Ihmeellinen matka historian mailla/Ensimäinen luku
| Ensimäinen luku Kirjoittanut Jalmari Finne |
Toinen luku |
Ihmeellinen matka historian mailla.
Kirj. Jalmari Finne.
ENSIMÄINEN LUKU.
Kalle ja Maija tutustuvat kummalliseen mieheen.
Kalle ja Maija olivat sisaruksia ja kävivät molemmat koulua. Muutamista aineista he kovasti paljon pitivät, varsinkin luonnontieteestä, mutta historia oli heidän mielestään kauhean ikävää.
Kun he eräänä iltana istuivat läksyjensä ääressä ja molempien teki kovasti mieli päästä ulos leikkimään, sillä oli kirkas ja kaunis talvipäivä, paiskasi Kalle historian oppikirjan, joka juuri oli hänen edessään, kovalla paukkeella pöytään ja sanoi: — Minä annan palttua koko historialle! Eihän siinä ole mitään muuta kuin vuosilukuja ja ihmisten nimiä.
Maija aivan säikähtyi tällaista Kallen puhetta istuessaan oman historian oppikirjansa ääressä. Kyllähän hänkin vihasi historiaa, mutta ei hän sentään ollut koskaan aikonut sille antaa palttua, eikä hän ymmärtänyt, miten kirjalle sellaista ruokaa syötetäänkään.
— Hyi, Kalle! sanoi hän. Mitähän äiti sanoisi, jos kuulisi sinun noin puhuvan?
— Jos hän sanoisi jotain, vastasi Kalle, niin kysyisin, muistaako hän mitään historiasta. Ja ellei hän muista, niinkuin varmasti uskon, niin sanoisi hänkin antavansa palttua koko kirjalle. Mennään ulos, se on paljoa viisaampaa!
— Mutta kun meidän ensin piti lukea läksymme, lausui Maija. Minä en osaa vielä kaikkia vuosilukuja.
— Kyllä sinä osaat kaikki vuosiluvut, niinkuin minäkin, sillä minä luettelen ne milloin tahansa järjestään yhdestä tuhanteen yhdeksäänsataan viiteentoista asti. Eihän siinä ole vaikeaa muuta kuin panna jokainen asia sitten oikealle vuosiluvulle. Ja kun joka vuosiluvussa on ainakin viisi asiaa muistettavana, niin tulee siitä melkein kaksikymmentä tuhatta asiaa.
— Eipäs kuin kymmenentuhatta, sanoi Maija.
— Niin sinun ja minun erittäin, mutta yhteenlaskettuna on niitä kaksikymmentä tuhatta. Ja se on hirveää! Mennään pois!
— Jos äiti näkee meidän menevän, niin hän toruu, sanoi Maija, jonka myöskin teki mieli päästä ulkoilmaan.
— Ei hän näe, kun menemme ikkunasta, sanoi Kalle.
Samassa hän oli jo ikkunan luona ja avasi sen. Hän ei ennättänyt kiivetä ikkunalaudallekaan, kun vetäytyi huoneeseen takaisin, sillä hän näki jotain merkillistä.
Aivan ikkunan kohdalla oli jotain kummallista, joka pyöri ilmassa. Ei se ollut mikään hiekkapyörre, sillä se oli tiuhempi, ei se ollut mikään suuri paperin- tai kankaanpalanenkaan, sen he huomasivat. Ikkunan kautta käypä veto toi tuon pyörteen huoneeseen. Molemmat lapset katselivat sitä aivan ihmeissään.
— Mikä se on? kysyi Maija.
— En minä tiedä, vastasi Kalle. Se on jotain, joka pyörii.
He katselivat ja katselivat tätä ymmärtämättä siitä yhtään mitään. Vähitellen alkoi pyörivä esine harventaa vauhtiaan ja silloin he huomasivat, että se ei ollutkaan mikään kuollut kapine, vaan jotain elävää. Ja kun vauhti vieläkin harveni, niin näkivät he, että se oli ihminen. Vähän ajan päästä tuli selville, että se oli mies, joka oli puettu kummalliseen leveään takkiin, jonka liepeet liehuivat sinne ja tänne hänen pyöriessään. Ja nyt he olivat kuulevinaan jo mutinaakin. Lopulta erottautui aivan selvästi latinankieliset sanatkin:
— 876, 875, 874, 873.
Samassa mies pysähtyi, katsoi lapsiin ja kysyi jotain. Maija säikähtyi tätä kummallisen pukuista olentoa, mutta Kalle oli rohkeampi, hän veti sisarensa taakseen turvaan ja lausui:
— Sanokaas tuo uudestaan!
Hän oli nimittäin huomaavinaan, että mies puhui latinaa, jota hän koulussa oli jo hiukan opetellut.
— Haec Roma est? kysyi mies.
— Hän kysyy onko tämä Rooma, selitti Kalle Maijalle. Annahan kun minä vastaan.
