Ihmisen Kahtalainen muoto

Ihmisen Kahtalainen muoto *). Kirjoittanut Jaakko Heickell

”Luonto laulaian tekeepi,
ite luonto ilmottaapi
runoialle rohkealle
mitä veisuunsa vetääpi,
sovittaapi soittohonsa”.
Turun Viikko-Sanomista, 1821, N:o 2.

Koska Isä ihmeeltävä,

kaiken taivasten takoja,

suuri Luoja luomisensa

aikaa lähti lähestymään,

päätti valon valaisemaan,

kirkkauden kiiltämähän,

siahan pitkän pimiän,

aian muodon muattoman;

kosk’ ei kuultu kuuluvata,

nähty sillmään näkyvätä,

eli lienee liikkuvaisten

vielä ainetta avattu

synkän piirin syvyydestä;

heti kirkkahin kipinä

kaikkivallan katsannosta

anto valon Auringolle

kuulle, tähdeille kuvansa,

liikentönsä liikkumahan,

luonnot, lakinsa lujimmat,

perustukset, peitettynä

yli kaiken ymmärryksen;

joiden sekahan selitti,

saatti voimalla sanansa,

aivan tyyni tyhiästä,

ilman työtä työlähintä,

hellmastansa heilumahan

tasasesti taivaan alle,

maansa, josa matelemma

leviänä leuhotamma;

jonka korkia komeili,

viheriöitti viisahasti,

verrhoilla verrattomilla;

kukki nurmet kullaisiksi

huulistansa hunajalla.

Mettät määräsi mehuia

kasvamahan kallihia;

virrat juoksemaan viritti,

lakkaamatta laulamahan

kunniansa kuhinalla

läpi mettäin mehuisten,

joiden oksisa omenat

kuvailevat kukkain kansa

virran kirkkaan vilkkehesä.

Kylvi ylenkylläisesti

kaiken piirin kasvamahan

hengen, ruumiin hekumia,

tulevillensa tuhansin,

aian kansa aivotuille.

Siunais’ vedet siemenellä

kalat virkut kasvattamaan.

Määräis’ linnut livertämään

puiden latvohin lateli

kukkuloilla kukertamaan

ylistystä yhden Luojan,

matavaisille manaten.

Veden kalvon kaunisteli

pulskioilla puriehilla;

lugun lukemattomimman

heilumahan hengellistä,

joille Jouhtenen asetti,

kunnioitti kuningaaksi

silkkisillä siivillänsä

puriehtimaan pulskiasti

vuoron aaltoien alati,

toisen halki hahdellansa

taivaan pilvet piirtämähän.

Kuttu vihdoin kunniansa

karjan luodun kaunihimman

ensi kerran einehelle

lavialle laitumelle,

josa hymähti, hyväinen,

tekoiansa tervehytti

sulo mielen suosiolla.

Näiden kaikkein kallihitten

herraksi viimein herätti,

hankki luotoin haltiaksi

tomun maasta tomisevan,

mustan mullan kelvottoman,

josta ihmisen ihanan

teki viisas virrhettömän,

kallihimman kauneutta

nosti tomusta totinen,

kuvallansa kunnioitti,

tuki, tunnoilla pyhillä

huvitusten huomioilla,

isännäksi illman alle,

kaiken vallan kataiaksi:

Tien osotti oivallisen

ijankaikkiseen ilohon,

vallan vahvat varoitukset

anto luonnolle alati

väärät keinot välttämähän.

Olispa soitella sopinut,

matkustella maata merta

tämän kyllä täydellisen

onnellisimman olennon,

luoian luotujen seasa;

Mutta kaatuisi katala,

hankki tiensä harhailemaan,

muutti kunnian kuvansa

kahden muodon mukaiseksi:

Yksi silian Siveyden,

kuuluvainen kunnialla,

toinen riidan Riettauden,

perin pohjin peljättävä.

Taidatta poiat poloset

lukiani luimistella,

mentyni isohon merehen

avaroitten aaltoin päälle

sukeltamaan suomen kielen;

luulla hahteni hajalleen

kovat myrskyt kolkuttavan?

