Ihmiskunnan kukka

Ihmiskunnan kukka.

Kirjoittanut Lauri Soini


I. Päivän polulla.Muokkaa

Kevähisen kukkasen lainen
       tyttö on pienenä lasna:
vuokon valkoisen,
       orvokin tuoksuavan.
Aatteles vienouttansa,
       joka kuni hentonen helve
liehuvi leijaillen,
       korttansa kaulaillen!
Aatteles kainouttansa:
       umpuna, silmillä verhot,
uinuu se aavistain
       tuulia maailmain!
Aatteles raittiuttansa,
       joka terälehtenä nuorra
ummusta pilkistää,
       päivähän tirkistää!
Kukkasen kaltanen vielä
       neito on kasvaessansa –
aatteles kauneuttaan
       ummusta aukenevaa!
Ollapa pilvetön, kirkas
       kukkasen aamunen päivä,
ollapa nähtävinään
       kaunehet korkeimmat;
tullapa lämpimin tuulin
       tuudituks lempeys rinnan,
hellimys heikomman,
       tuoksumus suloinen;
tuliapa viljellyksi
       ymmärrys tarkka ja vilkas,
kerkeä selvittämään
       piirtehet hienoimmat;
tullapa viedyksi neito
       lämpimän päivyen alle,
viedyksi parhaitten
       polkujen kulkemiseen –
mihin elon tiellänsä voikaan
       kelvata neitonen nuori,
laiho se toivokas on,
       ihastus kansan ja maan!
Entäpä sitte kun joutuu
       armas ja auvokas aika,
jolloin yhtä hän vaan
       alkavi kaihoamaan!
Vihdoin löytävi neito
       toivotun poikasen uljaan,
silmähän vilkahtaa
       silmäys vienoinen
ruusulle tuoksuvat kummut,
       päivälle hohtavi taivas,
valtimot läikkyen lyö,
       rinta on riemua täys.
Riemuten rinnalla kullan,
       kätöset käärien yhteen,
lintuna liidellään,
       pesähän pistäytään.
Lemmen liekissä yhtyy
       lempivä mieli ja ruumis,
sydämet yhtenä lyö,
       yksi on aatoskin,
riemu ja pilvyet murheen,
       onni ja onnettomuuskin –
kaikki on yhteiset,
       kaikki on salvat pois.
Kuhertavan kevähisen teiren
       pesän pian poikaset täyttää,
lapsoset avuttomat on,
       vaativat vaalintaa.
Yhdessä askaret hoitain,
       yhdessä iloten ja surren
ahkerat vanhemmat
       lapsia kasvattaa.
Ulkona liikkuvi taatto
       päivisin ansiotöissä,
äitipä puuhailee
       liettänsä lämmittäin.
Iloa ja onnea on
       elo lempeän, toimevan vaimon,
jonk’ koti puutteeton,
       lämmin ja kaunonen on,
jonneka iltaisin
       mies mielevä tyynenä astuu,
ilosena mieleltään,
       vaimoa auttelemaan,
laulaen tuudittamaan
       kodin pienintä, hentoa kukkaa,
toisia lapsia myös
       yhdessä hoitelemaan.
Lapsien kasvatus on
       kodin tehtävä suurin ja tärkein,
äidillä kasvatus on
       valtius maailman.
Oi, mikä kalleus on
       hyvä äiti mi voipi ja tahtoo
nousevat pienoiset
       ohjata parhain päin!
Kasvatus tehtävä on
       kuin kevähinen kyntö ja kylvö,
jossa mi taaksemme jää,
       edestä sen löydämme taas.
Jos kuka kuntoa on,
       jalon tuntoa kylvänyt lapseen,
lapsesta heijastaa
       takasin se vanhempaan:
hällä on riemuinen
       elon päivyen ehtoopuoli,
onnekas ompi hän myös
       iltana vanhuuden.

