja kuta pikemmin sen parempi.
INGER-ROUVA
(hymyillen).
Ei, – juuri päinvastoin, Olaf Skaktavl.
OLAF SKAKTAVL.
Miten ajattelette?
INGER-ROUVA.
Jos asianlaita on niin kuin me molemmat uskomme, ei Nils Lykke millään ehdolla saa lähteä nyt heti Östråtista.
OLAF SKAKTAVL
(katsoen Inger-rouvaan paheksuvasti).
Taasko pyritte mutkateille, Inger-rouva? Mitä juonta te nyt mietitte? Jotainko, mikä voi lisätä teidän valtaanne vahingoksi meille –
INGER-ROUVA.
Ah, sellaista lyhytnäköisyyttä; sehän se tekee kaikki ihmiset niin kohtuuttomiksi minulle! Huomaan teistä, että luulette minun aikovan valita Nils Lykken vävykseni. Jos sitä ajattelisin, miksi olisin minä kieltäytynyt ottamasta osaa tapahtumiin, joita nyt Ruotsissa valmistetaan ja joita Nils Lykke ja koko tanskalainen joukkio näyttää haluavan avustaa?
OLAF SKAKTAVL.
Mutta jos ette toivo häntä voittaa ja sitoa, – mitä te sitten hänellä aiotte?
INGER-ROUVA
Selitän sen muutamin sanoin. Kirjeessä minulle mainitsi Nils Lykke, että hän pitäisi suurena onnenaan, jos hän voisi päästä meidän sukuumme; ja tahdon olla rehellinen ja myöntää, että minä todellakin jo hetkisen mietin sitä asiaa.
OLAF SKAKTAVL.
No, siinä sen näette!
INGER-ROUVA.
Olisihan Nils Lykken kiinnittäminen sukuuni tehokas keino sovittaa keskenään maamme erimieliset puolueet.
OLAF SKAKTAVL.
Tyttärenne Mereten avioliitto Winzents Lungen kanssa näyttänee teille, mihin sellaiset keinot vievät. Tuskin sai Lunge jalansijaa maassamme, niin hän riisti itselleen sekä maat että oikeutemme –
INGER-ROUVA.
Ah, sen tiedän, Olaf Skaktavl! Mutta joskus pyörii päässäni niin monenlaisia ajatuksia. Minä en voi uskoa itseäni täysin teidän enkä kenenkään muunkaan valtaan. Usein en tiedä, miten minun olisi oikeinta tehdä. Ja kuitenkin, – ottaa tanskalainen ylimys vävykseni vielä toinen kerta, – siihen keinoon voin turvautua ainoastaan pahimmassa pulassa, ja Jumalan kiitos, – niin pitkälle ei vielä ole jouduttu!
OLAF SKAKTAVL.
Tuosta en tule sen viisaammaksi, Inger-rouva; – miksi te aiotte viivyttää Nils Lykkeä yhä täällä Östråtissa?
INGER-ROUVA
(hillitysti).
Koska kannan hänelle katkeraa kaunaa. Nils Lykke on solvannut minua verisemmin kuin kukaan muu. En voi sanoa teille, millä tavoin. Mutta en saa rauhaa, ennenkuin olen hänelle kostanut. Ettekö ymmärrä minua? Olettakaa, että Nils Lykke alkaisi pitää tyttärestäni. Minusta olisi sellainen varsin uskottavaa. Minä tahdon saada hänet viipymään täällä. Hänen täytyy oppia tuntemaan Elinaa lähemmin. Elina on sekä kaunis että älykäs. – Ah, jos tuo mies rakkauden tuli sydämessään astuisi kerran eteeni pyytämään itselleen Elinaa! Silloin – ajaa kuin koira pois hänet, ajaa ivaten, pilkaten, halveksien, antaa levitä yli maan tiedon, että Nils Lykke on turhaan koettanut kosiutua Östråtiin –! Sanon teille sen, – antaisin kymmenen vuotta elämästäni saadakseni tuta sellaisen hetken.
OLAF SKAKTAVL.
Käsi sydämellä, Inger Gyldenlöve, – sitä siis hänelle aiotte?
INGER-ROUVA.
Sitä, – en mitään muuta, kautta elävän Jumalan! Teidän täytyy uskoa minua, Olaf Skaktavl, minä tarkoitan kansalaisteni parasta. Mutta minä olen niin vähän oma isäntäni. On eräitä seikkoja, jotka minun täytyy salata, muuten saan kuoliniskun. Mutta kun ensin pääsen siltä taholta turvaan, sitten saatte nähdä, olenko minä unohtanut valan, jonka vannoin Knut Alfinpojan ruumiin ääressä.
OLAF SKAKTAVL
(pudistaa Inger-rouvan kättä).
Kiitos siitä, mitä nyt lausuitte. Minä uskoisin niin vasten mielin pahaa teistä. – Mutta mitä tulee suunnitelmaanne ritaria vastaan, tuntuu minusta, että te ryhdytte uskallettuun peliin. Jospa laskette harhaan? Jospa tyttärenne –? Sillä sanotaanhan, ettei mikään nainen jaksa tuota luihua pirua vastustaa.
INGER-ROUVA.
Minun tyttäreni? Luuletteko hänen –? Ei, olkaa te rauhassa, minä tunnen Elinan paremmin. Kaikki ylistykset, mitä hän on ritarista kuullut, ovat saattaneet hänet häntä vihaamaan. Näitte itsekin omin silmin –
OLAF SKAKTAVL.
Niin, niin, – naisten sydän on horjuva. Ainakin olisin teidän sijassanne varuillani.