Hän kokosi kielitaitonsa ja lausui:
— Hic haec hoc Helsingforsia!
Mies löi kätensä hammas tyksestä yhteen ja puhui hyvin vanhanaikuisella suomenkielellä:
— Minä olen siis Suomenmaassa?
— Niin olette, vastasi Kalle.
— Kyllä tämä on Suomi, selitti Maijakin, joka oli tullut jo rohkeammaksi, kun vieras ei näyttänyt haluavan tehdä hänelle pahaa.
Mies löi kätensä yhteen ja sanoi jotain latinankielellä, jota eivät lapset yhtään ymmärtäneet. Sitten hän kysyi:
— Ja mikä on tämä vuosi?
— 1915, vastasi Kalle.
— Tammikuun kymmenes päivä, lisäsi Maija ollakseen vastauksessaan täydellisempi.
Mies ihmetteli taas kovasti vieraalla kielellään. Lopuksi hän sanoi suomeksi:
— Minä olen siis pyörinyt väärinpäin!
— Kyllä te äsken kovasti pyöritte, selitti Kalle, mutta en minä tiedä, pyörittekö väärinpäin.
— Minä olin juuri keskellä keskiaikaa, sanoi vieras, ja tahdoin tulla muinaiseen Roomaan. Minä aioin mennä kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme vuotta taaksepäin ja meninkin eteenpäin. Minä en pyörinytkään siis vasempaan, vaan oikeaan. Sellaista se on, kun ihmisen päässä on niin kovasti paljon asioita.
Hän huokasi syvään.
— Saanko minä istua vähäksi aikaa, minua niin kovasti väsyttää, sanoi hän.
— Kyllä täällä istua saa, vastasi Kalle.
— Olkaa niin hyvä! sanoi Maija, joka oli veljeään kohteliaampi, sillä hän oli jo käynyt koululaisten tanssijaisissakin ja osasi siis hyviä tapoja.
Kun vieras oli levännyt vähän aikaa ja lapset häntä tarkkaavasti katselleet, kysyi Kalle, joka ei voinut enää uteliaisuuttaan hillitä.
— Te sanoitte äsken, että tahdoitte mennä 873 vuotta taaksepäin, mutta tulittekin eteenpäin. Ja sitten sanoitte, että teidän olisi pitänyt kiertää vasemmalle, kun kiersittekin oikealle. Sehän on kovin merkillistä.
— Juuri niin, vastasi vieras aivan kuin asia olisi ollut ihan luonnollinen. Jokainen kierros, jonka teen itseni ympäri, vie minut ajassa aina vuoden joko eteenpäin tai taaksepäin, riippuen siitä, kumpaankopäin kierrän.
— Merkillistä, sanoi Maija.
— Se on visaa, sanoi Kalle, joka tahtoi sanoa jotain poikamaisempaa.
— Ja kuka te olette? kysyi Maija, joka oli tottunut siihen, että koulupojatkin sanovat nimensä ennenkuin rupeavat keskustelemaan.
— Kukako minä olen? sanoi vieras. Minä olen Teofrastus Bombastus Paracelsus.
— Sepä on merkillinen nimi, sanoi Kalle. Jos minun nimeni olisi Bombastus, niin kylläpä pojat nauraisivat.
— Kalle! sanoi Maija moittivasti.
— Anteeksi, lausui Kalle, en minä tarkoita sillä pahaa, mutta minä en ole koskaan ennen kuullut sellaista nimeä. Ei kellään minun tuttavallani sellaista olekaan.
— Sitä en ihmettelekään, vastasi vieras. Ei kukaan sellaisia enää käytä. Se oli silloin minun aikanani, monta sataa vuotta sitten.
— Nyt te puhutte pehmosia! sanoi Kalle. Oletteko te elänyt monta sataa vuotta?
— Minä elän aina, vastasi vieras.
Lapset eivät tähän osanneet sanoa mitään, Kalle vain hiljaa vihelsi hampaittensa välistä. Hän arveli, että vieras aikoi puijata heitä.
— Te näytätte hämmästyvän, lausui Paracelsus. Mutta kyllä ymmärrätte, kun minä selitän. Minä elin 1400-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alulla.
— Siis Lutherin aikaan, sanoi Maija, joka osasi jotain historiastakin.
— Juuri niin, vastasi vieras. Kyllä minä olen usein Martti herran kanssa puhellut. Minä tutkin siihen aikaan syviä salaisuuksia ja pääsin lopulta niin pitkälle, että voin siirtyä ajasta aikaan. Tämä onkin ainoa hupini, sillä ikäväksi tulisi olla aina samassa ajassa. Minä olen aina ollut hiukan levoton olento. Yksi työ ei minun mieltäni hauskuuta pitkääkään aikaa, minun täytyy aina päästä huvittelemaan jonnekin.
— Aivan niinkuin meidänkin, sanoi Kalle. Mekin olimme juuri menossa ulos, kun te tulitte ikkunasta sisään. Me luimme juuri historiaa ja se maistui puulta ja sen vuoksi tahdoimme pois täältä.