II. Valoa ja varjoa.Muokkaa

Yksi kun kulkevi kukkien keskellä
       elämän polkunsa täällä –
toinen on kuin haavan lehti
       liukkahalla jäällä.
Yksi kun lapsena kapaloon uinuu
       lemmen ja onnen vyöhön –
toinen käypi kerjäläisnä
       pakkaseen ja yöhön.
Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa
       kaunihin, ihanan ja jalon –
toinen piennä työnnetään
       työhön mieron talon.
Yhden henki kun heilimöi
       ja kukkana nurmehen juurtuu –
toisen sielu silvotaan
       ja murehissa murtuu.
Yksi kun livertäen, riemuiten
       kera kultansa kuhertelee
toinen hälle tehtahassa
       huntuja kehräelee.
Yksi kun ilosena vihkimätuolilta
       vuotehelle astuu–
toinen raukka raiskaeltu
       kyynelistä kastuu.
Yksi kun vaalivi ilosia lapsia
       turvassa taaton ja miehen –
toinen niitä taluttavi
       yksin mieron tiehen.
Yhdellä liesi on lämmin ja lauha
       ja koti niin kaunis ja armas –
toisen mökki leivätön
       ja liesi kylmän kannas.
Syytä on yhdellä ilosin mielin
       onnensa päivyttä kiittää –
Toinen koito elon tiellä
       kyyneleitä niittää.

III. Monet murtuvat.Muokkaa

Iloset ihmiset, tietkää kaikki,
vaikka te tahdotte unhottaa,
tietkää, kuinka on ihmislapset,
vaimot ja lapsoset kultahapset
useat murtanut armoton maa!
Lapsena, käydessä kerjuuteillä,
kylmillä, jäisillä penkereillä
usea jo kelmeni, kylmettyi,
runtui ruumis ja särkyi sielu,
sydänveri nuorekas jähmettyi,
usean tempasi hornan nielu,
tempasi maailma tunnoton, nurja,
murskasi astinlaudakseen.
Siellä nyt itkee se poljettu joukko,
itkevät lapset ja raiskatut neidot,
itkevät kalpeat vaimotkin.
Monethan miehetkin murtuvat,
sankarit suuretkin sortuvat
elämän jylhillä jyrkänteillä.
Kuinka jaksaa hento nainen,
kantelon kielonen hienokainen,
merien aallokossa,
elämän taistelossa –,
kuinka jaksaa hän auttaa itseään?
Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan,
toteen vain huutaa ja kujertaa,
toivoo lohtua, apua ja turvaa,
kaipaa huoltensa huojennusta,
halajaa henkensä vapautusta.
Saapiko halata ja kaihota turhaan?
Oi, jos kantaisi kantelon kaiku
sydämien soppihin sisimpiin,
hälytyskelloja,
herätyskelloja,
hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja,
suurien surujen synkkiä kelloja,
kelloja veristen tuskien, murheitten
tahtoisin tarmolla soittaa
mielissä maailman valtojen;
tahtoisin ihmiset voittaa
työhön uudistuksen,
kaikkien heikkojen pelastuksen
ja vapautuksen.

IV. Nainen on ihmiskunnan kukka.Muokkaa

On nainen kansamme onnen pohja,
ja hällä on tulevan toivomme ohja.
Ken ihmisyyden ilmituojan
ja nousevan polven hellän suojan
ja nuoren kansan kasvattajan
ja elämän sulosen hienostajan
ken voi hänet tallata lokaan?
Ja nainen on ihmiskunnan kukka,
ja luomisen ruunu hän kaunein on.
Miten sallitte, että sen kultatukka
yhä suoltuu juoksussa murrokon?
Heti viekää valoa ja lämpöä hälle,
heti suokaa suloa sen elämälle!
Heti loasta ja liejusta köyhä nainen
nyt ihmistielle jo auttakaa!
Heti tummasta alhosta kaunokainen
nyt täytyy päivähän nostattaa!
Oi, tulkaa tuuloset lämpimät,
suven ilmalta, etelästä liidelkää,
ja tulkaa päivyen säihkynnät
ja tuokaa valoa ja lämpimää
ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta
ja kirkastakaa sydänten kulta
ja sulattakaa ja yhdistäkää
ja veljet ja siskot lähentäkää
luo toistensa!
Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa
ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa,
aikaa kirkastetun ihmisyyden,
aikaa vapaan, väljän henkevyyden,
aikaa onnen ja riemun.


Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.