Ilmesty iloni impi

Ilmesty iloni impi. Kirjoittanut Kössi Kaatra

Kun ma kuljin karkeloissa,

istuin iltojen ilossa,

niin sä siinnit silmihini,

kajastit utukuvana,

sytit tulta syömeheni,

lemmen lieskahan kohensit,

mutta et sä luokse tullut

etkä lentänyt lähelle;

ja kun koitin kohti käydä,

käsin kaunoa tavata,

niin sä jo suhahdit siitä,

lensit kuni lentimillä,

auerpilvenä pakenit

luota pojan läylimielen,

miehen miettivän polulta.

Tuli tuosta toinen aika,

aika kolkko ja kovempi

kun en iloa isonnut,

kaivannut en karkeloita,

olin kyltynyt elohon,

väsynyt pahoin peräti,

suru syömehen sikisi,

tuli tuska tuntohoni,

olin kuin kirottu, kärsin

päivisin pahasti, yöni

valvoin unta ottamatta;

sairas sieluni värisi,

ruumis raihnanen vapisi.

Silloin taas sa silmihini

pilkahdit pimeän halki,

tuikit tähtösen tulena

yössä poian yksinäisen;

toit iloa, toit suloa,

lämmitit lumista miestä,

kummittelit kuolevaisen

elämän-ilona hetken,

kaksi, kohta kolmannella

pois jo kiirehin katosit.

En mä tiedä, ken sä lienet,

kussa kuljet, missä piilet,

tokko saavutan sinua,

aarretta eloni löydän

ennen Kalman kartanoita,

elon aatkelan ajalla

vaiko vasta vainajana

tuolla Tuonelan tuvilla.

Mutta jos sä joskus saavut,

ehätät iloksi mulle

verenä, lihana, luuna,

käsin kosketeltavana,

niin sinut syliini suljen,

povelleni pääsi painan,

että kuulet kuiskutuksen

älyät ihanan äänen

povesta pätöisen poian,

alta rinnan riutunehen;

ääni siunaten sanovi,

haastavi halu sydämen:

Kiitos, kiitos unten aave,

aave suurien ilojen,

kiitos, kiitos kultalapsi,

lapsi laulajan elämä!

Ilmesty iloni impi,

saavu sieluni sulous!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.