Ilo-Laulu Jesuxesta/Tunnustähdeits Jesuxen Cuoleman Jälken

Ilo-Laulu Jesuxesta XX: Tunnustähdeits Jesuxen Cuoleman Jälken Kirjoittanut Mattias Salamnius

Luku XX.

Tunnustähdistä Jesuksen kuoleman jälkeen.

Kohta Luojan kuolemasta
Ilmestyit isot imehet,
Tunnustähdet temppelissä,
Menot maassa muisteltavat,
Kuuluvaiset kallioissa,
Kuopissakin kuollehitten,
Että itse ihmisissä.

Tehty temppeli Jumalan
Kaupungissa kuuluisassa,
Sangen suuri Saalemissa

Eri kolmehen osahan:
Esihuone ensimmäinen,
Kusta kansa katseleepi
Pyhää Herran palvelusta,
Täss' oli vaskinen valettu
Alttari alinomainen
Pesinastia alati.
Toinen paikaksi pyhäksi
Kutsuttihin, keskimmäinen
Paikka Herran palveluksen,
Joka päivä päätettävän:
Täss' oli kullasta kovasta
Uhrialttari alati,
Pöytä leipien pyhien,
Jalka kynttilä jaloimpi. [Kynttiläjalka]
Kolmas kaikkia pyhimpi,
Pyhin paikka palveluksen:
Ylimmäinen pappi yhden
Kerran sai sisällen käydä
Vuosikaudess' yksinänsä,
Veren uhras vielä sitte
Jalon uhriksi Jumalan,
Kansan syntien edestä
Että syntien omainsa.
Liiton arkki, armoistuin,
Sauvuastia suloinen

Oli täss' alinomati.
Ett'ei kaikki katselisi
Pyhää Herran palvelusta,
Asunnoita astaitsisi
Juuri korkean Jumalan,
Seinä silkkinen etehen
Pantu puolipurppurainen:
Salaisuuden suuren kätki,
Ett'ei ollut vielä ilmei,
Avoi portti autuuden.

Vaan koska Jumala kärsi
Kovan kuoleman käsissä,
Seinä silkkinen surusta,
Esirippu itsestänsä
Kahtia keskeltä repesi;
Pyhä paikka paljahana,
Ovi autuuden avoinna.
Vielä maatkin, manteretkin
Itse kaiken ilman pohja
Luojan surmoa sureepi,
Vapiseepi vaikeasti,
Sangen hämmästyi surusta,
Tahtoi painua peräti
Poijes päältä patsastensa,
Kaataa muurit korkeimmat,
Hyvät huonehet hukata.

Andacat ylösalaisin.
Vielä kalliot kovimmat,
Joit' ei kisko kirvespohja,
Ei särje sepän vasara,
Pistäne terävät piikit,
Murheen tähden murtunevat,
Pelvosta pakahtelevat,
Tuskan tähden halkeavat;
Kosk' on Luoja kuolemassa,
Kulmakivi on kumottuna,
Hengen kallio hakattu,
Muut kaikki murehen alla.
Vielä kuopat kuollehitten.
Haudat Herran kutsuttuiden
Ei pysy enämpi kiinni;
Itsestänsä aukenevat,
Kiiruhtavat katsomahan
Tätä ilmaista ihmettä!

Päämieskin, pahalla mielin,
Katsoi päälle katkerasti;
Että huudolla erisi,
Henkens antoi äänekkäänä.
Muisti merkit verrattomat,
Tästä tunteepi totuuden,
Sanoi suulla surkealla:
"Työ on tehtynä tänä'än,

Miestä vastoin vaarallinen,
Veri kastettu viatoin,
Pantu syytöin surman ala!
Sen minä todeksi tiedän:
Hukattu on hurskas Herra,
Piinattu Jumalan poika;
Ei ole nämät imehet
Merkit miehen laitettavan!"

Sotamies samalla suulla,
Joll' oli pilkkoa puhunut,
Tyhmän työnsä tunnustaapi.

Pahan pilkkansa katuupi.
Vielä joukko joutilasten,
Kansan päältä katsovaisen,
Ei saata ulos sanoa,
Häpeästä hämmästynyt;
Ottaapi oman kätensä,
Rankaiseepi rintapäänsä,
Soimaapi sydänt' omaansa;
Kohta kääntyypi kotia
Mielell' sangen surkealla.