Ikuiset jumalat

Ikuiset jumalat. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Ma aina etsin jumaloita

ja noita löydän ihanoita.

Ain uuden kanssa henkevätä

on arvostella elämätä.

Näin vuoroin kuolleisiin ma kiinnyn,

ja vuoroin eläviin taas piinnyn.

Kun kävin vielä kouluani,

sain lempiä vain kuolleitani.

Mut yhden seuraa tyrkytettiin

ja moni tunti myrkytettiin.

Sen hyljin ensilemmen aikaan –

kuin paljon pahaa siitä saikaan!

Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche

vaikk’karmi: ”Vergiss nicht die Peitsche!

En säikkynyt mä sentään tuota,

mut mennä täytyi hänen luota,

kun luin ma: ”Sju små kvinnospråk”,

– jo harakatkin nauroi krook!

Mut uskoin yhä suurta miestä

en kauan empinytkään tiestä,

vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.

Juomatta moderni jäi viini.

Nyt muutuin itämaalaiseksi –

vain niinkuin mielikuvat keksi!

Ja jäykin ilmein harson alla

ma kuljin kummaks kaikkialla.

Mut mennytkään ei vuosi multa,

kun mun jo löysit, uusi kulta.

Vaan, kaikkein viime jumalani,

sa lienet vaikein jumalani!

Niin jumaltahtos uutta vaatii

ja uudet lemmen lait laatii.

Mut tottunut kun jumaloihin

ma olen, tyranneihin noihin,

niin tiedän, kuinka heille ollaan

ja heidän kanssaan toimeen tullaan:

vain puolin mielin eessä seistä,

ja sitten tehdä ero teistä,

ja elää päin ja vastoin aivan

näin antaa teille tunne vaivan.

He, kas, lempii koko hehkullansa

vain eksyneitä lampaitansa.

Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.