INGER-ROUVA.
Niin olenkin; pidän heitä valppaasti silmällä. Mutta jos tuon miehen sittenkin onnistuisi kietoa hänet pauloihinsa, niin tarvitsee minun ainoastaan kuiskata pari sanaa Elinan korvaan, ja hän –
OLAF SKAKTAVL.
Hän?
INGER-ROUVA.
– inhoaa häntä kuin hän olisi itsensä kiusaajan lähetti. – Hiljaa, Olaf Skaktavl! Ritari tulee. Olkaa nyt järkevä.
(Nils Lykke tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta.)
NILS LYKKE
(tulee kohteliaana Inger-rouvaa kohti).
Jalo rouva kutsutti minua.
INGER-ROUVA.
Tyttäreni lähetti minulle tiedon, että aiotte jättää meidät tänä yönä.
NILS LYKKE.
Ikävä kyllä; onhan tehtäväni Östråtissa suoritettu.
OLAF SKAKTAVL.
Ei ennenkuin minä olen saanut nuo paperini.
NILS LYKKE.
Aivan niin. Melkeinpä olin unohtaa asiani tärkeimmän osan. Mutta se onkin meidän korkean emäntämme syy; pöydässä tiesi hän pitää seuraa niin älykkäästi ja vilkkaasti vierailleen –
INGER-ROUVA.
Ettette muistanut, mikä asia teidät tänne toi? Se ilahduttaa minua; sillä se minun aikomukseni olikin. Ajattelin, että viihtyäkseen hyvin Östråtissa täytyisi vieraani Nils Lykken –
NILS LYKKE.
Täytyisi, rouvani?
INGER-ROUVA.
– ennen kaikkea unohtaa asiansa, – ja kaikki muu, mitä täällä on tapahtunut ennen hänen tuloansa.
NILS LYKKE
(Olaf Skaktavlille, ottaen paperikäärön ja ojentaen hänelle).
Paperit Pietari Kanslerilta. Saatte niistä täydelliset tiedot puoluelaisistamme Ruotsissa.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvä on.
(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle ja avaa ja selailee papereita.)
NILS LYKKE.
Ja nyt, rouva Inger Gyldenlöve, – nyt en tiedä olevan itselläni täällä enää mitään tekemistä.
INGERROUVA.
Ehkä olette oikeassa, jos nimittäin pelkät valtioasiat saattoivat meitä yhteen. Mutta sitä en tahdo uskoa.
NILS LYKKE.
Tarkoitatte –?
INGER-ROUVA.
Tarkoitan, että Nils Lykke ei tullut ainoastaan tanskalaisena valtioneuvoksena tai Pietari Kanslerin liittolaisena vieraakseni. – Erehtyisinkö, jos kuvittelisin teidän siellä Tanskassa kuulleen yhtä ja toista, joka sai teidät uteliaaksi ja haluamaan lähemmin tuntea Östråtin rouvaa?
NILS LYKKE.
Olkoon kielto kaukana minusta –
OLAF SKAKTAVL
(selaillen papereita).
Kummallista. Ei minkäänmoista kirjettä.
NILS LYKKE.
– onhan rouva Inger Gyldenlöven maine liian laajalle levinnyt, etten olisi jo kauan halunnut nähdä häntä kasvoista kasvoihin.
INGER-ROUVA.
Sen kai arvasin. Mutta riittääkö siihen lyhyt leikkipuheen hetki illallispöydän ääressä? Koetetaan vetää risti sen ylitse, mitä on ennen välillämme tapahtunut. Ehkäpä se Nils Lykke, jonka nyt tunnen, voisi peittää kaunan sitä kohtaan, jota minä en ole ennen tuntenut. Pidentäkää nyt täällä-oloanne joku päivä, herra valtaneuvos! Olaf Skaktavlia en uskalla houkutella. Hänellähän on salaiset tehtävänsä Ruotsissa. Mutta mitä teihin tulee, olette kai etukäteen pannut asiat niin hyvään alkuun, että läsnäoloanne tuskin tarvitaan. Luottakaa minuun, ajan ei anneta tuntua teistä meillä pitkältä; ainakin koetamme minä ja tyttäreni tehdä kaiken voitavamme ollaksemme teille oikein mieliksi.
NILS LYKKE.
En epäile teidän enkä tyttärennekään suopeutta minua kohtaan. Olenhan saanut siitä täysin pätevät todistukset. Mutta varmaan tunnustatte, että minun läsnäoloni on välttämätön muualla, koskapa minun yhä ja siitä huolimatta täytyy vain julistaa, että minun on mahdoton pidentää oleskeluani Östråtissa.
INGER-ROUVA.
No hyvä. – Tiedättekös mitä, herra valtaneuvos, – jos olisin ilkeä, voisin luulla, että te tulitte Östråtiin koettamaan pientä ottelua kanssani. Siinä näytte nyt jääneen tappiolle ja siksi on teidän väkinäistä viipyä tantereella, tappionne näkijäin edessä.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Olisi kyllä syitä sellaiseenkin selittelyyn; mutta ainakaan minä en pidä taistelua vielä hukattuna.
INGER-ROUVA.