Tuot’ en tienne tutkistella

eli vaaraani varoa;

luotan kuitenki luiasti

ettei kovin kolahtane,

jos mä kaadunki katala

laudan päältä laattialle;

Sen vaan vakana pitänen

ett’ on luonnolta luvattu,

rintaan pantu riimajalle

puhua tunnon puhetta,

kaarttamatta karvautta;

Siis mä aineeni alotan

puhtahasti puhumahan

ensin siitä Siviästä,

jok’ on maailman makea

herkku kaikkein hengellisten,

pyytää pyrkiä takaisin

ensi kunnian kuvahan,

niinkuin Matti pohjan maalla

muuan kauvan muistettava.

Mik’ on mieluumpi hekuma

kaunihimpi kattannolle,

kuin se lapsi laadullinen,

joka kuulee kuritusta,

noudattaapi nopiasti

isänsä äänen ilolla,

syleileepi äitin sylin

saamaan hyviä sanoia,

oijennusta onkimahan,

nijnkuin mettinen mehua

päivän koittaisa kokeepi?

Tämä kasvaa kaunihisti

kukoistuu kuin kedon kukka

onnen pyhäsä opisa

tahdon jälkeen taivahasta;

Siveyden silian keinon

tutkii tunnoilla pyhillä;

joista siemenet sisäänsä,

povehensa poimiskelee,

kokoo varoiks’ vanhan päivän,

joilla tiensä tikkaileepi

merkitteepi meren aallot,

ettei eksysi elonsa

vaelluksen vaivain alla.

Näillä taivaan tavaroilla,

mieheks’ täydeks’ mieltyneenä,

matkustaapi maailmahan,

ottaa sian omituisen,

jonka aiko ajan tullen

määräis’ luoia luodullensa.

Täsä pyytääpi pysyä

virrhetöinnä virasansa,

säädysänsä särkymättä

ilman mielen miettimättä,

jos on vertainen vedetty,

korkeimmalle korotettu.

Antaa kullekki arvonsa,

kunnioittaa kuningasta

Esivaltoa varieleepi,

ettei kavala kateus

pääsis’ laittaan lakejamme,

järsimähän järiestystä,

joiden turvisa tuhannet,

tyvenesä tytyväiset,

askareensa ahnehtivat.

Hän on aina auttavainen,

turva vaka tutuillensa,

rientää, mielen rikkomatta,

ohiaan sitä onnetoinda,

joka vaarahan vaelsi,

tuli vaivaan, vahinkohon:

Orvot otti turvihinsa’,

heikot helmaansa kokoili,

eksyväiset elon tieltä

pyyti pyörryttää takaisin,

tuki lesket turvattomat,

pyhki pienitten pisarat,

jälkeen voiman ja varansa,

ilman palkkaa parempata,

kuuluisampaa kunniata,

kuin se totinen todistus

rinnasansa riemullinen,

jota ej ostolla oteta,

tartuteta tavaroilla,

eikä voita valta voima

sodan kauheimmat kapinat;

vaan on lahja laupeuden,

tunnon puhtaan tuntomerkki,

jota siivo ja siviä

kantaa aina kalliimpana,

niinkuin turvaa tunnollisten

vaivain allaki vakaista.

Sillä sodat sovittelee

ilman veren vuodatusta

viholliset viskaileepi

häijyt kaikki häpiähän:

sillä riidat silittelee,

salat vainot sammuttaapi

puolisoittenki povesa;

syystä lapset sytyttääpi

koriaamahan kotihinsa

vanhempia, vanhan päivän:

Sillä viisas virittääpi

kaikki keinot kaunihiksi,

ahkeraasti autteleepi

leivän maasa levenemään,

että kukin kunnialla

jakais’ ravinnon jalosti

perehelleen pelkäämättä

oman pöydän partahalla:

Sillä ottaa Oikeuden

suloisesti suojahansa,

pyytää sitä pystömmäksi,

vaikka puskat puhaltavat,

tuulet myrskyt tuiskuavat;

sillä kuitenki kurittaa,

vaikka vielä vaikiasti,

vääntää niskat väkivallan,

ettei konnuus kokonansa

maata valtis variohonsa,

ihmisiä illman alla

pahaan tyyni paaduttaisi,

tukehuttais’ kaiken tunnon,

nijnkuin näyttää nähtävästi

usein kyllä uhkaukset:

Sillä taivaan tavaralla,

kirkkahalla kilvellänsä,

sotii vastaan sokeutta,

joka pyytää pyörytellä,

sekavaksi seulostella,

uskon opin oivallisen,

turvan, ainoan tukehen

tiellä murhen mustemmanki;

jonka anto armahtaja

makiaksi mammonaksi

selvillänsä sekoitella

siihen kannuun katkerahan,

jonka harvat hakematta

välttää tiensä tienohilla,

matkustellen mailmasa:

Sillä elon ehdon puolen

vaivain alla vaipuneena,

iloisesti ihantelee

kuolon kourille koville,

jotka peltto pehmeiksi,

kadotteli karvauden,

miehuudella miellytteli,

ettei hirmu hirviänä

kykenekkään kynsillänsä

haudan puoleen hammastella,

koska lähtö läheneepi

tielle vijmeiseen tilihin,

taivaan lainoia takaisin

riennättämään rikkomatta:

Silloin siunaten meneepi,

tyvenesti tytyväinen,

siihen komeaan kotihin,

jos’ ej kuulu kuolemata

saastaisia sanomia;

jättää vielä jälki muiston,

sanoman satoien vuotten,

ittestänsä ihmisille,

kunnialla kuuluvaisen;

joka joskus nestyttääpi,

vesan maailmaan vetääpi

kaunihisti kasvamahan

saman herkkuiset hedelmät,

siveyden siivo touvot,

valon neitoset nepaimet

maajahimmat maailmalle.

Tuli vuoro turjalahan,

alas mäkehen asia,

hakemahan haikiasti

jos mä tohtisin tomusta

nostaa kuvan kuriemmanki,

tutun usein tuvillamme,

siitä rinnan Riettahasta,

jolla keuhkot kestänevät,

ilman poltetta povesa,

vaikka kerran kellillensä

nurin narin nutkistaisi

koko maamme kohdastansa,

piirit taivahan pilaisi.

On jo ennen oppineilta

vanhoilta vakana pidetty,

että harvoin havaittanee

omenata’ oivallista

siitä puusta pudonnehen,

jota ei vesitty vesana,

lannoitettu laihempana.

Sama laatu lapsukaisten

pienten holhojan pitäisi

tuta kyllä tunnollisten

tarpeheksi tavallisten

edes muuta elävätä,

kalliin vesan kasvattaisa,

jota ei aivottu ajaksi,

pantu maata pahentamaan.

Mutta näkyy nähtävästi

usein kyllä kylmennehen

vaarin pito pienemmästä,

että kasvaa kattomatta

kukoistuu ilman kuria

korvan tasalle, tavoitta:

siitä vesasta venyypi

niitä näitä niskureita

kummastellen kuultavia,

kamaloita kattannolle.

Mikä irrvistää isälle

puolen sanan puhuttua;

Mikä suunnatoin sikiä

äritseepi äitillensä.

Ei se vältä vähintäkään

eikä häijy hämmästytä.

Nyt ei aika enään anna

eikä huoli herättele

kuulemahan kuritusta

opetusta ollenkahan;

mutta pyytää pystömmäksi

illkiöillä illvehillä,

maisteleepi makiasti

viinaa aina viljemmältä.

Kortit näyttää komeasti

helpon keinon keksimähän

mitä miehet mieluhusti,

ahnehesti ansaittua,

punaisihin pullistavat

vanhan päivänsä varaksi.

Näillä hirviä himoilla

Lähtee matkaan mailmasa,

viepi myrkyn myötähänsä

sydämmehen syttynehen,

kateuden kainaloisa;

joilla rietas rintavana,

pauhulla kuin paha myrsky,

kattoo ylen kansa veliet,

vertahaistaan ei havaitte

Luojan luotujen seasa.

