Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta: VIII. Hengellinen kehitys; yhteiskunnallinen ja perhe-elämä
| VII. Rakennustaide | VIII. Hengellinen kehitys; yhteiskunnallinen ja perhe-elämä. Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta Kirjoittanut anonyymi |
Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta |
Tässä lyhyessä kertomuksessa ihmiskunnan lapsuudesta – jolla sanalla aina merkitään ennenhistoriallista aikaa siihen asti, kunnes metallit tulivat käytäntöön – olemme tähän asti koettaneet antaa kuvan aineellisesta kehittymisestä ja tässä suhteessa oikeastaan ainoastaan niistä keinoista, joilla ihmiset oppivat paremmin tyydyttämään ravinnon ja suojan tarvetta.
Tässä ei ole tilaisuutta antaa edes niin lyhyt kertomus, kuin edellinen on, henkisten voimain kehityksestä aineellisen kehityksen kanssa rinnakkain ja sen vuoksi vaan ainoastaan joitakuita viittauksia.
Henkisellä alalla tiedämme vielä vähemmin, kuin aineellisella; siellä olemme vielä enemmän pakoitetut vertailuksiin nyt elävien villien kansojen kanssa, kun sitä vastoin nuo melkein yli koko maan pallon hajonneet muinaislöydöt ja haudat ennen historialliselta ajalta selvään näyttävät sen otaksumisen oikeaksi, että ennen historiallisilla kivikauden kansoilla on ollut samanlainen sivistys kuin nykyisillä kivikauden kansoilla.
Mitä esim. kieleen tulee niin täytyy meidän tykkänään nojautua vertailuun lapsen ja nykyajan villin kanssa heidän puhuessa, sillä ei ole mitään suoranaista tietoa kielestä näinä aikaisina kehityskausina. Että ihmiset huutamisella, luonnon ääniä matkimalla ja viittauksilla ensiksi ilmoittivat mielensä toinen toisilleen voimme kumminkin yllämainituista vertailuista näyttää, ja että tämä eläin- eli lapsenkieli hyvin hitaasti kehittyi ensin yksitavuisiksi sanoiksi sitte monitavuisiksi ja vihdoin taivutetuiksi. Myöskin tässä suhteessa tulee siis tiede siihen johtopäätöksen että ajatus ihmisen aikaisesta täydellisyydestä kuuluu tarun alalle.
Jo vanhimmille kivikauden ihmisillä oli tapana piirtää eläinten ja ihmisten kuvia kiviliuskoille ja luupaloille. Ja tässä löydämme sivistyttävien taiteiden alun; sillä selvästi on ainoastaan vietti kerrata niitä esineitä, jotka ovat miellyttäneet silmää, aikaan saanut näitä, lapsen ensimmäisistä piirustuskokeista muistuttavia piirustuksia, niinkuin me korkeimmassa taiteellisuudessakin luovana voimana näemme aivan saman vietin, nimittäin mukailla luontoa. Mutta näinä ensimmäiset kuvat ovat vielä enemmän: ne ovat ensi alku kirjoitukseen. Kuvallisista esittelyistä miehistä, eläimistä, laivoista, aseista j. n. e., joiden kautta myöhemmin tahdottiin antaa kertomus jostakin tapauksesta, kehittyi kirjoitus siten että otaksuttiin vissejä kuvia merkitsemään vissejä sanoja ja myöhemmin lyhennettiin nämä merkit todellisiksi kirjainmerkiksi, merkitsemään vissejä ääniä. Mutta tämä viimeinen tapahtui vasta kauvan kivikauden jälkeen.
Mitä tulee laskutaitoon ei myöskään ole uskottava että kivikauden ihmiset ovat tulleet paljoa kauvemmaksi joitakuita nykyajan villejä, s. o. laskemaan sormillaan. Yksi käsi on yhtä paljon kuin viisi; kaksi kättä kymmenen; kaksi kättä ja yksi jalka on viisitoista; mutta koko ihminen on kaksikymmentä. Ja kaikkien muiden tietojen suhteen voimme olla varmat että ne olivat vielä alhaisemmalla kehityskannalla kuin kirjoitus- ja laskutaito, vaikka me myöskin voimme olla vakuutetut siitä, että ihmiset tänä aikakautena tekivät monta koetta, jotka tulivat ensimmäisiksi horjuviksi askeleiksi kaikilla noilla eri teillä luonnon ja niiden välikappalten tuntemiseen, joidenka kautta ihminen luonnon voimat hallitsee.