Olkoon miten hyvänsä; mutta joka tapauksessa te voitte vielä, jos viivytte meillä muutaman päivän, saada tappionne korjatuksi. Niin, näette itse, kuinka epätietoisena horjun tässä tien haarassa, – houkuttelen vaarallista vihollistani, ettei hän lähtisi pakoon. – No niin, suoraan tunnustaen: teidän liittonne Ruotsin tyytymättömien kanssa tuntuu minusta vielä hieman – niin, kuinka tuota nimittäisinkään? – hieman eriskummaiselta, herra valtaneuvos! Aate, joka on saanut kuninkaan neuvoston tähän salaiseen toimenpiteeseen, on mielestäni sangen viisas; mutta se eroaa liian jyrkästi eräistä teidän kansalaistenne teoista täällä menneinä vuosina. Älkää siis loukkautuko, jos minun luottamukseni teidän hyviin lupauksiinne vaatii vielä hiukan parempia perusteita ennenkuin lasken onneni ja omaisuuteni teidän käsiinne.
NILS LYKKE.
Siinä tarkoituksessa olisi tuskin pitemmästä oleskelustani Östråtissa mitään hyötyä; sillä minä en aio laisinkaan tehdä uusia yrityksiä muuttaakseni päätöstänne.
INGER-ROUVA.
Silloin surkuttelen teitä sydämeni pohjasta. Niin, herra valtaneuvos, – tosin minä olen vain avuton leski; mutta saatte uskoa minua, jos ennustan, että teidän polullenne kasvaa okaita ja tutkaimia Östråtissa käynnistänne.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Niinkö ennustatte?
INGER-ROUVA.
Varmasti. Mitä aletaan kohta huhuta, rakas herrani? Ihmiset ovat nykyään kovin juorunhaluisia. Moni koiranleuka sepittää pilkkalauluja teistä. Puolen vuoden kuluttua olette ihmisten yleisenä puheenaiheena; he seisahtuvat ja katselevat teihin keskellä tietä; supistaan: katso, katso, tuo on herra Nils Lykke, joka tuli Östråtiin pistämään paulaa Inger Gyldenlöven kaulaan, mutta jäi omaan rihmaseensa. No, no, älkää olko noin kärsimätön, herra ritari! Enhän minä ajattele niin; mutta niin tulevat kaikki huonot ja pahansuovat ihmiset arvostelemaan. Ja niitä on yllin kyllin, ikävä sanoa! – Niin, se on paha asia; mutta se on aivan varma, – pilkan saatte palkastanne, – pilkan, että nainen oli teitä ovelampi. »Viekkaana kettuna hiipi hän Östråtiin», sanotaan, – »häveten kuin koira puikki hän sieltä takaisin». Ja vielä eräs seikka: ettekö luule, että Pietari Kansleri ja hänen ystävänsä kiittävät kauniisti avustanne, kun aletaan huhuta, etten minä uskalla ryhtyä taistelemaan teidän lippunne alla.
NILS LYKKE.
Puhutte älyn sanoja, rouva! Ja etten joutuisi pilkan esineeksi, – ja vielä lisäksi rikkoisi yhteistyötä noiden monien rakkaiden ystävieni kanssa Ruotsissa, täytyy minun –
INGER-ROUVA
(nopeasti).
– viipyä kauemmin Östråtissa.
OLAF SKAKTAVL
(joka on kuunnellut).
Nyt menee mies ansaan.
NILS LYKKE.
Ei, jalo rouva; – minun täytyy – sopia asiat lopullisesti teidän kanssanne jo tämän tunnin kuluessa.
INGER-ROUVA.
Mutta jos emme siinä onnistu?
NILS LYKKE.
Me onnistumme.
INGER-ROUVA.
Tunnutte olevan varma asiastanne!
NILS LYKKE.
Mitä panette vetoon, että suostutte minun ja Pietari Kanslerin ehdotukseen?
INGER-ROUVA.
Östråtin maat polvisolkianne vastaan!
NILS LYKKE
(lyö ryntäihinsä ja huudahtaa).
Olaf Skaktavl, – tässä näette Östråtin isännän!
INGER-ROUVA.
Herra valtaneuvos! –
OLAF SKAKTAVL
(nousee pöydän äärestä).
Mikä nyt?
NILS LYKKE.
Vetoon en suostu, sillä tuokion kuluttua annatte minulle sekä Östråtin että mitä muuta tahansa päästäksenne ansasta, johon en ole joutunut minä, vaan te itse.
INGER-ROUVA.
Pilanne alkaa käydä hupaiseksi, herra ritari!
NILS LYKKE.
Käy vielä hupaisemmaksi, – ainakin minulle. Te ylpeilette, että voititte muka viekkaudessa minut. Uhkaatte syytää niskaani ihmisten ivat ja pilkat! Ah. teidän pitäisi varoa ärsyttämästä kostonhimoani; sillä minä voin kahdella sanalla taivuttaa teidät polvillenne eteeni.
INGER-ROUVA.
Hahaa – –! (Pysähtyy yht’äkkiä kuin aavistuksen vallassa.) – Ja ne kaksi sanaa, Nils Lykke? Ne kaksi sanaa –?
NILS LYKKE.
– salaisuus teidän ja Sten Sturen pojasta.
INGER-ROUVA
(puhjeten huutoon).
Oi, Jeesus Kristus –!
OLAF SKAKTAVL.
Inger Gyldenlöven pojasta? Mitä sanotte?
INGER-ROUVA
(puolin jo polvillaan Nils Lykken edessä).
Armoa! Oi, olkaa laupias –!
NILS LYKKE
(nostaa hänet maasta).
Rauhoittukaa, ja puhukaamme järkevästi keskenämme.
INGER-ROUVA
(heikolla äänellä ja melkein kuin hurjistuneena).
Kuulitteko te sen, Olaf Skaktavl? Vai oliko se unta? Kuulitteko te, mitä hän sanoi?
NILS LYKKE.
Ei se ollut unta, Inger-rouva.
INGER-ROUVA
(lyö kätensä yhteen).
