Ihmiselle ja ihmisestä

Ihmiselle ja ihmisestä. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

1.

Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,

soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.

Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin

makasin maassa ja haavani hoitelin yksin.

Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,

lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. –

Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,

haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.

Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,

Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.

Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,

kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.

Pistä, – jo taittuu peitsesi hiottu kärki

graniittivuortani vastaan. – Sen mitä särki

maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,

kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.

Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,

tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.

2.

Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta

pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.

Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,

pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.

Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,

pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.

Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,

pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.

Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa

ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.

Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,

katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.

Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin

elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.