Mitä tulee yhteiselämään ihmisten kesken näillä ajan vaiheilla, niin voimme olla vakuutetut, että se itsekkäisyys joka on lapsen tunnusmerkki, oli vielä suuremmassa määrässä suvun lapsuuden tunnusmerkkiä. Ensimmäinen elämän sääntö johtui itsensä säilyttämisaistista ja sen kaiun kuulemme vielä sanan parressa ”jokainen on itseään lähin”. Jokainen vahingoitti toistaan kun hänen etunsa niin vaati jokainen odotti samalla tavalla tulevansa vahingoitetuksi. Mutta vähitellen heräsi aavistus yhteistyön hyödystä metsästäessä, sotiessa, jossakin vaikeassa työssä, jossa sattumalta oli toinen toistaan autettu. Elikkä heräsi, kun oltiin saatu kokea tuskallista vastustusta ja kostoa, aavistus siitä, että olisi kaikille parempi, jos jokainen saisi pitää, mitä hän vaivannäöllään oli voittanut. Tarpeelliset kokeet uudistettiin ja vastenmielisiä alettiin välttää. Ryhdyttiin useimmin rakentamaan esim. asuntoja ja hautoja; kalastamaan ja metsästämään; hyökkäämään jonkun kimppuun eli puolustamaan itseään. Ja vaikka tämä yhteistyö ei käynytkään ilman riitoja, pakoitti se kumminkin johonkin määrin hillitsemään itseänsä ja alistumaan johtavan tahdon alle. Ja silloin tuli luonnollisesti väkevin ja viisain määrääväksi henkilöksi joka sitte sai paraan osan metsän eli sodan saaliista. Niin alkoi hallitus, kun yksityiset huomasivat hyödylliseksi alistua jonkun johtajan alle. Sen menestyksen kautta, joka hyvin johdetuilla hankkeille oli, kasvoi myöskin tunne että yhtyminen edisti yksityisten turvallisuutta ja hyvin voimista. Ruvettiin enemmän tarvitsemaan toinen toistansa ja tästä syntyi alkava keskinäinen luottamus; näiden molempain koittavain tunteiden kehittyminen se se sittemmin loi yhteiskunnat.
Että tappelut jäsenten välillä näin yhdistetyissä joukoissa kaikissa tapauksissa olivat sangen raivoisat ja että ne syntyivät samasta syystä, kuin tappelut vieraiden joukkojen kanssa, nimittäin saavuttaa saalista, aseita, koristuksia, vaimoja, sen näemme nykyajan villeissä. Tappeluun oli ainoa keinoa, jolla omistusoikeutta voitiin suojata ja toisten väkivalta oli ainoa rajoitus jokaisen omistusoikeudelle ja itsensa määräämiselle; voima oli sen ajan ainoa laki. Jos joku tunsi luonaan hellempää tunteita tukahutettiin ne varmaan useimmiten, ei ainoastaan vahingollisina, vaan myös sentähden että ne tuottivat ylenkatsetta.
Mitä perhe-elämään tulee, niin oli sitä tuskin olemassa muussa muodossa, kuin äidin huolenpidossa lapsista. Nykyajan tiede on löytänyt monta todistusta siitä, että äidinvalta on pidettävä perhe-elämän ensi alkuna ja että isänvalta vasta myöhemmin siinä esiintyi. Me emme kumminkaan voi tässä esitellä tätä uusinta arvelua ennenhistoriallisen ajan pehe-elämästä. Olkoonpa kumpi hyvänsä, isä tahi äiti pidettävä perheen ensimmäisenä luojana, niin on luultava ettei ennen historiallisen ajan ihmisillä, ollut meidän ajatuksia uskollisuudesta avio-elämässä ja siveydestä eri sukupuolten suhteen. Sekä miehelle että vaimolle pidettiin satunnainen naimakauppa varmaan yhtä siveellisenä, kuin me pidämme pysyväistä. Vanhempain rakkaus oli uskottavasti hyvin heikosti kehittynyt; lapsenmurha oli tavallista samoin kuin voimattomat vanhuksetkin murhattiin. Nähdä kurjuutta, tehdä työtä miesten edestä ja tulla heiltä pahoin pidellyiksi, saada huonomman ruoan, raskaamman kantamuksen oli luultavasti vaimon osa useimmilla ennen historiallisilla kansoilla, kuten useimmilla nykyajan viileillä. Sillä aikeeton, ajattelematon julmuus toinen toisiaan kohtaan, ja erittäinkin heikompia, lapsia, vaimoja ja voimattomia kohtaan, on tunnusmerkkinä kaikelle alhaiselle sivistyskannalle ja sentähden onkin varmimpana mittana jonkun kansan sivistykselle se, miten se kohtelee heikkoja ja turvattomia. Myös tässä suhteessa voimme suvun lapsuutta verrata lapsiin joka sukupolvessa, sillä