Oi, te tiedätte sen! Te, – Te, –. Mutta missä hän on? Missä häntä pidätte? Mitä aiotte hänelle tehdä? (Huutaa.) Älkää häntä surmatko, Nils Lykke! Antakaa hänet takaisin minulle! Älkää surmatko häntä minulta!
OLAF SKAKTAVL.
Ah, nyt minä alan ymmärtää –
INGER-ROUVA.
Ja tämä tuska –; tämä tukehduttava pelko –. Minä olen kantanut sitä monta monituista vuotta, – ja nyt täytyy kaiken luhistua, ja minun täytyy kärsiä tämä ahdistus ja hätä! – Herra Jumalani, – teetkö nyt oikeutta? Tätä vartenko sinä hänet annoit minulle? (Malttaa mielensä ja sanoo vaivoin hillityllä äänellä.) Nils Lykke, sanokaa minulle yksi asia. Missä hän teillä on? Missä hän on?
NILS LYKKE.
Kasvatusisänsä luona.
INGER-ROUVA.
Yhä kasvatusisänsä luona. Voi tuota armotonta miestä! Aina on hän minulle kieltäytynyt –. Mutta niin ei enää saa olla! Auttakaa minua, Olaf Skaktavl!
OLAF SKAKTAVL.
Minä?
NILS LYKKE.
Se ei ole tarpeellista, jos te vain –
INGER-ROUVA.
Kuulkaa minua, herra valtaneuvos! Mitä tiedätte, täytyy teidän tietää perinpohjin. Ja teidänkin, vanha, uskollinen ystävä! – Olkoon siis! Te muistutitte minulle sitä onnetonta päivää, jolloin Knut Alfinpoika Orlossa surmattiin. Muistutitte lupausta, jonka tein, kun seisoin hänen ruumiinsa ääressä Norjan uljaimpien miesten keskellä. Olin tuskin täysikasvuinen silloin; mutta minä tunsin itsessäni Jumalan voiman ja ajattelin, niinkuin moni muu on sitten ajatellut, että Herra itse oli painanut minuun merkkinsä ja valinnut minut ensimäisenä taistelemaan maan ja valtakunnan puolesta.
Oliko se ylpeyttä? Vai oliko se ilmestys ylhäältä? En ole koskaan päässyt selvyyteen siitä. Mutta voi ihmisen kohtaloa, joka on saanut kuormakseen suuren työn!
Seitsemän vuotta, tohdin sanoa, pidin uskollisesti, mitä olin luvannut. Minä seisoin maanmiesteni rinnalla hädässä ja ahdingossa. Kaikki leikkitoverini olivat puolisoina ja äiteinä mikä missäkin. – Minä yksin en tohtinut kosijoita kuunnella. En ketään. Te sen tiedätte parhaiten, Olaf Skaktavl.
Silloin näin ensi kerran Sten Sturen. Ihanampaa miestä en ollut koskaan nähnyt!
NILS LYKKE.
Ah, nyt muistan! Sten Sture oli siihen aikaan Norjassa salaisilla valtioasioilla. Meidän tanskalaisten ei pitänyt saada vihiä, että hän oli suopea teidän ystävillenne.
INGER-ROUVA.
Halvan sotilaan puvussa eli hän talven kattoni alla. Sinä talvena ajattelin minä yhä vähemmän ja vähemmän valtakunnan onnea. – – Niin kaunista miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja minä olin silloin melkein viidenkolmatta-vuotias. – Seuraavana syksynä palasi Sten Sture takaisin. Ja kun hän jälleen matkasi pois, otti hän salassa mukaansa pikku lapsen. Ihmisten panettelua en peljännyt, mutta olisi ollut asiallemme vahingoksi, jos olisi huhuttu, että Sten Sture oli minulle niin läheinen.
Lapsi annettiin kasvatiksi Pietari Kanslerille. Odotin parempia aikoja, joiden piti pian tulla. Eivät tulleet koskaan. Sten Sture meni kaksi vuotta myöhemmin Ruotsissa naimisiin, ja kun hän kuoli, jätti hän jälkeensä lesken –
OLAF SKAKTAVL.
– ja nimensä sekä oikeuksiensa laillisen perillisen.
INGER-ROUVA.
Kerta toisensa jälkeen kirjoitin Pietari Kanslerille ja rukoilin häntä antamaan lapseni takaisin. Mutta hän kieltäytyi aina ja alinomaa. »Liittykää horjumatta meihin», hän vastasi, »niin lähetän poikanne Norjaan, en muuten». Kuinka olisin uskaltanut tehdä sen? Monet pelokkaat katselivat meitä tyytymättömiä siihen aikaan pahalla silmällä. Jos he olisivat saaneet vihiä asiasta, olisivat he, äitiin iskeäkseen, valmistaneet lapselle saman kohtalon, mikä olisi tullut kuningas Kristianille, ellei pako häntä pelastanut. – Mutta sitäpaitsi puuhasivat tanskalaisetkin. He eivät lyöneet laimin mitään uhkauksia eikä lupauksia voidakseen saada minut puolelleen.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvin ymmärrettävää. Kaikkien silmät tähtäsivät teihin kuin viiriin, jonka johdolla he tahtoivat purjehtia.
INGER-ROUVA.
Sitten tuli Herluf Hydefadin kapina. Muistatteko sitä aikaa, Olaf Skaktavl? Eikö ollut kuin aurinkoinen kevät olisi koittanut kaikkialla maassa! Mahtavat äänet vaativat minua astumaan esiin; – mutta minä en uskaltanut. Minä yhä epäröin, – kaukana taistelusta – syrjäisessä kartanossani. Joskus tuntui kuin olisi itse Jumala minua vaatinut; mutta sitten tuli taas tuo kuolettava ahdistus ja lamautti tahtoni. »Kuka voittaa?» Kas se kysymys soi aina korvissani.
