Indianit
| Indianit. (Suomennos.) Kirjoittanut Anonyymi |
Amerikan ensimmäiset asujamet kuuluvat kaikki ruskeaan eli amerikalaiseen ihmis-lajiin, paitsi Eskimoilaiset, jotka asuvat Amerikan pohjoisemmissa osissa jäämeren rannoilla, jotka tavallisesti luetaan Mongolilaiseen ihmis-lajiin. Amerikan alku-asukkaita kutsutaan yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kun Kolumbo ensimmäisen kerran tuli Amerikan saaristoon luuli hän tulleensa itä-Indiaan, ja kutsui sentautta saarelaisia Indianeiksi, joka nimi sen perästä on annettu kaikille asukkaille uudessa maailmassa, joilla on ruskea iho. Indianit itse kutsuvat itseänsä ”ruskeiksi miehiksi”. Heillä on karkea, suora, musta tukka ja ruunit silmät. Kaunistaaksensa itseänsä viiltelee ja piirtelee he ihonsa kaikenlaisilla kuvauksilla; painelevat lastensa päät litteiksi ja soikeiksi; maalavat muotonsa viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; koristelevat muut jäsenensä piirretyillä maalatuilla kuvilla; pistelevät koristuksia riippumaan nenästä ja huulista ja venyttelevät korvalehtensä niistä riippuvilla painoilla olkapäihinsä asti.
Kaikilla Indianeilla on paljoa tarkemmat ja terävämmät aistimet kuin Europalaisilta. Jälistä hiekassa, mullassa tai heinikkossa voivat he eroittaa ”ruskeako” vai ”valkea” ihminen siitä on kulkenut. Ja voivat niistä lukea kuinka monta henkeä siitä on astunut. Korva maassa voivat he kaukaa jo kuulla vihollisen joukon kulkevan ja määrätä sen suuruuden. Tottuneita muuttelevaiseen ja liikkuvaan elämään metsissä, ovat he voimakkaita metsänkävijiä ja rivakoita juoksijoita; muihin raskaampiin ruumiintöihin ei heillä ole kestävyyttä.
Indianit oppivat vähän, vaan mitä he oppivat pitävät he hyvässä muistissa. ”Heidän muistinsa, sanoo eräs kirjailija, on kuin kivitaulu, josta ei mitään voi poispyyhkiä”. Heillä on hyvin kaunis kaikuva ääni, ja erinomainen puheentaito. Heidän kokouksissaan pitävät he usein pitkiä monta tuntia kestäviä esitelmiä, joita lukuisat kuulijat ihastuksella kuuntelevat. Rehellisyys on silmiinpistävimpiä puolia Indianein luonteessa. Kun he menevät ulos asunnoistaan, panevat he halon oven eteen. Sitä sanotaan indianein lukoksi. Vihollisiansa vahingoittaaksensa käyttävät he mitä tehollista keinoa vaan tahansa. Lapsiinsa on heillä hellä rakkaus, ja lapset puolestaan näyttävät vanhempiansa vastaan kauniinta hellyyttä. Eräs indiani oli ampunut toisen syystä, että tämä oli loukannut häntä, ja jätettiin sentähden murhatun sukulaisille rangaistavaksi. Seistessä tuomariensa kesken lausui hän ”minä olen mies, enkä pelkää kuolemata, vaan surkuttelen vaimoa ja neljää lasta, jotka nuorena jätän tänne; surkuttelen vanhaa isääni ja äitiäni, jotka minä metsästykselläni olen elättänyt”. Tuskin oli hän lausunut nämä sanat ennenkuin hänen isänsä nousi ylös ja sanoi: ”Poikani kuolee urhoollisesti. Vaan hän on nuori ja voimakas. Hän voi paremmin hoitaa äitinsä, vaimonsa ja neljät lapsensa. Hänen täytyy siis elää. Minä olen elämäni loppua likellä, enkä voi olla enää kellekään hyödyllinen; en voi enää kiitää kuin kauris, jonka juoksu on nopea kuin tuulen vihuri, jota ei voi nähdä; en voi enää maata kuin jänis, jonka silmät eivät mene kiinni. Olen elänyt kuin mies, ja nyt tahdon kuolla kuin mies”. Kaikki itkivät vanhuksen ympärillä. Viimeisen kerran sanoi hän jäähyväiset omilleen, laski päänsä tukille ja yhdellä kirveen iskulla oli pää eroitettu ruumiista.