ajattelematon ja aikeeton julmuus turvattomia kohtaan on tunnusmerkkinä lapsellekin, missä ei kasvatus ole vaikuttanut vastaan tätä villin jäännöstä lapsessa. Lapsessa niinkuin villissäkin on sama kykenemättömyys verrata kaukaisempaa, mutta suurempaa etua läheisempään eli edes ajatella kaukaisempia seurauksia jostakin työstä. Molemmat liikutetaan helposti itkuun, nauruun, kostoon ja unhottavat pian mielenliikutuksensa. Molemmilta puuttuu malttia kaikkia liikutuksia ja haluja vastaan. Ei kummallakaan ole kestäväisyyttä ja perusjuonta yrityksissä eikä huolta tulevaisuudesta, ja tämä tekee heidät hillittömäksi sekä surussa että vihassa, nautinnossa ja ilossa. Ja ymmärryksen runsaudessa löytyy myöskin samanlaisia vertauskohtia lapsen ja villin välillä, vaikka sivistyneiden kansojen lapset sekä ymmärryksen että siveellisten taipumusten puolesta seisovat paljon täysikasvuista villiä ylempänä. Villille on niinkuin lapselleen vaikea tehdä johtopäätteitä, tehdä itselleen yleisiä käsitteitä; sitävastoin huomaa hän terävästi yksityiset tapaukset ja käsittää nopeasti kaikkia suoranaiset liikutukset. Molemmille on vaikea antaa syitä ja syihin perustuvia lausuntoja; molempien uteliaisuus on suuri, mutta tiedonhalu pian väsytetty ja monesta seikasta eivät he ajattele mitään; he vaan ne huomaavat miettimättä.
Ja kun tiedämme että koko kehitys, henkisellä yhtä hyvin kuin aineellisellakin alalla seuraa samoja lakia, samaa järjestystä, niin voimme olla jotenkin varmat siitä, että ihmissuvulle ennen historiallisessa ajassa oli äskenmainitut vajavaisuudet ja omituisuudet.
Koska siveelliset ajatukset samoin kuin uskonnolliset omat sangen vaihtelevia nykyajan eri villikansoilla – joista joiltakuilta kukatiesi vielä puuttuu senlaisia ajatuksia – niin on mahdoton tässä suhteessa tehdä muuta kuin sangen yleisiä, ihmiskunnan lapsuutta koskevia johtopäätteitä.
Niin paljon tiedetään kumminkin varmuudella, että ne ihmiset, jotka ovat rakentaneet haudat kivikaudelta, uskoivat, että kuolleiden henget eläisivät edelleen samalla tavalla kuin maanpäällä eläessänsä ja että he sentähden varustivat kuolleen aseilla, työkaluilla, ruoalla j. n. e. Mutta kun ei voida otaksua että lempeys tällä kannalla oli pakoittanut eläviä riistämään itseltään kallista omaisuutta, niin on tämän tavan täytynyt riippua siitä pelosta, jonka kuolleiden henget vaikuttivat. Tämä pelko sisälsi aivan varmaan yhden noista ensimmäisistä uskonnollisista ajatuksista, nimittäin että elävien onni ja onnettomuus riippui siitä kunnioittamisesta, jonka he osoittivat kuolleille, jotka siten tulivat jonkunlaiseksi suojelevaksi ja kostavaksi ”jumalaksi” ja että henkiä pelkääminen, nuo käsittämättömät luonnonilmiöt ja toisten ihmisten taikatemput synnyttivät paljon loihtumista ja taikauskoa, jota vieläkin on olemassa, on sangen uskottava. Vielä löytyy esim. monessa suomalaisessa seudussa sama luulo, kuin monella villillä kansalla, että poikkileikatut hiukset eli kynnet ovat poltettavat, sillä muutoin voi se ihminen, jonka ne omat olleet, helposti joutua onnettomuuteen, sillä senlaisilla osilla ihmisestä, niinkuin myös palasella hänen vaatteestaan, voivat ilkeät ihmiset loihtia. Ennen pidettiin riittävänä pitää jotakuta ihmistä vallassaan, kun vaan tunnettiin hänen nimensä, jonka asian monet vanhat tarinamme todistavat. Ja äärettömän paljon on senlaista millä löytyvää taikauskoa voitaisiin tuoda esille todistukseksi siitä että meidän maan kivikauden ihmiset aivan varmaan elivät samassa pelossa, joka vaivaa nykyajan villiä, ja otaksuttavasti myöskin antautuivat kaikkien niiden havaintojen, loihtumisien, itseänsä kiusaamisen ja uhrien alaisiksi, joita nämä villit kärsiväisesti käyvät läpi vähänkin lieventääkseen sitä tuskallista pelkoa, jota tuo alituisesti ja kaikkialla uhkaava paha heissä vaikuttaa.
