Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa

Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa. Kirjoittanut Eero Eerola

Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa,

kun kevätpäivän sätehet jo leikkiä lyö,

ja myrtit, verenpisarat ne päivään päänsä nostaa,

ne ulos kurkkii, katsovat, kun kevät talven kostaa

ja kuinka taittuu pimeän ja pakkasen yö.

Taas heloittavat kunnaillansa talot punapäädyt,

taas metsäkin lumiturkin päältänsä luo:

jo saapuu kevät, kaulassansa kukka-kirjokäädyt,

jo etelätär lämpimän suutelon suo.

Ja niinkuin taikasauvoin nyt päivän poika maita

taas koskevi ja vapauden huumaus soi,

ja korpi, metsän kohina ja kaikki ilman pielet

ja vellamoisten, vedenneitten vapahitten kielet

ne riemuissansa laulavat: oi kevät, kevät, oi!

Ja kaino vuokko kätkössänsä terälehdet avaa

ja päivän pojan syleilyyn nyt unhoittuu,

ja nurmi, talven nukkunut, se elämään jo havaa

ja hiirenkorva-lehtiänsä aukovi puu...

Taas kevätmahlat juoksevat ja joka suoni sykkii

ja kirkkahamman silmä nyt loisteen saa,

ja kiurun virret korkealla päitten päällä helää

ja ihminen taas täysin rinnoin riemuansa elää –

ah, autuasta talvensa on unhoittaa...

Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.