Iloisia juttuja Suomalaisesta teatterista
| Iloisia juttuja Suomalaisesta teatterista Kirjoittanut Jalmari Finne |
Iloisia juttuja Suomalaisesta teatterista.
Kirj. Jalmari Finne.
Suomalainen Teatteri antoi v. 1878 tammikuulla näytäntöjä Hämeenlinnasa vanhalla Teatterihuoneella. Siinä on näyttämö hyvin korkealla katsomon permannosta, ja salia lämmitettiin ennen kahdella uunilla, jotka sijaitsivat näyttämön takana, sen kummallakin puolen.
Eräänä iltana, kun esitettiin huvinäytelmää ”Hellät sukulaiset” ja pääosan esittäjät Ida Aalberg ja Kaarola Avellan paraillaan olivat näyttämöllä, tulee salin perältä pitkin keskikäytävää vanha mummo, kulkee salin halki ja alkaa kiivetä näyttämölle.
Kun eukko suurella vaivalla on päässyt näyttämölle, sähisee kuiskaaja luukustaan hänelle vihaisesti:
— Minne te menette, minne te menette?
— Minä menen paneen pel- lit kii.
Ja näyttelijöistä välittämättä mummo kulki näyttämön taakse panemaan pellit kiinni, sulki toisenkin uunin pellit ja palasi samaa tietä takaisin. Mutta näyttämöltä hän ei päässytkään katsomoon yhtä helposti, kuin oli katsomosta näyttämölle kiivennyt, vaan istuutui ensin lavan reunalle ja hyppäsi siitä alas. Mutta voi kauhistusta! hame jäikin johonkin naulaan kiinni ja vetäytyi pelottavan korkealle. Mummo parkaisi pahasti, lähellä olevat ryntäsivät auttamaan häntä tiukasta asemasta vapaaksi. Ja kun sitten mummo jälleen rauhallisesti marssi keskikäytävää pitkin pois, jatkui näytäntö aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ida Aalberg oli ennenmuinoin laiha, hyvin laiha, niin laiha, että hänen laihuutensa oli tullut melkein sananparreksi. Kerran hän näytteli Reginaa Topeliuksen ”Regina von Emmeritzissä”, lumosi taiteellaan kuulijat, ja kun viimeisen näytökseen tultiin, kuoli hän siinä kuninkaan edessä taiteen kaikkien käänteiden mukaan.
Kuningas käskee henkilääkäriänsä auttamaan häntä, ja silloin tämän pitäisi löytää hänen poveltaan myrkytetty kirje. Lääkäri pistää kätensä hänen pukunsa sisäpuolelle, löytää sieltä jotain, jonka hän luulee kirjeeksi, ja vetää sen esiin. Mutta voi kauhua ja samalla riemua! se ei ollutkaan mikään kirje, vaan valkoinen sukka, joka siellä oli peittämässä Ida Aalbergin liiallista laihuutta.
Heinäkuussa v. 1875 oli Suomalainen Teatteri Oulussa ja esitti siellä muiden muassa Aleksis Kiven näytelmän ”Yö ja päivä”. Liisana oli Ida Aalberg. Näyttämöllä vallitsi kesäyön suloinen hämärä, sillä öljylamput, jotka valoa loivat, olivat kierretyt mahdollisimman pienelle liekille. Jo oli se hetki tullut, jolloin sokea tyttö saa näkönsä jälleen. Auringon piti nousta, mutta sitä ei vain näkynyt. Vanha Kallio vainaja, joka näytteli Mannilaa, oli saanut toimekseen tämän taivaankappaleen hoitamisen, ja hän oli valinnut auringoksi suuren merilyhdyn, jolla määrähetkenä piti luotaman valoa näyttämölle. Hän istui kivellä näyttämöllä ja kiroili.
— Missä se p—le viipyy sen aurinkonsa kanssa. Miksi ei se s—na jo anna sen päivänsä paistaa.
Mutta mitään paistetta ei tullut, vaikka Ida Aalberg kovasti vakuutti sen näkevänsä. Hän oikoi käsiään olematonta aurinkoa kohden ja puhui sen kauneudesta, ja Kallio kiroili. Kiroili niin, että yleisökin sen kuuli.