”Villi” sanoo eräs kuuluisa muinaistutkija, ”on aina epäluuloinen, aina vaarassa, aina varoillaan. Hän ei luota kehenkään eikä kukaan luota häneen. Hän ei vaadi mitään lähimmäiseltään, ja tekee lähimmäisellen sen, minkä luulee itsellensä tehtävän. Koko hänen olemisensa on siis itsekkäistä ja pelonalaista elämää”.
Tämä lausunto voi ansaida tulla niiden mietittäväksi jotka ovat taipuvaiset puhumaan villin eli ennen historiallisen ajan ihmisen onnellisesta tilasta.
Yksi ja toinen ajattelee, että näillä ennen historiallisilla ihmisillä olisi ollut kadehtittava vapaus. Todella oli heillä ainoastaan yksi vasituinen vapaus, jonka sivistys on meiltä riistänyt, mutta jonka sivistys on ihmisille takaisin voittava uudella tavalla, nimittäin vapaus tehdä työtä, ettei mitkään yhteiskunnalliset olot pakoittaneet häntä työttömyyteen. Mutta ne ehdot, joilla he tekivät työtä, olivat melkein kaikissa suhteissa huonommat ja epävarmemmat kuin meidän. He riippuivat ilmanvaiheista, joita vastaan he ainoastaan vaillinaisesti voivat itseään suojata; koko luonnosta, jossa he vielä sangen pientä alaa hallitsivat; elämän tarpeista, joita ei kukaan varmuudella voinut tyydyttää; vihollisistansa eläinten ja naapurien joukossa, joiden suhteen eivät koskaan olleet turvatut; omasta taikauskoisesta pelostaan; jokaisen hillitsemättömistä himoista. Ja jospa sen ajan ihmiset olivatkin varmaan kestävämpi, jos heillä olikin tunnotompi hermosto ja tylsemmät tunteet, niin voimme kumminkin – kun yllämainitut seikat otamme huomioon – olla varmat siitä, että heidän olemisensa ei ollut nautintorikasta, vapaata elämää, vaan sangen raskasta työtä. Hätä on aina ollut sivistyksen ensimmäinen liikevoima: taistelua ja vaivaa on sen työt ja ansiot maksaneet ja tiede näyttää meille, että hätä, taistelu ja vaiva ovat olleet suurimmat suvun lapsuudessa, sivistyshistorian alussa; että itse sivistyksen alku niinkuin sen jatkuminenkin on sisältänyt ympäröivien olojen vaikuttaman kaksinaisen voimankehityksen: ihmisen omien voimien ja luonnossa asuvien voimien.
Katsahtamalla takaisin nykyiseltä kannaltamme suvun lapsuuteen saamme siten nähdä, missä määrin tämä kaksinainen voiman kehitys on vaikuttanut saavutettuun voittoihin. Mutta ei ainoastaan muinaisaika, verrattuna nykyaikaan, asetu sisällisen näkömme eteen. Me voimme, kuten tämän kertomuksen alussa viittasimme, myöskin uneksia tulevaisuudesta, joka paremmin vastaa ajatusta onnellisuuden tilasta, kuin mitä suvun lapsuus, sen verran kuin siitä nyt tiedämme, taisi tehdä.
Ja kun tästä unelmasta heräämme, voimille uudella mielellä palata omaan jokapäiväiseen toimeemme, josta tyynellä nöyryydellä voimme sanoa: että se on äärettömän pieni osa, mutta kumminkin osa siitä suuresta, yhteisestä, työstä, jonka kautta ihmiskunta kohoaa valoon, sivistykseen.