Lyhyt oli se Norjan kevät. Herluf Hydefad ja monet muut hänen kanssaan sidottiin teilauspyörään sitä seuranneina kuukausina. Minua he eivät voineet tilille vaatia. Ja kuitenkaan ei Tanskan puolelta jätetty uhkailematta kauniissa muodossa. Mitä, jos he tuntevat salaisuuteni, ajattelin. Viimein en osannut selittää sitä muuten kuin että he tunsivat sen. Sinä tuskallisena aikana tuli sitten valtakunnan hovimestari Gyldenlöve tänne ja pyysi minua vaimokseen. Ajatelkoon joku pelossa elävä äiti itseään minun asemassani –! Kuukauden päästä olin valtakunnan hovimestarin puoliso, – ja koditon kansalaisten sydämessä. Sitten tulivat hiljaiset vuodet. Kukaan ei noussut enää vastarintaan. Herrat saivat polkea meitä niin paljon kuin tahtoivat. Oli hetkiä, jolloin inhosin itseäni. Sillä mitä oli elämäni? Ei muuta kuin peljätä, ja olla pilkkana ja synnyttää maailmaan tyttäriä. Tyttäret! Jumala antakoon anteeksi, ellei minulla ole äidin sydäntä heitä kohtaan. Vaimon velvollisuudet olivat päivätyötä minulle. Kuinka voin siis rakastaa tyttäriäni! Mutta poikani, hänen laitansa oli aivan toista! Hän oli minun sieluni oma lapsi. Hän oli ainoa, joka muistutti mieleeni aikaa, jolloin sain olla nainen, enkä mitään muuta kuin nainen. – Ja hänet he olivat minulta riistäneet! Hän kasvoi vierasten joukossa, jotka ehkä kylvivät turmiota hänen sieluunsa! Olaf Skaktavl, – jos olisin vaikka saanut harhailla vainottuna ja hyljättynä tuntureilla, tuiskussa ja tuulessa, – vaan jos minulla olisi ollut sylissäni lapseni, – uskokaa minua, minä en olisi surrut enkä itkenyt häntä syntymästä tähän hetkeen saakka.
OLAF SKAKTAVL.
Tässä käteni. Olen tuominnut teitä liian ankarasti, Inger-rouva! Käskekää ja vallitkaa minua niinkuin ennenkin. Minä tottelen. – Niin. kautta kaikkien pyhimysten – minä tiedän, mitä on surra lastaan!
INGER-ROUVA.
Väkivallan tekijät tappoivat sen teiltä. Mutta mitä on kuolema pitkien vuosien lakkaamattoman tuskan rinnalla?
NILS LYKKE.
No niin, on nyt vallassanne lopettaa tuo tuska. Sovittakaa kiistelevät puolueet keskenään, niin ei kukaan tahdo anastaa lastanne itselleen uskollisuutenne pantiksi.
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Tämä on taivaan kosto – (Katsoo Nils Lykkeen.) Puhukaa lyhyesti ja suoraan, mitä vaaditte?
NILS LYKKE.
Ensin vaadin, että teidän on kutsuttava Nordenfjeldin rahvas aseisiin auttamaan Ruotsin kapinallisia.
INGER-ROUVA.
Ja sitten?
NILS LYKKE.
Toimittava, että nuori kreivi Sture asetetaan sukunsa oikeuksien nojalla Ruotsin valtionhoitajaksi.
INGER-ROUVA.
Hänkö? Vaaditteko, että minun –
OLAF SKAKTAVL
(hiljaa).
Sitä toivovat monet ruotsalaiset. Ja se auttaisi meidänkin aikeitamme.
NILS LYKKE.
Te epäröitte, jalo rouva? Te vapisette poikanne kohtaloa. Mitä parempaa te siis voitte toivoa kuin että näkisitte hänen velipuolensa valtaistuimella?
INGER-ROUVA
(ajatuksissaan).
Totta kyllä; – totta –
NILS LYKKE
(tarkastaa häntä terävästi).
Ellei teillä sattuisi olemaan muita suunnitelmia –
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitatte?
NILS LYKKE.
Että Inger Gyldenlöve aikoo – kuninkaan äidiksi.
INGER-ROUVA.
Ei, ei! Antakaa lapseni minulle takaisin, niin saatte antaa kruununne kenelle tahdotte. Mutta tiedättekö sitten, onko kreivi Sture taipuvainen –?
NILS LYKKE.
Siitä voi hän itse antaa teille varman tiedon.
INGER-ROUVA.
Hän itse? Ja milloin?
NILS LYKKE.
Aivan heti.
OLAF SKAKTAVL.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Mitä sanotte?
NILS LYKKE.
Lyhyesti: että kreivi Sture on täällä Östråtissa.
OLAF SKAKTAVL.
Täällä?
NILS LYKKE
(Inger-rouvalle).
Teille ehkä kerrottiin, että minä ratsastin yksinäni sisään linnanportista? Kreivi oli mukanani.
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Olen hänen vallassaan. En voi muuta enää. (Katsoo Nils Lykkeen ja sanoo.) Hyvä, herra valtioneuvos, minä lupaan teille apuni.
NILS LYKKE.
Kirjallisesti?
INGER-ROUVA.
Niinkuin pyydätte.
(Menee pöydän luo vasemmalle, istuu ja ottaa kirjoitusneuvot laatikosta.)