Indianeilla on hyvin suuri itsensä hillitsemisen kyky ja halveksuvat kokonaan kuolemata. He ovat hyväntahtoisia ja kohteliaita käytöksessään kaikkia varsinkin vieraita vastaan. Mutta samalla kertaa julmia, vihaperäisiä ja viekkaita vihoillisiansa vastaan. Eikä heidän kostonhimoansa voi muulla sammutin kuin verellä. Sota on heidän mieluisin tekonsa, ja kaikki keinot ovat sallitut hävittääksensä vihollisensa hengen tai omaisuuden. Suurinna kunniana heillä pidetään nylkeä ihmisen pääkallon. ”Tomahawken”illaan – pitkävartisella kirveellään, – tapettuansa vihollisen vetää hän nylkypuukollaan kuolleen päänahkan tukan kanssa pois ja ripustaa sen voitonmerkkinä vyöteilleen. Kuta enemmän päänahkoja vyöteisillä riippuu, sitä suurempi sankari.
Indianit uskovat Suureen Henkeen taivaassa, jota he palvelevat kaikkivaltiaana ja hyvänä. He huomaavat hänen läsnä-olon virtain kuohuvissa koskissa; ukon jyrinässä ja vuorien rotkoissa. He uskovat tulevata elämää tämän perästä, joka kuitenkin vaan on jatkoa tästä maallisesta. Temppeliä ja pappia heillä ei ole, vaan kyllä suuri joukko tietäjiä ja taikamiehiä. Uhrit, joita he tekevät jumaloilleen, – sillä heillä on paitsi Suuri Henki monta jumalaa, suurempia ja pienempiä, sekä hyviä että pahoja, – ovat hyvin erilaiset. Tavallisesti uhraavat he koiria, karhuja, hedelmiä j. n. e.
Monivaimoisuus vallitsee näitten ”ruskein miesten” luona. Vaimoa kohdellaan melkein kuin orjaa. Hän saapi tehdä kaikki raskaimmat työt. He ruokkivat hevoset, tekevät ja purkavat teltit, tekevät vaatteet, ja kaikki muut sisä-työt. Miehet käyvät sotaa, metsästävät ja lystäilevät leikeillä. Sillä välin ovat he joutilaina, venyvät päivänpaisteessa, syövät ja makaavat.
Indianin asunnot ovat enemmiten telttiä, tehtyjä joko seipäistä ja savesta, tahi metsänpetojen taljoista. Muutamat asuvat maaluolissa. Huonekalut ovat tietysti aivan yksinkertaiset ja huonot. Rautakapineita ne vasta ovat saaneet Europalaisilta kauppiailta. Muutamain heimoin vaimot tekevät ruukkuja ja muita astioita punaisesta savesta. Indianein sota-aseet ovat nuolet, jousi, kirves, keihäs, nuija ja puukko. Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin ja sukuihin, joidenka päämiehenä on ruhtinas rajoitetulla vallalla. Tärkeämmät asiat päättää tavallinen enemmistö heimon vanhimpain asiasta keskusteltua. Kun rauhaa eli liittoa tehdään tupakoivat ruhtinaat kotkan höyhenillä koristetusta n.k. rauhanpiipusta, joka kulkee suusta suuhun ja silloin on kaikki sovittu. Rauhan tehtäessä kaivetaan aina yksi sotakirves maahan.
Indianeilla ei näy olevan mitään tulevaisuutta. Yksi osa heistä on tungettu kaukaisimpiin seutuihin, jossa he harjoittavat vanhaa elatustapaansa, metsästämistä ja kalastamista; toinen suurin osa on taas joko hävinnyt sukupuuttoon taikka muuttunut Europalaisen tapoihin, viljellen kykynsä mukaan maanviljelystä ja teollisuutta.