— Historia puulta! huudahti Paracelsus. Kuinka te niin voitte sanoa? Sehän on hauskinta, mitä olla voi. Ellei olisi historiaa, niin enhän osaisi elää enkä olla. Sen kautta tiedän, minne milloinkin menen. Minä olen monta kertaa jo ennen ollut Suomessakin, vaikka en näin myöhäisessä ajassa kuin tämä, mutta olen minä puhutellut hyvin monta suurmiestänne. Ja täällä minä olen oppinut suomeakin puhumaan, vaikka se luistaa hiukan kankeasti, niinkuin kuulette, sillä se on kovasti vaikea kieli. Olin viimeksi täällä silloin, kun Aleksanteri ensimäinen matkusti Suomessa.
— Ja oliko silloin hauskaa, kysyi Kalle. Historiassa on vain muutamia rivejä siitä.
— Tietysti siellä on vain muutamia rivejä, sanoi Paracelsus. Historia on aivan kuin luettelo virstantolpista.
— Meillä on nyt kilometrit, vastasi Maija.
— Vai ovat ne jo tulleet, minä aina puhuin silloin, kun elin aikaani, että matkat ovat järjestettävät kymmenlukujen mukaan. Niin, historia on aivan kuin kilometritolppia. Niiden välillä on sitten kaikki muu.
— Mikä muu? kysyivät lapset.
— Ihmiset, tavat, olot, tapaukset, vastasi Paracelsus. Ja se vasta huvittavaa onkin.
— Ja te näette siis ne, näette oikein, aivan samoin kuin me näemme teidät? kysyi Kalle.
— Ja puhutte ihmisten kanssa? kysyi Maija.
— Aivan niin, vastasi Paracelsus.
— Sepä olisi toista kuin ulkona juokseminen, sanoi Kalle. Eikö teidän kans[s]anne voi tulla sinne? Tarkoitan, eikö teidän mukananne saa ostaa matkalippua ja matkustaa historiassa? Minä tahtoisin ajaa aivan kuin junalla toisesta vuosiluvusta toiseen.
— Tekeekö mielenne siis nähdä jotain historiallista? kysyi Paracelsus.
— Niin hirveästi, sanoi Maija.
— Minulla on nyt kyllä aikaa nykyään, sillä en tutki tänä hetkenä mitään erikoista, Roomassakin olisin ainoastaan huvitellut, sanoi laiha vieras.
— Niin, huvitella minäkin tahtoisin, sanoi Maija. Viekää meidät jonnekin tanssijaisiin, oikein hienoihin tanssijaisiin.
— Tähän maahan vai ulkomaille? kysyi Paracelsus.
— Tähän maahan, tähän maahan, sanoi Maija. Ulkomailla en osaisi puhua. Ja minä tahdon puhuakin ihmisten kanssa. Emmekö pääsisi Juhana herttuan hoviin?
— Kyllä, jos saan tietää, minä vuonna hän piti hovia Suomessa, sanoi vieras.
Lapset miettivät, mutta kumpikaan ei muistanut.
— Katsotaan Suomen historiasta, sanoi Maija.
Kiireimmän kautta he selailivat historiaa.
— Eiköhän se ollut vuonna 1562, sanoi Kalle. Jos me nyt pääsisimme siihen vuoteen.
— Siis 353 kierrosta on tehtävä, sanoi Paracelsus. Se ei ole pitkä aika, sen minä kyllä jaksan pyöriä. Kun ei vain tuuli puhalla meitä liian kauaksi, niinkuin minulle kerran tapahtui, jolloin putosin Atlannin mereen.
— Mitä silloin teitte? kysyi Kalle.
— Minä aloin kiertää uudestaan, vastasi vieras ja tuuli vei minut eteenpäin. Mutta meillä ei ole aikaa viivytellä, on jo ilta ja tanssijaiset voivat olla parhaillaan.
— Mutta tanssijaispuvut, sanoi Maija. Mistä ne saamme?
— Ne ilmestyvät siellä, vastasi Paracelsus. — Mahtavat ne olla merkilliset, jos ne ovat sen aikuiset, lausui Kalle.
— Aivan viimeistä muotia, aivan historialliset, sanoi Paracelsus. Tulkaa nyt tänne viittani alle ja pitäkää vyöstäni kiinni.
Lapset tekivät niin, ja Paracelsus veti viitan heidän ylitseen, jotta he eivät enää nähneet mitään.
— Oletteko nyt hyvin kiinni? kysyi vieras.
— Olemme, kuului viitan alta.
— Sitten lähdemme. Hui heijaa, Teofrastus Bombastus Paracelsus, leijaa!
Lapset tunsivat, miten heidän päänsä alkoi mennä sekaisin vieraan pyöriessä yhä kiivaammin ympäri.
(Jatk.)
Lähde: Pääskynen no 1, 1915, s. 11–15 (17–21)