NILS LYKKE
(syrjään, oikealla olevan pöydän ääressä).
Viimeinkin minä voitan.
INGER-ROUVA
(hetken mietittyään kääntyy yht’äkkiä tuolillaan Olaf Skaktavlin puoleen ja kuiskaa).
Olaf Skaktavl, – nyt tiedän varmasti, – Nils Lykke on petturi!
OLAF SKAKTAVL
(hiljaa).
Kuinka? Luulette, että –?
INGER-ROUVA.
Hän hankitsee petosta. (Asettaa paperin eteensä ja kastaa kynän.)
OLAF SKAKTAVL.
Ja kuitenkin kirjoitatte lupauksen, joka voi olla perikatonne.
INGER-ROUVA.
Hiljaa; jätä se huolekseni. Ei, pysy tässä ja kuule ensin – –
(Puhuu kuiskaamalla Olaf Skaktavlin kanssa.)
NILS LYKKE
(hiljaa, pitäen heitä silmällä).
Ah, neuvotelkaa te, miten mielitte! Nyt on vaara ohitse. Tuo kirjallinen lupaus taskussani voin panna hänet syytteeseen milloin hyvänsä. Vielä tänä yönä salaa tieto Jens Bjelkelle. – En syö sanaani, kun vakuutan hänelle, että nuori kreivi Sture ei ole Östråtissa. Ja huomenna, kun tie on auki, – Trondhjemiin junkkerin kanssa. Sieltä hänet vangiksi laivalla Kööpenhaminaan. Ja kun hän istuu siellä tyrmässä, silloin voimme määrätä Inger-rouvalle mitkä ehdot haluamme. Entä minä –? Enpä luule, että kuningas tämän jälkeen antaa Ranskan lähettilään tointa muitten kuin minun käsiini.
INGER-ROUVA
(edelleen kuiskaamalla Olaf Skaktavlille).
Nyt olette siis ymmärtänyt minut?
OLAF SKAKTAVL.
Täydellisesti. Uskaltakaamme tehdä, kuten te tahdotte.
(Menee ulos taustaovesta oikealta puolelta.)
(Nils Steninpoika tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta: Inger-rouva, joka on alkanut kirjoittaa, ei huomaa häntä.)
NILS STENINPOIKA
(matalalla äänellä).
Herra ritari, – herra ritari!
NILS LYKKE
(menee hänen luokseen).
Varomaton! Miksi te tänne tulitte? Enkö pyytänyt teitä odottamaan siellä, kunnes kutsun teitä?
NILS STENINPOIKA.
Kuinka olisin voinut? Nyt, kun olette uskonut minulle salaisuuden, että Inger Gyldenlöve on äitini, janoan enemmän kuin koskaan ennen nähdä hänen kasvonsa.
Oi, hän se on! Miten ylpeä ja ylhäinen! Sellaiseksi olen häntä aina kuvitellut! Älkää peljätkö, rakas herra; – minä en ilmaise itseäni. Sitten kun sain tämän tietää, tunnen itseni ikäänkuin entistä vanhemmaksi ja älykkäämmäksi. Minä en tahdo enää olla hurja ja ajattelematon. Minä tahdon olla kuin muutkin aatelisjunkkerit. – Kuulkaa, sanokaapas, – tietääkö hän, että minä olen täällä? Olette kai häntä valmistanut?
NILS LYKKE.
Kyllä, sen olen tosin tehnyt, mutta –
NILS STENINPOIKA.
Mutta?
NILS LYKKE.
– hän ei tahdo teitä tunnustaa pojakseen.
NILS STENINPOIKA.
Ei tahdo tunnustaa minua? Mutta onhan hän äitini. – Oi, JOS ei ole muuta neuvoa – (vetää esille sormuksen, joka hänellä on nauhassa kaulassaan) – niin näyttäkää hänelle tämä sormus. Se on ollut kaulassani pienestä asti. Sen asian hän ehkä tuntee.
NILS LYKKE.
Pois sormus, onneton! Kätköön heti, sanon! – Te ette ymmärrä minua. Inger-rouva ei suinkaan epäile, ettette olisi hänen lapsensa; mutta, niin – katsokaa ympärillenne, katsokaa tällaista rikkautta. Noita mahtavia kanta-isiä ja sukulaisia, joiden kuvat seinillä komeilevat. Ja viimein häntä itseään, tuota ylpeää naista, joka on tottunut käskemään valtakunnassa ensimäisenä aatelisrouvana. Luuletteko, että hänestä on mieluista näyttää köyhää, yksinkertaista sotamiestä ihmisille ja sanoa: tässä on minun poikani!
NILS STENINPOIKA.
Niin, te olette kyllä oikeassa. Minä olen köyhä ja yksinkertainen. Minulla ei ole tarjota hänelle mitään sen vastikkeeksi, jota häneltä vaadin. Oi, koskaan ei köyhyys ole minua ennen painanut. – Mutta sanokaas: mitä minun on mielestänne tehtävä voittaakseni hänen hyvyytensä? Sanokaa te, rakas herra. Tehän sen varmaan tiedätte.
NILS LYKKE.
Teidän on vallattava maita ja valtakuntia. Mutta ennenkuin se on tehty, älkää suinkaan loukatko hänen korviaan hiiskumalla sukulaisuudesta tai muusta. Hän käyttäytyy nyt kuin pitäisi teitä muka oikeana kreivi Sturena; – kunnes te itse näytätte, että te ansaitsette päästä hänen pojakseen.
NILS STENINPOIKA.
Oi, mutta neuvokaa nyt –!
NILS LYKKE.
Vaiti; hiljaa!