— Eikö se roisto jo saa sitä aurinkoansa valmiiksi. Eikö se riivattu tiedä, mikä tässä on kysymyksessä.
Illan onnettomuudet eivät rajoittuneet tähän. Tapahtui toinen. Näytelmässä esiintyvien kyläntyttöjen joukossa oli myöskin teatterin ruotsia puhuva puvustonhoitajatar. Kun hän oli jokseenkin kuuro, olivat toiset tyttöjen esittäjät sopineet siitä, että kun hänen sanottavansa tuli, he nykäisevät häntä kylkeen.
Hänen repliikkinsä ”iski”, niinkuin teatterikielellä sanotaan, ja vierustoveri nykäisi häntä, jolloin puvustonhoitajatar rauhallisesti vastasi:
— Ja, ja, nog vet jag.
Mutta hän ei sittenkään sanonut sanottavaansa.
Uusi nykäys kummaltakin puolen, ja taas puvustonhoitajatar vakuutti ruotsiksi, että kyllä hän tietää.
Toiminta oli pysähtynyt, ja auttaakseen sitä eteenpäin Liisan äidin esittäjä lausui lauseen, joka hänen suustaan kuului jokseenkin merkilliseltä:
— Se on Ahtiniitty, jossa me yhdessä lapsina olemme kieriskelleet.
Yleisö ei joutunut ajattelemaan, että äiti ei mitenkään ollut voinut lapsena yhdessä tyttärensä kanssa niityllä kieriskellä, sillä samassa alkoi Mannilan kiroiluilla toivottama aurinko paistaa. Mutta aivan päinvastaiselta puolelta, kuin missä Ida Aalberg oli vakuuttanut sen näkevänsä.
V. 1897 näyteltiin vanhassa Arkadia teatterissa ensi kerta Schillerin murhenäytelmä ”Don Carlos”, jossa pääosassa esiintyi Knut Veckman, Posan markiisina Axel Ahlberg ja kuningas Filipinä Benjamin Leino. Näytelmää esitettiin toinen kerta. Knut Veckman oli saanut huonot arvostelut ja oli senvuoksi hermostuneella tuulella. Näytäntö oli alkanut kello 7 illalla. Oli jo melkein puoliyö, ja yleisö torkkui katsomossa. Ristikon takaa oli vahtisotilas ampunut Posan, ja Knut Veckman oli kuljettanut kuolevan ystävänsä eräälle leposohvalle makaamaan. Laskeutuen itse polvilleen sohvan taakse hän lausui haikeita sanoja.
Silloin hän kuulee, kuinka kuollut, liikuttaen mahdollisimman vähän huuliaan, kuiskaa hänelle:
— Knut, Knut, peitä minut, minua niin kovin yskittää.
Mutta Knut Veckman ei joutunut ajattelemaan kuolleen ystävänsä vaivoja, vaan jatkoi haikeita valituksiaan. Hänen toinen kätensä oli Axel Ahlbergin pään päällä, toinen hänen vatsallaan, ja siinä hänen sormensa hermostuneesti ”pelasivat klaveeria”.
Synkkänä, mustaan samettipukuun puettuna saapui Benjamin Leino mustapukuisten hoviherrojensa seurassa näyttämölle. Knut Veckman lausui pitkän repliikin, joka loppui sanoilla:
— Tässä mun maani ovat.
Äänettömyys. Benjamin Leino katselee ympärilleen ja sanoo kumealla äänellä:
— On kaikki vaiti, ei kukaan vastaa.
Mutta silloin tuli vastaus. Kuollut ei enää voinut kestää tuskiaan, ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan voimakkaasti hän samalla kertaa sekä yskäisi että aivasti.
Siihen asti torkkunut yleisö heräsi horrostilastaan ja purskahti hillittömään nauruun. Katsomossa vallitsi hilpeä mieliala, jota jatkui näytelmän loppuun asti.
Syksyllä [] 1875 näyteltiin Nummisuutarit ensi kerta. Näytelmässä on paljon henkilöitä ja teatterin henkilökunta oli pieni, joten miesosissakin, niinkuin Iivarina, oli nainen. Pienimpiin tehtäviin valittiin kaikenlaisia apuhenkilöitä. Niinpä joutui teatterin ruotsia puhuva puvustonhoitajatar siksi piiaksi, joka Karrin häissä tulee sanomaan:
— Kokki tahtoo ruuan pöytään.
