Ilkka

Ilkka Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Viel’ elää Ilkan työt, kenties

Kauanki, kansan suussa.

Hän eli niinkuin Suomen mies

Ja kuoli – hirsipuussa.

Ol’ Ilkka talonpoika vaan,

Siis suur’ ei suvultansa;

Mut jaloin poika Suomenmaan

Hän oli aikanansa.

Hänt’ ajan hurjan myrskyihin

Vei oikku onnetarten;

Hän sopi niihin kuitenkin

Kuin tehty niitä varten.

Se aik’ ol’ ajoist' ankarin

Ja itkun aika varmaan,

Kun käsissä Klaus Flemingin

Ol’ ohjat maamme armaan.

Kyll’ itki moni huokaillen,

Ett’ oikeus on pilkka;

Mut itkiessä toisien,

Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa,

Hän neuvon sille antaa:

”Niin kauan huolta nähdä saa,

Kun tahtoo sitä kantaa.”

”Ken vaivojansa vaikertaa,

On vaivojensa vanki,

Ei oikeutta maassa saa

Ken itse sit’ ei hanki.”

”Siis vapauteen taistellen

Ken miehen mieltä kantaa:

Tie suorin kulkee onnehen

Lähellä kuolon rantaa!”

Ja vasamata nopsempaan,

Jonk’ ilmaan viskas jousi,

Nää sanat lensi halki maan.

Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen

Levisi pitkin maata:

Ei Suomi sotaa Ilkkaisen

Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat

Kädellä ankaralla,

Siks kunnes juonet kavalat

Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa:

Tok’ viedä voivat muuhun,

Ja Ilkan tietä suorimpaa

Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää

Viel’ elää kansan suussa:

Kauniimpi orjan elämää

On kuolo hirsipuussa.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.