Ihmiskunnan kukka

Ihmiskunnan kukka. Kirjoittanut Lauri Soini

I. Päivän polulla.

Kevähisen kukkasen lainen

       tyttö on pienenä lasna:

vuokon valkoisen,

       orvokin tuoksuavan.

Aatteles vienouttansa,

       joka kuni hentonen helve

liehuvi leijaillen,

       korttansa kaulaillen!

Aatteles kainouttansa:

       umpuna, silmillä verhot,

uinuu se aavistain

       tuulia maailmain!

Aatteles raittiuttansa,

       joka terälehtenä nuorra

ummusta pilkistää,

       päivähän tirkistää!

Kukkasen kaltanen vielä

       neito on kasvaessansa –

aatteles kauneuttaan

       ummusta aukenevaa!

Ollapa pilvetön, kirkas

       kukkasen aamunen päivä,

ollapa nähtävinään

       kaunehet korkeimmat;

tullapa lämpimin tuulin

       tuudituks lempeys rinnan,

hellimys heikomman,

       tuoksumus suloinen;

tuliapa viljellyksi

       ymmärrys tarkka ja vilkas,

kerkeä selvittämään

       piirtehet hienoimmat;

tullapa viedyksi neito

       lämpimän päivyen alle,

viedyksi parhaitten

       polkujen kulkemiseen –

mihin elon tiellänsä voikaan

       kelvata neitonen nuori,

laiho se toivokas on,

       ihastus kansan ja maan!

Entäpä sitte kun joutuu

       armas ja auvokas aika,

jolloin yhtä hän vaan

       alkavi kaihoamaan!

Vihdoin löytävi neito

       toivotun poikasen uljaan,

silmähän vilkahtaa

       silmäys vienoinen

ruusulle tuoksuvat kummut,

       päivälle hohtavi taivas,

valtimot läikkyen lyö,

       rinta on riemua täys.

Riemuten rinnalla kullan,

       kätöset käärien yhteen,

lintuna liidellään,

       pesähän pistäytään.

Lemmen liekissä yhtyy

       lempivä mieli ja ruumis,

sydämet yhtenä lyö,

       yksi on aatoskin,

riemu ja pilvyet murheen,

       onni ja onnettomuuskin –

kaikki on yhteiset,

       kaikki on salvat pois.

Kuhertavan kevähisen teiren

       pesän pian poikaset täyttää,

lapsoset avuttomat on,

       vaativat vaalintaa.

Yhdessä askaret hoitain,

       yhdessä iloten ja surren

ahkerat vanhemmat

       lapsia kasvattaa.

Ulkona liikkuvi taatto

       päivisin ansiotöissä,

äitipä puuhailee

       liettänsä lämmittäin.

Iloa ja onnea on

       elo lempeän, toimevan vaimon,

jonk’ koti puutteeton,

       lämmin ja kaunonen on,

jonneka iltaisin

       mies mielevä tyynenä astuu,

ilosena mieleltään,

       vaimoa auttelemaan,

laulaen tuudittamaan

       kodin pienintä, hentoa kukkaa,

toisia lapsia myös

       yhdessä hoitelemaan.

Lapsien kasvatus on

       kodin tehtävä suurin ja tärkein,

äidillä kasvatus on

       valtius maailman.

Oi, mikä kalleus on

       hyvä äiti mi voipi ja tahtoo

nousevat pienoiset

       ohjata parhain päin!

Kasvatus tehtävä on

       kuin kevähinen kyntö ja kylvö,

jossa mi taaksemme jää,

       edestä sen löydämme taas.

Jos kuka kuntoa on,

       jalon tuntoa kylvänyt lapseen,

lapsesta heijastaa

       takasin se vanhempaan:

hällä on riemuinen

       elon päivyen ehtoopuoli,

onnekas ompi hän myös

       iltana vanhuuden.

II. Valoa ja varjoa.

Yksi kun kulkevi kukkien keskellä

       elämän polkunsa täällä –

toinen on kuin haavan lehti

       liukkahalla jäällä.

Yksi kun lapsena kapaloon uinuu

       lemmen ja onnen vyöhön –

toinen käypi kerjäläisnä

       pakkaseen ja yöhön.

Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa

       kaunihin, ihanan ja jalon –

toinen piennä työnnetään

       työhön mieron talon.

Yhden henki kun heilimöi

       ja kukkana nurmehen juurtuu –

toisen sielu silvotaan

       ja murehissa murtuu.

Yksi kun livertäen, riemuiten

       kera kultansa kuhertelee

toinen hälle tehtahassa

       huntuja kehräelee.

Yksi kun ilosena vihkimätuolilta

       vuotehelle astuu–

toinen raukka raiskaeltu

       kyynelistä kastuu.

Yksi kun vaalivi ilosia lapsia

       turvassa taaton ja miehen –

toinen niitä taluttavi

       yksin mieron tiehen.

Yhdellä liesi on lämmin ja lauha

       ja koti niin kaunis ja armas –

toisen mökki leivätön

       ja liesi kylmän kannas.

Syytä on yhdellä ilosin mielin

       onnensa päivyttä kiittää –

Toinen koito elon tiellä

       kyyneleitä niittää.

III. Monet murtuvat.

Iloset ihmiset, tietkää kaikki,

vaikka te tahdotte unhottaa,

tietkää, kuinka on ihmislapset,

vaimot ja lapsoset kultahapset

useat murtanut armoton maa!

Lapsena, käydessä kerjuuteillä,

kylmillä, jäisillä penkereillä

usea jo kelmeni, kylmettyi,

runtui ruumis ja särkyi sielu,

sydänveri nuorekas jähmettyi,

usean tempasi hornan nielu,

tempasi maailma tunnoton, nurja,

murskasi astinlaudakseen.

Siellä nyt itkee se poljettu joukko,

itkevät lapset ja raiskatut neidot,

itkevät kalpeat vaimotkin.

Monethan miehetkin murtuvat,

sankarit suuretkin sortuvat

elämän jylhillä jyrkänteillä.

Kuinka jaksaa hento nainen,

kantelon kielonen hienokainen,

merien aallokossa,

elämän taistelossa –,

kuinka jaksaa hän auttaa itseään?

Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan,

toteen vain huutaa ja kujertaa,

toivoo lohtua, apua ja turvaa,

kaipaa huoltensa huojennusta,

halajaa henkensä vapautusta.

Saapiko halata ja kaihota turhaan?

Oi, jos kantaisi kantelon kaiku

sydämien soppihin sisimpiin,

hälytyskelloja,

herätyskelloja,

hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja,

suurien surujen synkkiä kelloja,

kelloja veristen tuskien, murheitten

tahtoisin tarmolla soittaa

mielissä maailman valtojen;

tahtoisin ihmiset voittaa

työhön uudistuksen,

kaikkien heikkojen pelastuksen

ja vapautuksen.

IV. Nainen on ihmiskunnan kukka.

On nainen kansamme onnen pohja,

ja hällä on tulevan toivomme ohja.

Ken ihmisyyden ilmituojan

ja nousevan polven hellän suojan

ja nuoren kansan kasvattajan

ja elämän sulosen hienostajan

ken voi hänet tallata lokaan?

Ja nainen on ihmiskunnan kukka,

ja luomisen ruunu hän kaunein on.

Miten sallitte, että sen kultatukka

yhä suoltuu juoksussa murrokon?

Heti viekää valoa ja lämpöä hälle,

heti suokaa suloa sen elämälle!

Heti loasta ja liejusta köyhä nainen

nyt ihmistielle jo auttakaa!

Heti tummasta alhosta kaunokainen

nyt täytyy päivähän nostattaa!

Oi, tulkaa tuuloset lämpimät,

suven ilmalta, etelästä liidelkää,

ja tulkaa päivyen säihkynnät

ja tuokaa valoa ja lämpimää

ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta

ja kirkastakaa sydänten kulta

ja sulattakaa ja yhdistäkää

ja veljet ja siskot lähentäkää

luo toistensa!

Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa

ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa,

aikaa kirkastetun ihmisyyden,

aikaa vapaan, väljän henkevyyden,

aikaa onnen ja riemun.

Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.