Näytännön valmistuksissa hänellä oli ollut niin paljo työtä ja hommaa, että hän ei harjoituksissa ollut joutunut tätä lausetta sanomaan. Kun ilta tuli, laittoi hän itsellensä hyvin erikoisen puvun, joka enemmän muistutti tyrolilaista kansallispukua kuin suomalaista. Ja sitten tuli hänen vuoronsa astua näyttämölle sanomaan sanottavansa.
Sipsuttaen hän juoksi aivan etualalle, niiasi kauniisti tyrolilaisessa, ylenmäärin pyntätyssä puvussaan ja sanoi mahdollisimman suloisella äänellä:
— Kukko tahtto ruokka.
V. 1897 oli esitetty Helsingissä Grillparzerin murhenäytelmä Sappho, ja teatteri läksi vierailumatkalle, poiketen muun muassa Kuopioon.
Ensimäinen näytös oli loppumaisillaan. Keskellä kaunista kreikkalaista maisemaa oli Sapphon esittäjä Maiju Rängman Afroditen alttarin edessä polvillaan, lyyransa säestyksellä lausuen ylistyssanoja jumalattarelle. Yleisö kuunteli hartaana ja tunnelma oli suuri ja sitä lisäsi sähkövalaistus, jota silloin ensi kertaa Kuopion näyttämöllä käytettiin.
Silloin ilmestyi aivan yhtäkkiä taustalla olevan Välimeren rannalle kuopiolainen vaaleatukkainen ja punaposkinen piika, joka kädessään korkealla kantoi tarjotinta totikojeineen. Hän kahlasi Välimeren rantaa pitkin toiselle puolelle ja huudahti sinne tultuaan voitonriemuisena:
— Niin sitä vain mentiin!
Kun teatteri alkuaikoinaann antoi näytäntöjään Hämeenlinnassa, käski Vilho vainaja, joka silloin toimi ohjaajana, muuatta teatterihuoneella olevaa työmiestä hakemaan ”affishöörskaa”, tuota kaikkien teatteriseurojen tärkeätä apulaista, jonka tehtävänä on hankkia näyttämöllä tarvittavat pikkuesineet sekä kuljettaa kaupungille näytäntöjen ohjelma.
Eipä aikaakaan, niin juuri silloin kuin koko teatterin henkilökunta on teatterihuoneella koolla, ilmestyy sinne kunnianarvoisa lihavahko rouvasihminen, kantaen kädessään pientä laukkua. Aivan hengästyneenä kovasta juoksusta hän luo tutkivan katseen ympärilleen ja kysyy:
— Kuka se on joka tarvitsee, onko kovakin kiire?
Työmies oli vieraskielisissä sanoissa hiukan erehtynyt ja kutsuttanut teatterille sen henkilön, jota kaupungin perheissä usein tarvittiin apulaisena, mutta aivan toisissa tarkoituksissa kuin teatterissa.
V. 1902 esitettiin vanhassa Arkadia teatterissa Sardoun murhenäytelmä ”Theodora”, jossa Ida Aalberg esitti pääosaa ja Axel Ahlberg Andreasta.
Näytelmä oli jo loppumaisillaan. Andreas makasi kovalla rahilla myrkytettynä, kirottuaan ennen kuolemaansa rakastajatartaan. Theodora näkee pyövelin saapuvan, tietää viimeisen hetkensä tulleen, mutta tahtoo kuolla rakastettunsa viereen. Sen vuoksi Ida Aalberg pyytää pitkää, laihaa statistia, joka yksityiselämässään oli keisarillisen palatsin vahtimestari, rumuudestaan ja iloisuudestaan kuuluisa Järnvall vainaja, hiukan odottamaan, aukaisee punaisen tukkansa, käärii sen päälaelleen ja aikoo istua rakastettunsa viereen. Mutta Ida Aalberg laskeekin tämän liikkeen hiukan väärin ja, katsomatta taakseen Andreasta lähestyessään, hän täydellä voimalla pudottaa itsensä istumaan keskelle kuolleen vatsaa.
Tavallisten ruumiillisten sääntöjen vaikutuksesta nousivat silloin vainajan kädet ja jalat korkealle ilmaan.