INGER-ROUVA
(kääntyy ja ojentaa Nils Lykkelle paperin).
Herra ritari, – tässä on vakuutukseni.
NILS LYKKE.
Minä teitä kiitän.
INGER-ROUVA
(huomaten Nils Steninpojan).
Ah, – tämä nuorimies on –?
NILS LYKKE.
Niin, Inger-rouva, hän on kreivi Sture.
INGER-ROUVA
(syrjään, katsoo salaa Nils Steninpoikaan).
Joka piirre hänessä; – niin, hyvä Jumala, – hän on Sten Sturen poika! (Menee Nils Steninpoikaa lähemmäksi ja sanoo kylmän kohteliaasti:) Olkaa tervehditty kattoni alle, herra kreivi! Teistä riippuu, siunaammeko vuoden kuluttua tätä kohtaustamme vai emme.
NILS STENINPOIKA.
Minusta? Oi, käskekää, mitä minun pitää tehdä? Uskokaa, minulla on sekä rohkeutta että mieltä –
NILS LYKKE
(kuuntelee levottomana).
Mitä tuo meteli ja hälinä on, Inger-rouva? Tunkeutuvat tänne. Mitä tämä merkitsee?
INGER-ROUVA
(korottaa ääntänsä).
Vainajat heräävät!
(Olaf Skaktavl, Einar Huk, Björn, Finn sekä joukko talonpoikia ja palvelijoita tulee sisään taustalta oikealta puolelta.)
TALONPOJAT JA PALVELIJAT.
Tervehdimme sinua, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(Olaf Skaktavlille).
Oletteko sanonut heille, mitä on tekeillä?
OLAF SKAKTAVL.
Kaikki, mitä heidän tarvitsee tietää.
INGER-ROUVA
(kansanjoukolle).
Niin, nyt, uskolliset palvelijat ja alustalaiset, nyt saatte varustautua aseihin niinkuin suinkin osaatte. Mitä äsken tänä iltana vastustin, olkoon nyt teille täysin luvattu. Ja tässä näytän teille nuoren kreivi Sturen, Ruotsin tulevan hallitsijan – ja myöskin Norjan, jos Jumala tahtoo.
VÄKI
(yhteen ääneen).
Eläköön kreivi Sture!
(Yleistä kuhinaa; sekä alustalaiset että palvelijat valitsevat itselleen aseita ja pukeutuvat haarniskoihin ja kypäröihin kovan melun vallitessa).
NILS LYKKE
(hiljaa ja rauhattomana).
Vainajat heräävät, hän sanoi. Vain silmäin lumeeksi manasin kapinan paholaisen esille. Kirottua, jos se kasvaa yli voimieni.
INGER-ROUVA
(Nils Steninpojalle).
Minulta saatte nyt ensimäisen apujoukon – kolmekymmentä talonpoikaa, ratsumiehiä, jotka ovat valmiit seuraamaan ja suojelemaan teitä. Uskokaa minua, – ennenkuin ehditte rajalle, on teidän ja minun sotamerkkieni ympärille kokoontunut satoja. Ja nyt lähtekää Jumalan avulla!
NILS STENINPOIKA.
Kiitokset, – Inger Gyldenlöve! Kiitokset, ja olkaa varma, ettei teidän tarvitse koskaan hävetä – hävetä kreivi Sturea! Jos minut vielä näette, olen vallannut maita ja valtakuntia!
NILS LYKKE
(itsekseen).
Niin, jos hän sinut näkee!
OLAF SKAKTAVL.
Hevoset odottavat, hei miehet! Oletteko valmiit –?
TALONPOJAT.
Ollaan, heti, lähdetään!
NILS LYKKE
(rauhattomana Inger-rouvalle).
Kuinka? Ei kai aikomuksenne ole jo tänä yönä –?
INGER-ROUVA.
Juuri nyt, herra ritari!
NILS LYKKE.
Ei, ei, mahdotonta!
INGER-ROUVA.
Niinkuin sanoin.
NILS LYKKE
(hiljaa Nils Steninpojalle).
Älkää totelko häntä!
NILS STENINPOIKA.
Mitä voin? Minä tahdon, minun täytyy!
NILS LYKKE.
Mutta on varma perikatonne, jos –
NILS STENINPOIKA.
Olkoon! Hän minua käskee –
NILS LYKKE
(vaatien).
Entä minä?
NILS STENINPOIKA.
Minä pidän sanani, luottakaa siihen. Salaisuus ei pääse huuliltani ennenkuin annatte siihen luvan. Mutta hän on minun äitini.
NILS LYKKE
(syrjään).
Ja Jens Bjelke vaanii maantiellä. Kirottua! Hän kaappaa saaliin minun kynsistäni – (Inger-rouvalle.) Odottakaa huomiseen.
INGER-ROUVA
(Nils Steninpojalle).
Kreivi Sture – totteletteko minua vai ette?
NILS STENINPOIKA.
Satulaan! (Rientää taustalle.)
NILS LYKKE
(syrjään).
Onneton! Hän ei tiedä, mitä tekee! (Inger-rouvalle.) No, kun ei auta, niin – jääkää hyvästi! (Kumartaa nopeasti ja aikoo poistua.)
INGER-ROUVA
(pidättää häntä).
Ei, jääkää! Ei noin, herra ritari, – noin vain!
NILS LYKKE
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA
(hillityllä äänellä).