Tapaa virheet taivahalla,

Luojan töisä tönkyröitä,

joita paatunut paremmin

asetella arveleepi.

Ovat kummat kuuluvisa

sitten jutut julkisemmat,

laulut, lorut, lakkaamatta,

ettei kelpaa Esivallan,

Kuningasten kuuluisimmat

teot tälle teikarille.

Mutta murtelee lakia,

järsii vasten järjestystä

aina töillä törkiöillä,

kirotulla kielellänsä.

Se on ilo ilkiällä

halu hartahin palava,

kunniasta kukistella

turvattomia tuhansin:

Ottaa leivän orvoltaki,

vaikka vielä viimmesenki

palan suusta palottaapi,

kalut rahat kapistelee

aivan tyyni tyhiäksi,

misä kynnet kykeneepi

toisen omahan tokasta.

Hän on kaupoisa kavala,

asioisa aina viekas,

vannoo joka valehelle

todeks’ niitä toivottaisa,

kattoo silmillä katehen

läpi poven lähimmäistä;

joka on ottansa hiellä

työllä taidolla tavannut

atriansa ansaitella,

sitä pyytää pyörytellä,

ahdistella ansohinsa,

että kerran kerskaellen

valmistelleensä vahingon

saisi ilkiä iloita.

Se on aina riidanalku,

kapinoitten kantelia,

loka lähdet loppumatoin,

sekä maalla mantereesa,

että mentyä merelle;

kylvää kekäleet kytövät,

salat myrkyt saastuttaapi,

sekä poveen puolisoitten,

että yli ystävitten;

makeuden maailmasa

turmeleepi tuhansilta;

nostaa kynsimään kylisä,

kapinoimaan kaupungeisa

lapset vasten vanhempia;

sukulaiset suututtaapi,

herjaamahan heimolaiset,

rannit keskensä raiuhun;

josta leves leivän puutet,

nousi nälkä näännyttävä,

maahan karttu kato vuodet;

alko kummemmat asiat

rannein miehet ranttehelta

kääntään käräiä talohon,

josa luetaan lakia,

miesten mukaan mietitähän,

seulotahan selvillensä

kaikki riidat kannallehen,

ettet polttane povesa

puna nahka pullistellen,

eli naudat navetoilla,

talleisa isot travarit,

kiiruhtane kiirehesti

koti pahnoille palaita.

Näin on rietas riidan alku,

juuri kaiken katkeruuden,

joka kohtaapi kovasti

ihmisiä ilman alla,

sekä hopea hoveisa,

majoisaki mataloisa;

Eikä heitä heria henki

illkiöitä illvehiä

kylvämästä kyllitellen

tiensä varrelle tikaten,

pitämästä pilkan alla

tunnon, uskon, tuntomerkit,

pyhän opin oivallisen,

ennen kuin saapi sanoman,

näkee silmän nähtävästi,

ett’ on miehen mitta täynnä,

kouko rinnustaa kovasti

vikatteella viiltämähän,

leikkaan poikki poltto puuta,

jok’ ei kasvanut kamala

viheriöinyt vihdonkahan,

mutta häijysti häväisi

Luojan töitä törkiöiksi

jätti palion pahennusta,

mehun saastutti sapella.

Silloin vasta sillmäileepi

vaaraa, johonka vaelsi,

tuntee myrkyn turmelevan

kiro-haamunsa haialle;

josta parkuu pahnallansa,

huutaa siihen huojennusta

opettajan oikasehen,

jota vimmasaan vihasi,

vaino ennen vannomalla.

Nyt sen täytyy poijes täältä

toivotoinna tuolle puolen

haudan haikian sumua,

josta hirmu hirvittääpi

aivan pilkko-pimiästä:

eikä jätä jälkehensä

muuta muistoa nimensä

paitti sanaa synkeintä

sananlaskuin sanottua:

”Kallas vainaja kavala

perittynä – – tä”.

J[aakko]. H[eickell].

*) Muualta saatu.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 19. kesäkuuta s. 2–4, 26. kesäkuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 28.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.