Nils Lykke, – te olette petturi! Hiljaa! Älkää antako kenenkään huomata, että johtajien leirissä on riitaisuutta. Pietari Kanslerin luottamuksen olette hankkinut jollakin pirullisella juonella, josta en pääse perille –. Te olette pakottanut minut kapinan töihin, – ette auttaaksenne asiaamme, vaan ajaaksenne omaanne, mikä se lieneekin. Minä en voi enää peräytyä. Mutta älkää silti luulko, että olette voittanut! Minä osaan tehdä teidät vaarattomaksi –
NILS LYKKE
(tapailee tahtomattaankin miekkansa kahvaa).
Rouva Inger!
INGER-ROUVA.
Olkaa huoletta, herra valtaneuvos! Kysymys ei ole hengestänne. Mutta Östråtin portista ette mene ennenkuin voitto on meidän.
NILS LYKKE.
Kuolema ja kirous!
INGER-ROUVA.
Vastarinta on turhaa. Te ette pääse täältä. Pysykää siis hiljaa, se on viisainta, mitä voitte tehdä.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Ah, minua vedettiin nenästä. Hän oli minua ovelampi. (Ajatus välähtää hänen päässään.) Mutta jos kuitenkin –?
INGER-ROUVA
(hiljaa Olaf Skaktavlille).
Seuratkaa kreivi Sturea rajalle saakka. Menkää sitten viipymättä Pietari Kanslerin luo ja tuokaa lapseni minulle. Nyt ei hänellä enää ole mitään syytä pidättää minun omaani itsellään. (Lisää, kun Olaf Skaktavl aikoo lähteä.) Odottakaa; jokin merkki. – Se, jolla on Sten Sturen sormus, on oikea henkilö.
OLAF SKAKTAVL.
Kautta kaikkien pyhäin, te saatte hänet!
INGER-ROUVA.
Kiitos, kiitos, uskollinen ystäväni.
NILS LYKKE
(Finnille, kutsuttuaan hänet muiden huomaamatta luokseen ja supateltuaan hänen kanssaan).
Siis, – koeta pujahtaa ulos. Älä anna kenenkään nähdä itseäsi. Neljänneksen päässä täältä ovat ruotsalaiset väijyksissä. Ilmoita päällikölle, että kreivi Sture on kuollut. Sitä nuorta miestä ei saa vahingoittaa. Sano päällikölle se. Sano, että junkkerin henki on minulle arvokkaampi kuin tuhansien muitten.
FINN.
Tottelen.
INGER-ROUVA
(joka sillä välin on pitänyt Nils Lykkeä silmällä).
Ja lähtekää nyt kaikki, Jumala kanssanne! (Osoittaen Nils Lykkeä.) Tuo jalo ritari tuossa ei voi näin epämukavasti lähteä Östråtista ystäviensä luota. Hän haluaa odottaa täällä, kunnes voitonviesti saapuu.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Saatana!
NILS STENINPOIKA
(tarttuen häntä käteen).
Luottakaa minuun, – teidän ei tarvitse kauan sitä odottaa.
NILS LYKKE.
Se on hyvä; sangen hyvä! (Itsekseen.) Kaikki voidaan vielä voittaa. Jos vain sana minulta joutuu ajoissa Jens Bjelkelle –
INGER-ROUVA
(vouti Einar Hukille, osoittaen Finniä).
Ja tuo mies pannaan varmaan talteen linnan kellariin.
FINN.
Minä?
VOUTI JA PALVELIJAT.
Finn!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Nyt upposi viimeisen toivoni ankkuri!
INGER-ROUVA
(käskevästi).
Alas kellariin!
(Einar Huk, Björn ja pari palvelijaa vievät Finnin ulos vasemmalle.)
KOKO JOUKKO
(paitsi Nils Lykkeä, rynnäten ulos oikealle).
Matkaan! Satulaan! Eläköön Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(lähitse Nils Lykkeä seuraten poistuvia).
Kuka voittaa?
NILS LYKKE
(jääden yksin).
Kuka? Niin, voi sinua itseäsi; – se on sinulle kallis voitto. Minä pesen käteni. Minä en häntä murhaa!
Mutta saalis menee kuitenkin käsistäni. Ja kapina kasvaa ja leviää! – Ah, typerään, järjettömään leikkiin rupesin! (Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Tuolla ne ratsastavat rämisten ulos portista. – Nyt he menivät –, se suljetaan; – ja tässä olen minä vankina.
Ei mahdollisuutta päästä pois! Puolen tunnin kuluttua karkaavat ruotsalaiset hänen kimppuunsa. Hänellä on kolmekymmentä hyvin asestettua ratsumiestä. Nousee taistelu elämästä ja kuolemasta. –
Mutta jos ne kuitenkin ottavat hänet elävältä vangiksi? – Jospa olisin vapaa, voisin tavoittaa ruotsalaiset ennenkuin he ehtivät rajalle ja saada hänet itselleni.
(Menee tausta-ikkunan luo ja katselee ulos.) Kirottua! Vartiat joka paikassa. Eikö löydy mitään keinoa? (Kulkee nopeasti jälleen poikki salin; pysähtyy ja kuuntelee.)
Mitä tuo on? Laulua ja soittoa. Kuuluu varmaan Elina-neidon kamarista. Niin, hän siellä soittaa. Valvoo siis vielä – – (Jokin ajatus näyttää pälkähtävän hänen päähänsä.)
Elina! Ah, jos se onnistuisi! Jos olisi mahdollista! Ja miksipä ei? Enkö minä ole vielä minä? Laulu sanoo:
- »Joka impi huokaa puoleen Herran;
- Jos omani ois Nils Lykke kerran!»
Entä hän –? – – Elina Gyldenlöve minut pelastaa!
(Menee nopeasti, mutta hiiviskellen ensimäisestä ovesta vasemmalle.)